Korkeakouluopiskelijan työuupumus

Korkeakouluopiskelijan työuupumus

Käyttäjä hamame aloittanut aikaan 04.08.2012 klo 00:08 kohteessa Aikuisen elämää
Käyttäjä hamame kirjoittanut 04.08.2012 klo 00:08

Löytyykö kokemuksia opiskeluaikana koetusta ”työuupumuksesta” ja kenties jopa siitä miten siirtyminen työelämään on onnistunut sen jälkeen?

Oman tarinani taustalla ovat jatkuvat taloudelliset huolet yhdistettynä perfektionistiseen kiltin tytön luonteeseen. Halusin myös kovasti selvitä ilman opintolainaa ja rahoittaa opiskeluni mieluummin työnteolla. Aloitin opinnot 5 1/2 vuotta sitten yliopistossa, jolloin minulla oli muutaman kuukauden työrupeaman jäljiltä mukavasti rahaa säästössä. Ensimmäiset kaksi opiskeluvuotta kuluivatkin täysin oppikirjan mukaan: sain kesätöitä ja talvet elin ihan hyvin opintotuella ja säästöillä ilman, että lainaa olisi tarvinnut nostaa. Sen jälkeisenä kesänä ongelmat alkoivat kasautua. Sain kyllä kesätöitä, mutta kesäkuun lopussa työpaikalta ilmoitettiinkin, että töitä ei ole enää kuun vaihteen jälkeen. Jouduin ns. 0-tunnille, jonka vuokratyöfirman kanssa solmittu (silloin vielä laillinen) työsopimus mahdollisti. Minulla oli siis työsopimus, mutta ei töitä. Tietämättömyyttäni luulin ainoaksi mahdollisuudekseni kesäopintotuen nostamisen ja tentin hätäpäissäni tutkintooni kuulumattomia kursseja, jotta saisin tarvittavat opintopisteet suoritettua. Nostin myös lainaa.

Koska rahavarat olivat kesän jälkeen täysin nollassa, aloitin syyskuussa osa-aikatyön opiskelujeni ohella. Puoli vuotta kului mielestäni ihan ok eikä väsymys käynyt ylitsepääsemättömäksi. (Myöhemmin tajusin kyllä tehneeni yhteensä n.10h/pv opiskelut ja työt yhteenlaskettuna ma-pe). Keväällä alkoi ensimmäinen väsymyskausi, joka huipentui toukokuussa hallitsemattomiin itkukohtauksiin töissä, sekä töitä edeltäviin paniikkikohtauksiin. Seurauksena 1 1/2kk sairaslomaa ja loppukesä 20 viikkotuntia tehden. Elokuun lopussa lopetin työt, koska voimani eivät selkeästi riittäneet työn ja opintojen yhdistämiseen. Kesän aikaisen pienen tuntimäärän takia rahaa ei kuitenkaan ollut jäänyt säästöön talvea varten, joten nostin lainan rahoittaakseni elämiseni.

Opiskeluvuosi meni suhteellisen hyvin, mutta keväällä jäin taas ilman kesätöitä. Edelleen luulin kesäopintotuen olevan ainoa vaihtoehto, vaikka tutkintoani eteenpäin vieviä kursseja ei ollutkaan tarjolla. Lainaa oli pakko nostaa. Syksyllä etsin ahkerasti sellaista työpaikkaa, joka vaatisi tekemään vain yhden työvuoron viikossa.

Taas puoli vuotta sujui mielestäni hyvin, kunnes tasapaino jälleen hävisi. Seurauksena romahdin kesän 2011 lopussa täysin, diagnoosina keskivaikea masennus. Jätin työni ja jäin opinnoista 2 kuukauden totaaliselle sairaslomalle. Minulla aloitettiin myös masennuslääkitys ja kuukausittaiset istunnot psykiatrin vastaanotolla. Psykiatrin kanssa sovittiin myös ns. kuntouttavasta opiskelusta, jonka tarkoituksena oli estää jämähtäminen neljän seinän sisään.

Nyt vuosi tapahtuneen jälkeen toimintakykyni on palautunut melko hyvin, mutta tunnen yhä olevani kaukana siitä energiatasosta mikä minulla ennen oli. Stressinsietokykyni on heikko ja sosiaalinen kanssakäyminen rasittaa edelleen ihmeen paljon. Masennuslääkitys on yhä päällä. Kolmen vuoden sisään olen kokenut 2 uupumisjaksoa, keskivaikean masennuksen ja nyt minun pitäisi vuodessa valmistua ja alkaa etsimään niitä oikeita töitä. Lisämausteen tähän tuo vielä yli 10 000 opintolaina ja tieto siitä, että olen käyttänyt kaikki opintotukikuukauteni. Vuodeksi pitäisi löytää toimeentulo, mutta töiden ja opintojen yhdistäminen uudestaan näin pian pelottaa ihan järkyttävän paljon.

Lisäksi ammatillinen itsevarmuuteni on täysin pohjamudissa ja pelkään, että työelämään siirtyminen laukaisee uudelleen suorittamisen ja uupumisen. Miten kykenen todistamaan tulevalle pomolleni, että olen panostamisen arvoinen työntekijä kun psyykkeeni ei selvästikään kykene ns. jatkuvaan ”parhaani tekemiseen”? Tuntuu, että vastavalmistuneen odotetaan näyttävän kyntensä ehkä jopa enemmän kuin jo työkokemusta hankkineen uuden työntekijän. Jatkuvasti päässä kolkuttaa vaan kysymys kuinka olen onnistunut sotkemaan asiani jo ennenkuin ns. aikuisten huolet ovat edes alkaneet.

Käyttäjä VimmaVamma kirjoittanut 04.08.2012 klo 13:38

Hei,

Olen pahoillani puolestasi. Olen itse vastaavien ongelmien kanssa paininut opiskellessani ja siitä huolimatta valmistunut hyvin arvosanoin. Opiskelu on nykyään tehty käytännössä taloudellisesti ja myöskin henkisesti TÄYSIN mahdottomaksi.😟 Ajattelin, että voisit kysyä tilanteessasi alueesi sosiaalitoimistosta sosiaalisen luoton mahdollisuutta🙂🌻.

Käyttäjä Dolorous kirjoittanut 05.08.2012 klo 01:32

Voi kyllä... valitettavasti löytyy omakohtaista kokemusta korkeakouluopiskelujen aikaisesta työuupumisesta sekä keskivaikeasta masennuksesta. Olin opiskelujani aloittaessa iloinen, kunnianhimoinen, elämänmyönteinen tyttö. Jotenkin siinä toiseen opiskeluvuoteen mennessä kaikki alkoi mennä päin mäntyä ja tuolloin koin ensimmäisen masennusjaksoni yhdistettynä paniikkikohtauksiin jne. Olin kaksi kesää "kesäopiskelijana" - mutten käytännössä pystynyt juurikaan tekemään kursseja kesällä, koska olin niin loppu. Olin koko ajan tyytymätön ja tuntui, että kaikki vie aivan liikaa voimia. Stressini oli valtava. Välillä toki meni paremmin, mutta kuvailisin kyllä lähes koko opiskeluaikaani aika synkäksi ajaksi elämässsäni 😋. Neljäntenä opiskeluvuonna tein harjoittelun tutkimusryhmässä, jossa paloin täysin loppuun. En aluksi ymmärtänyt mistä oli kyse, mutta harjoittelun loputtua olin uupunut, masentunut ja kärsin yleistyneestä ahdistuneisuushäriöstä. Tein äkkipikaisen päätöksen: keskeytin opinnot ja muutin takaisin kotipaikkakunnalleni. Minulla oli sellainen olo, että minun oli aivan pakko tehdä joku muutos, muuten en ehkä enää jaksaisi ollenkaan olla 😭.

Mutta siis ymmärrän hyvin tuskasi. En vieläkään ymmärrä mitä tässä muutamassa hassussa vuodessa on tapahtunut minulle, mutta jotenkin tuntuu siltä kuin olisin onnistunut ryssimään koko lopun elämääni tuolla opiskeluaikanani. Rahatilanne on ollut koko ajan heikko ja on edelleen, olen täysin hukassa sen suhteen mitä haluan, en ole onnistunut löytämään rinnalleni miestä jonka kanssa jakaa elämän ylä-ja alamäet (tai edes pienet töyssyt) jne. Lisäksi olen nyt 1,5 vuotta yrittänyt toipua uupumuksestani ja masennuksestani, mutta masennus pitää itsepintaisesti otteessaan. Tulevaisuus tuntuu tässä tilassa tosiaan aikamoisen ahdistavalta. Tuntuu siltä, että voiko tästä oikeasti muka vielä saada aikaiseksi elämisen arvoisen elämän. Pakkohan siihen on uskoa ja toivoa...

Oma pienen pieni pelastukseni on ollut juurikin työelämä: sain osa-aikaista työtä "ei niin henkisesti vaativassa" työpaikassa, jossa olen voinut olla masentuneenakin oikeasti hyvä työntekijä ja saada sitä kautta jotakin uskoa ja toivoa elämään ja itseeni. Olen aina ollut myös kiltti suorittaja tyttö, enkä usko että kestäisin olla tässä tilassa ympäristössä, jossa joutuisin koko ajan pinnistelemään, että pysyisin muiden tahdissa. Siis koska itselläni ainakin masennus vei keskittymiskyvyn ja muistin, niin vähänkin vaativammat tehtävät tuntuu kyllä vieläkin vaikeilta 😋. Olen saanut havaita, että vaikka olen masentunut, pystyn tekemään töitä jotka eivät vaadi kauhean paljon aivokapasiteetin kuormitusta.

En siis osaa vastata kysymykseesi miten pärjätä työelämässä opiskeluaikaisen uupumuksen väsyttämänä, mutta ehkä yksi keino olisi laskea vaatimustasoaan: eli ettei vaadi itseltään huippusuoritusta, vaan sen mihin pystyy siten, että ei pala loppuun. Itsestään huolehtiminen on kuitenkin tärkeintä elämässä, eikö? Jos olet kiltti suorittajatyttö, kuten minä, voi vaatimuksesi itseäsi kohtaan olla täysin kohtuuttomia (ovatko?) - ja silloin vaikka et tekisi OMASTA mielestäsi hyvää suoritusta, voi se muiden mielestä olla täysin kelvollinen ja hyvä. Tämän olen huomannut omalla kohdallani. Omasta mielestäni olen saattanut töissä hoitaa asian päin honkia, ja muiden mielestä olen tehnyt loistavaa työjälkeä. Siitäkin huolimatta, että okärsin keskivaikeasta masennuksesta! En tietenkään tiedä sinusta kovinkaan paljoa, enkä tiedä oliko omasta kokemuksestani kertomisesta mitään hyötyä, mutta halusin kertoa, että kyllä meitä on muitakin 🙂. Ja olen itse päätynyt siihen, että kyllä elämä kantaa vielä joku päivä, koska sen on pakko kantaa...

Tsemppiä sinulle! Tärkeintä on nyt huolehtia omasta jaksamisesta ja hyvinvoinnista ja murehtia sitten tulevaisuutta myöhemmin. Kuten joku täällä tukinetissä minua neuvoi: kannattaa murehtia yksi huoli kerrallaan, eikä kaikkia tulevia huolia kerralla, niin ahdistus pysyy hallittavan kokoisena (vapaasti lainattuna ja omin sanoin sanottuna).

Korkeakouluopiskelijat ovat tänäpäivänä hirveässä prässissä: yhteiskunta vaatii, että suoritamme suoritamme suoritamme (tietysti ennätysajassa); opettajat vaatii, että opimme lyhyessä ajassa kaiken koko ajan kasvavan tietomäärän, ilman että siihen käytettävä aika pitenee (päinvastoin pikemminkin); kilttinä ja tunnollisena kansalaisena itse vaatii, että täyttää yhteiskunnan ja opettajien sekä tietenkin vanhempien ym odotukset omista puhumattakaan (tietenkin huippuarvosanoin); työelämä vaatii, että sinulla on jo useamman vuoden työkokemus alalta, vaikka olet vasta aloittamassa uraasi (ihan absurdi ajatus). Sen lisäksi pitäisi olla menestyvä, koulutettu, hyvässä työpaikassa, syödä terveellisesti, liikkua paljon, harrastaa mielenkiintoisia juttuja, solmia elmänpituinen parisuhde nuorena aikuisena, mennä naimisiin viimeistään kolmekymppisenä, hankkia lapset, autot ynnä muut, pysyä hoikkana, olla kaunis ja pukeutua hyvin, matkustaa paljon jne. Sitten vasta olet jotakin! Ja pah. Sanoisin, että pikemminkin sitten vasta olet jotakin kun olet tyytyväinen elämääsi - sellaisena kuin se on.

Ja jokaisella on oikeus asettaa omat vaatimuksensa itselleen - jos taipuu yhteiskunnan ja työelämän vaatimuksiin, voi olla varma, että uupuu ennemmin tai myöhemmin, sillä tuntuu siltä, että nykyaikana jokaisesta ihmisestä otetaan kaikki mehut irti, jos vaan antaa ottaa. Eikä se tee sinusta yhtään sen huonompaa ihmistä, jos asetat itse omat rajasi. Vaaditko itse itseltäsi liikaa? Mistä vaatimuksesi tulevat, ovatko ne tosiaan omiasi vai kenties ympäristön sanelemia?

Voimia sinulle, terveisin
Dolorous 🙂🌻

Käyttäjä hamame kirjoittanut 06.08.2012 klo 12:56

Kiitos vastauksista. Kertoo varmaan jonkin verran tilanteestani, että helpotti huimasti tietää etten ole ihan yksin painimassa näiden ongelmien kanssa. En tiedä johtuuko se opiskelualastani vai jostain muusta, mutta minusta tuntuu, että kaikki muut opiskelukaverini ovat ihan samassa ristipaineessa ja he tuntuvat selvityvän niistä (esim. opiskelun ja työn yhdistämisestä) ihan hyvin. Ja tästä on vain lyhyt matka siihen kysymykseen, mikä minussa on vikana kun en pysty samaan.

Dolorous, olet oikeassa siinä että minua kuvaa hyvin sanat "kiltti suorittajatyttö". Olen tai ainakin aikaisemmin olin todella positiivinen ja sosiaalinen luonne, semmoinen kaikkien kaveri ja tarvittaessa olkapää kenelle vaan. Lisäksi minulla on tosi vahva omatunto, enkä osaa tehdä mitään mikä "on mielessäni väärin". Siksi en halua lintsata töissä, vaikka kyseessä olisi vain kaupan kassaduuni, vaan teen sen joka minuutti niin hyvin kuin mahdollista. Sama tenttiin luvussa. Vaikka kuinka väsyttäisi ja olisi kiire, otan lukuajan vaikka sitten yöunista, jotta en laistaisi velvollisuuksistani. Tiedän, että tässä yhtälössä on jotain vikaa. Olen kuitenkin elänyt näin ihan pienestä lapsesta asti ja minulle tulee heti huono omatunto jos vähänkään "lintsaan". Tällä hetkellä en pystyisi edes kuvitella itseäni työhaastatteluun vakuuttelemaan työnantajalle, että olen paras ja kaikin puolin kyvykkäin hakija, kun sisimmässäni minusta tuntuu, että se ei (kaikki tämä tapahtunut huomioonottaen) voi olla totta.

Olen myös huomannut, että aikaisempi positiivisuuteni ja kenties jopa naiivi ajatusmallini ihmisten hyvyydestä on hävinnyt. Ehkä tämä on hyvä juttu, ehkä osa siitä tulee takaisin. Ongelmani on, että (kenties ongelmallisesta lapsuuden perhesuhteesta johtuen) en pysty näkemään ihmisiä vain hyvinä tai pahoina. Tiedän kokemuksesta, että ikävän käytöksen taustalla on yleensä jotain ihmisen itse kokemaa ongelmaa, joka vaikuttaa tähän käytökseen. Tällä periaatteella ajateltuna en siis myöskään anna itseni olla vihainen, koska huonoon käytökseen on yleensä olemassa syy. Perusajatus "ei se tarkoituksella ole tommonen". Nyt kuitenkin itsesuojeluvaisto on ilmeisesti viimeinkin herännyt ja huomaan sulkeneeni joitain kavereita kokonaan elämästäni minua loukanneen käytöksen takia. Silti se tuntuu pikkumaiselta ja jotenkin väärältä. Kyllähän kaikki asiat pitäisi voida selvittää puhumalla?

Hienoa, että olet löytänyt sellaisen työpaikan, jossa voit antaa parhaasi ilman että se johtaa uupumiseen. Tuo antaa toivoa minullekin. Ehkä valmistumisen jälkeen en yritäkään löytää opiskelukavereiden tapaan sitä huipputason pestiä tai traineeohjelmaa vaan koitan etsiä itselleni sellaisen työn missä pärjään ja viihdyn. 🙂 Vaikka se sitten olisikin pienipalkkainen eikä muutenkaan mittarit täyttävä. Ajatus tuntuu näin yhtäkkiä aika mukavalta. 🙂

Kärjistyksesi nyky-yhteiskunnan vaatimuksista tuntuu erittäin tutulta. 🙂 Vaikka sitä kyllä ymmärtää, että eihän kukaan oikea ihminen voi päästä noihin vaatimuksiin, tunnistin silti listasta esimerkiksi terveellisesti syömisen, säännöllisen liikkumisen, ulkonäöstä huolehtimisen - siis näiden muiden suorittamieni projektien lisäksi. 😀 Ehkä se ei ole ihmekään, että pää hajoaa jos on tottunut tekemään kaiken "loistavasti".

Ja mitä huoleesi parisuhteen muodostamisesta tulee; itse en tänä masennusaikana olisi millään tasolla ollut kykenevä muodostamaan parisuhdetta. Olen ollut poikaystäväni kanssa yhdessä jo vuosia ja voin sanoa, että nämä ongelmani ovat olleet isoin kriisin paikka meille ikinä. Kun omassa päässä on niin paljon voimia vieviä ja prosessoitavia asioita, ei vaan yksinkertaisesti riitä energiaa suunnata sitä toiseen. Tietenkin siitä tulee myös mojova huono omatunto, joka "helpottaa" hommaa vielä entisestään.

Parisuhteet ja myös ystävyyssuhteet ovat monimutkaisia ihan ilman uupumista ja masennustakin, joten on ihan luonnollista että omat vaikeat ajat eivät suorastaan helpota tätä yhdistelmää. 🙂 Tsemppiä sinulle töihin ja oman elämän pohdintaan! Ja kiitos kun otit ajan vastata tälle palstalle. 🙂🌻

Käyttäjä Dolorous kirjoittanut 06.08.2012 klo 23:34

Hamame, koko tekstisi voisi olla kuin omasta suustani (paitsi tietenkin tuo parisuhdeosuutesi 😋 ). Mm. tuo "En tiedä johtuuko se opiskelualastani vai jostain muusta, mutta minusta tuntuu, että kaikki muut opiskelukaverini ovat ihan samassa ristipaineessa ja he tuntuvat selvityvän niistä (esim. opiskelun ja työn yhdistämisestä) ihan hyvin. Ja tästä on vain lyhyt matka siihen kysymykseen, mikä minussa on vikana kun en pysty samaan. " Niinpä! Olen itse paininut ihan saman ajatuksen kanssa. Tosin omalla opiskelualallani itseasiassa on ollut yllättävän monella ystävälläni ongelmia jaksamisen kanssa, tosin ei siinä määrin ihan kuin itselläni. Ehkä he eivät ole olleet sitten ihan niin rankkoja itseään kohtaan ja ovat sallineet "lintsauksia" tmv..

Muutaman kommentin vielä haluan sanoa 🙂.

"Siksi en halua lintsata töissä, vaikka kyseessä olisi vain kaupan kassaduuni, vaan teen sen joka minuutti niin hyvin kuin mahdollista. "

-> mene vaan rohkeasti työhaastatteluihin ja kehu itseäsi! Olet varmasti sanojesi mittainen - et ehkä omasta mielestäsi, mutta muiden kyllä ( ja siten ehkä myös joku päivä omasta mielestäsi!). Itselläni ainakin tosiaan käy jatkuvasti niin, että saan töissä kehuja ja ihmettelyjä ahkeruudestani jne, vaikka omasta mielestäni olen ihan puolikuntoinen työntekijä 😋. Omat standardit ja työmoraali ovat niin korkealla, että sitä tekee hommat hyvin vaikka vähän ottaisi rennomminkin (ts. ei jaksa samaan kuin täysin "terveenä" jaksaa).

"Vaikka kuinka väsyttäisi ja olisi kiire, otan lukuajan vaikka sitten yöunista, jotta en laistaisi velvollisuuksistani."

-> jos jo teet tätä, kannattaa oikeasti harkita vakavasti lopettaa yöunista nipistäminen! Itselläni kävi niin, että vähän aikaa tuo toimi, mutta kun paineet alkoivat lisääntymään edellisessä työpaikassani (=pomo huomasi, että selviän projektista kuin projektista ja lisäsi työmäärääni sitä mukaan, enkä tietenkään osannut sanoa ei...), jossain vaiheessa aloin yöunien lisäksi nipistämään liikunnasta, sosiaalisista suhteista, terveellisestä syömisestä jne. Eli kaikesta joka LISÄSI voimavarojani. Elämäni oli vain kuluttavaa. Mutta kun en halunnut tuottaa pettymystä pomolleni... enkä itselleni. Jaksoin tätä tahtia puolisen vuotta ja koin paradoksaalisesti jopa olevani elämäni kunnossa! Ja kun stressi joululomalla loppui romahdin täysin jonka jälkeen masennuin. Ja nyt olen 1,5 vuotta keräillyt itseäni kasaan. Olen edelleen rikki kuin mikä. Eli jos vaan mitenkään voit lopettaa tuon tapasi ottaa yöunista aikaa, niin lopeta ihmeessä! Se ei kannata. Tärkeintä on pitää itsestä huolta ja huolehtia siitä, että elää sellaista elämää NYT, jota jaksaa elää koko loppuelämänsä (siis ei "jos nyt painan puoli vuotta täysillä niin sitten lepään ja rauhoitan elämäää" -ajatuksia). Se, että sanot, että tiedät että tuossa yhtälössä on jotain vikaa, niin on jo loistavaa! Siitä se lähtee: tiedostamisesta. Sitten vaan alat aktiivisesti välillä "lintsaamaan". Saatat huomata, että useimmiten pieni lintsaus ei itseasiassa haittaa yhtään mitään, eikä vaikuta mitään 🙂👍. Joskus saattaa saada tentistä hiukan huonomman arvosanan, mutta who cares, jos hintana ei ole terveyttäsi ja elämäniloasi? Kumpaa arvostat enemmän? Vitosta tentistä vai siedettävää (ehkä jopa mukavaa ja onnellista) elämää?

"Tällä periaatteella ajateltuna en siis myöskään anna itseni olla vihainen, koska huonoon käytökseen on yleensä olemassa syy. "

-> teen itsekin tätä... joskus se on hyvästä, mutta jossain pitää kulkea raja. Itse olen ainakin huomannut kärsiväni tästä välillä. Olen antanut ihmisten kohdella minua huonosti ja se on syönyt itsetuntoani huomaamatta ☹️. Ihmisen täytyy pitää huolta tarpeistaan ja pitää puoliaan. Muuten tulee tallotuksi ja loukatuksi. Ja oman kokemukseni mukaan, ihmiset myös arvostavat enemmän kun puolustautuu, eikä anna kohdella miten vain. Vaikka itsellä on tietenkin juuri tuo mielessä mitä sanoit, kun ei "puutu" siihen että joku käyttäytyy huonosti.

Ja vielä: lohduttavaa kuulla, että parisuhteessa elävä joka ymmärtää masentuneena olemista, sanoo ettei olisi kykenevä solmimaan parisuhdetta tässä tilassa... Aika usein kyllä tulee uskon puute ja epäilen nimenomaan että minussa on jokin pahasti vikana kun en kykene solmimaan parisuhdetta 🤔. Olen ainakin muiden mielestä nätti tyttö ja minulla kyllä on esim. baarissa vientiä, mutta vaikka useinkin tapailen jotakuta, en saa hommaa toimimaan sen pidemmälle. Tämä syö minua valtavasti. Ystäväni sanovat, että johtuu varmaan masennuksestani ja kunhan pääsen tästä jaloilleni, niin kyllä se oikea mies sieltä tulee, mutta itsellä on välillä kovin vaikea uskoa sitä... Ja sitten haen syitä itsestäni. Ja se vain pahentaa oloani 😭. Mukava kuulla, että sinulla on joku läheinen tärkeä ihminen rinnallasi, vaikka rankkaa varmasti suhteelle onkin. Toivottavasti poikaystäväsi ymmärtää edes hieman millaisessa maailmassa elät ja osaa tukea sinua ja auttaa sinua kaivamaan itsesi masennuskuopasta ylös 🙂🌻. Itse tässä pitää työ tehdä kuitenkin, eikä muut voi muuta kuin olla tukena.

Kiva kuitenkin kuulla, että sait toivoa työkokemuksestani :-).

Käyttäjä hamame kirjoittanut 15.08.2012 klo 14:02

Eilen surffailin päämäärättömästi netissä ja löysin tämän http://tiedostamaton.net/masennussyyt.html

Vähän tuli sellainen musta huumori pintaan, kun tajusin kuinka loistava oppikirjaesimerkki tästä olenkaan. 😀

Luulen, että tämän mielenlaatunsa kanssa saa tehdä töitä aika lailla läpi elämän, koska oman vaatimustasonsa madaltamisen ja normeja vastaan taistelemisen täytyy ainakin minulla olla tietoisia pieniä päätöksiä monta kertaa päivässä. Psykiatrini sanoi myös kerran, että tuntuisi kuin minulla olisi paljon raskaita asioita sydämmellä ja kenties sen takia myös kuormitun muita nopeammin. Tämä, vaikka lapsuuteni ei varmastikaan ole ollut siitä rankimmasta päästä. Esimerkiksi päihteet eivät koskaan ole kuuluneet lapsuudenperheeseeni ja minulla on ollut monia kavereita ja rakastavia aikuisia ympärilläni. Vanhempieni (yhä jatkuva) avioliitto on kyllä aina ollut riitaisa ja isälläni on toistuvasti ollut suhteita avioliiton ulkopuolella. Teini-iässäni äitini psykologi (hän sairasti myös masennuksen) toi esiin ajatuksen, että isälläni olisi narsistinen persoonallisuushäiriö. En vieläkään ole tästä täysin varma, mutta on totta että hänen on aina ollut vaikea ilmaista tunteitaan minua kohtaan. Sen sijaan varsinainen "narsistinen käytös" kuten syyllistäminen ja henkinen manipulointi on aina kohdistunut lähinnä äitiini. Äitini on lisäksi malliesimerkki liian kiltistä ihmisestä, aina huolehtimassa muista, kuuntelemassa ja auttamassa.

Saanko kysyä millainen perhetausta sinulla on takana?

Tuo yöunista nipistäminen oli minulla lähes arkipäivää ennen sitä vuosi sitten tapahtunutta romahdusta. Liikunta oli tosin osa suorittamista, joten liikuin ihan viime metreillekin vähintään 4krt/viikko. Työterveyshoitajani totesikin ensimmäiseksi, että olisit ollut täällä jo puoli vuotta sitten jos et olisi koko ajan liikkunut niin paljon.. Nykyään en pysty liikunnankaan kanssa sellaiseen säännöllisyyteen vaan tavoitteeni on lähinnä käydä kävelemässä, välillä juoksemassa tai kuntosalilla silloin kun siltä tuntuu. Heti jos teen suunnitelmia päivää pidemmälle, iskee stressi ja ahdistus. 😋 Sinänsä ikävää, koska liikunta on aina ollut iso osa elämääni ja nyt sekin on muuttunut ns. hankalaksi.

Olet ihan oikeassa siinä, että nämä mieleen liittyvät kiemurat ovat sellaisia, jotka pitää hoitaa itse. Tottakai läheiset ihmiset voivat auttaa kuuntelemalla ja tsemppaamalla, mutta olen sitä mieltä, että siellä päässä on vaan joitain juttuja, jotka pitää itse käydä läpi. Ehkä se sitten auttaa tuntemaan paremmin oman itsensä ja tekemään elämässä vain itselleen sopivia ratkaisuja. Ja kun tietää kuka on, pystyy myös paremmin antamaan palan itsestään sille toiselle ihmiselle. Olen aivan varma, että sinä löydät tämän ihmisen kunhan se oikea aika tulee. 🙂 Älä siis suotta ota kumppanin löytämisestä uutta lisäpainetta, kyllä hän sieltä löytyy. 🙂🌻

Käyttäjä Dolorous kirjoittanut 24.08.2012 klo 14:28

Hamame, kiitos linkistä ja kannustuksesta 🙂 . Linkin tekstiä lukiessani koin myös monta kohtaa aika osuvaksi...

Kysyit perhetaustaani.. Olen myöskin ns. normaalista perheestä. Ehjä perhe, vanhemmat edelleen naimisissa, sisaruksien kanssa hyvät välit, kotona ollut "ulkoiset puitteet" aina hyvät jne. Olen aikuistuessa alkanut kuitenkin ymmärtää, että vanhempieni keskinäiset välit ovat kummalliset (eivät kykene keskustelemaan toistensa kanssa, jatkuvaa piikittelyä jne.). Vanhempani eivät osoita hellyyttä ja rakkautta meitä lapsia kohtaan oikein lainkaan. Eivätkä ainakaan meidän nähden myöskään toisiaan kohtaan. Meillä ei ole ollut tapana halata tai muuten osoittaa välittämistä toisiamme kohtaan. Eikä vanhemmat ole oikein koskaan kehuneet meitä (ainakaan meidän kuullen, tutuille ehkä). Meillä ei ole ollut oikein sallittua osoittaa negatiivisia tunteita, äitini ahdistuu niistä. Ja sanoit, että isäsi on ollut syyllistävä ja manipuloiva äitiäsi kohtaan: meillä on ollut kotona myös syyllistämistä ja manipulointia niin lapsia kohtaa kuin toisiaankin kohtaan. Ehkä vähän molempien vanhempien puolelta...

Vanhempani ovat myös olleet epäjohdonmukaisia kasvattajia - säännöt muuttuvat heidän mielenliikkeidensä mukaan, mikään ei ole ollut oikein varmaa koskaan. Ja he tekevät sitä edelleen... Lupaavat yhtä, muuttavat mielensä 100 kertaa ja lopulta pettävät senkin lupauksen. Olen siis joutunut oppimaan sopeutumista lapsuudessa (joka on kylläkin toisaalta ihan hyvä osata nykymaailmassa). Mutta lapsena ei ehkä ole osannut käsitellä tuota epäjohdonmukaisuutta ja sen tuomaa hämmennystä... En myöskään ole koskaan oikein kokenut olevani oikeasti arvokas ja rakastettu. Ehkä siksi, ettei miellä ole osoitettu tällaisia tunteita ollenkaan. Noh, nyt kuulostaa siltä, että kaikki perheessäni on ollut pielessä, mutta on sieltä paljon hyvääkin saanut elämäänsä varten - en siis syytä heitä (heillä on ollut omat ongelmansa elämässä, ja ymmärrän osittain nykyään miksi he käyttäytyvät kuten käyttäytyvät). Harmi vain, että mahdollisesti oman mielenlaatuni ja persoonallisuuteni vuoksi en ole osannut lapsena kohdata asiaa siten, että minusta olisi kasvanut ehjä ihminen.. Tosin perheessäni olleiden ongelmien lisäksi minulla on ollut myös ongelmallisia ystävyys- ja rakkaussuhteita. Minulla on siis aina ollut paljon ystäviä, mutta jotenkin olen aina onnistunut hankkimaan parhaaksi ystäväkseni jonkun, joka on onnistunut käyttämään hyvkseni kiltteyttäni. Lisäksi lapsuudenaikainen paras ystäväni kohteli minua myös ristiriitaisesti (hän saattoi "hylätä" minut ihan ilman syytä jokin päivä ja toisena päivänä kuin mitään ei olisi tapahtunut olla taas "bestistä"). Koska ystävälläni oli ollut vaikea lapsuus (ero, sairaus, vanhemman kuolema...), oli minun mielestäni kestettävä ystäväni "oikkuja". Emme ole enää ystäviä...

Huoh, tulipa vuodatusta! Voisin kirjoittaa aiheesta vaikka kuinka paljon 😋. Ja siis vaikka tässä oli paljon negatiivista perheestäni, on perheeni silti minulle kaikki kaikessa ja heissä on paljon hyvääkin. Eivätkä muut sisarukseni ole sairastuneet masennukseen, joten varmasti jokin omassa persoonallisuudessa tai psyykeessä (+ muissa ihmissuhteissani) on ollut sellaista, että olen ollut alttiimpi masentumaan.

***

Sanoit: "Luulen, että tämän mielenlaatunsa kanssa saa tehdä töitä aika lailla läpi elämän, koska oman vaatimustasonsa madaltamisen ja normeja vastaan taistelemisen täytyy ainakin minulla olla tietoisia pieniä päätöksiä monta kertaa päivässä."

-> sanoppas muuta! Pienien tietoisten päätösten tekeminen monta kertaa päivässä on ylipäätään hankalaa, mutta masentuneena/uupuneena vielä hankalampaa. Mutta saamme kyllä taputtaa itseämme olkapäälle jokaikisestä pienestä päätöksestä
🙂🌻. Tsemppiä niiden kanssa sulle!

Uskon, että kunhan tästä kaikesta selviää (toivoa täytyy kun ei muuta ole), niin olemme vahvempia, tunnemme itsemme ja tarpeemme paremmin ja osaamme asettaa rajamme paremmin (niin itsellemme kuin muillekin). Ja mikä tärkeintä, osaamme olla armollisempia itseämme kohtaan - relata vähän ;). Ja toivon mukaan nyt kun kerran käy kunnolla pohjalla, löytää sellaiset työkalut elämää varten, ettei koskaan enää päädy pohjalle. Vaikeuksien kautta voittoon, eikö 🙂?