Olen uusi täällä ja olen lueskellut Aikuisen elämää palstaa. Nyt ajattelin kirjautua. Vuosien vaikeaa masennusta, pakko-oireista häiriötä, syömishäiriöitä, pahaa ahdistusta ja edelleen mietin, onko minulla tulevaisuutta…Lääkityksestä etsin aina toivoa, mutta lähes kaikki kokeiltu. Ja pelkään sivuoireita, mm. lihomista joistain lääkkeistä. Sähköhoitoon haluaisin taas, mutta kuinkahan pitkään senkään vaikutus kestäisi….
Ihan mielenkiinnosta, oletko viimeaikoina pysähtynyt miettimään, että mistä se jatkuva huono henkinen olo saa "voimansa"? Meinaan kohta melkein 20 vuoden kokemuksella masennuksesta ja erilaisista lääkkeistä, voisin sanoa, että ei se vastaus ainakaan pilleripurkista löydy. Toki hetkellisesti oloa saa lääkkeillä nostettua, mutta jos se pohjalla oleva ongelma ei muuta muotoaan, niin ennemmin tai myöhemmin sitä putoaa aina vain samaan monttuun. Sinänsä varmaan syitä löytyy useitakin mikä huonoa oloa pitää yllä, että yhtä yksittäistä ongelmaa on kai turha edes yrittäkään paikallistaa..
Omalta kohdaltani olen pohtinut että itselläni yksi pääsyy tähän tilaan on se, etten ole ikinä kelvannut mihinkään. Kouluaikana ystävänpäivä oli aina yhtä helvettiä, kun olin yleensä luokan ainut joka ei saanut mitään kortteja. Suurimman osan elämästä ainut kaveri on ollut koira, sillä lukion loppuun asti sain muilta lähinnä kuulla kuinka omituinen ja ruma olen. Korkeakoulussa tilanne ehkä parani sen verran, etten enää ollut muiden roskasanko, mutta kaippa sitä oli jo niin kyynistynyt ettei mistään ihmissuhteiden muodostamisesta tullut mitään. Eikä työelämä ole asiaa muuttanut mihinkään.. Istun yksin nurkassa päivän koneella ja siinäpä se..
Että sinänsä kun katsoo objektiivisesti taaksepäin elämää, niin ihmekö se jos elämiseen ei löydy mitään syytä, kun historia on pelkkä yksi suuri epäonnistuminen. Varsinainen kysymys onkin sitten enää se, että voiko tästä nousta vai olisi parempi vain kuitata tappiot ja lopettaa koko pa*ka.
Hei,
Todella ikävää, että sinulla on ollut noin rankkoja sosiaalisia kokemuksia. Mutta älä luovuta. Kyllä aina voi nousta. Ja tuohan on hieno saavutus, että olet silti pystynyt suorittamaan korkeakoulututkinnonkin. Ja minulla kyllä lääkkeet joskus auttanut paljonkin. Syitä olen pohtinut jo vuosia sitten, ehkä tiedänkin osan. Mutta ei se tiedostaminen ole siltikkään auttanut.
Olen samaa mieltä IhmisRoskan kanssa siitä, ettei pilleripurkeista saa ainakaan pitemmän päälle apua. Ja siihen kuoppaan tosiaan putoaa aina uudelleen. En ainakaan itse löytänyt lääkkeistä mitään apua. Korkeintaan ne vähensivät itkuisuutta, mutta oliko se sitten lopulta hyvä asia? Ehkä pitäisi vain itkeä jos siltä tuntuu (ja niin nykyään teenkin, vaikka se kuluttavaa onkin, itken lähes päivittäin).
Luin juuri uudesta Yhteishyvästä kiinnostavan artikkelin naisesta, joka on kävellyt tosi pitkiä matkoja (mm. 4000 km Suomesta Espanjaan). Hän kertoo, että "kävellessä käsittelemättömät tunteet alkavat virrata kehossa. Kun kulkee eteenpäin ja maisemat vaihtuvat ympärillä, myös mieli päästää irti vanhasta ja antaa tilaa uudelle". Jutun mukaan hänellä olisi ensimmäisen vaelluksen aikana pintaan noussut tunne arvottomuudesta ("tajusin ajattelevani, että matkallani tapaamani ihmiset eivät pidä minusta, koska olen täysin arvoton"), joka oli sitten vähitellen alkanut helpottaa.
En tiedä, ehkä pitäisi suunnitella joku pitkä vaellus jossain joskus. Jos sillä saisi päänsä selväksi ja selätettyä masennuksen. Vai tulisiko se silti taas uudelleen takaisin?