Kolme vuotta pitänyt sisälläni, nyt kaikki hajoaa käsiin
Eilen oli syntymäpäiväni.. 39 vuotta..
Olen mies ja yrittäjä. Vaimoni on minua 5 vuotta nuorempi ja olemme olleet yhdessä yli 15 vuotta, joista 12 naimisissa.
Nyt tuntuu että kaikki hajoaa käsiin.. Olen aina ollut huono keskustelemaan ja yleensä parisuhteen riidatkin menee ohi pienellä mököttämisellä.
Viimeiset 2-3 vuotta olleet yhtä tuskaa.. Olen jotenkin paha ja kaunainen ihminen. Ajattelen useasti ajavani metsään autollani töihin kulkiessani.
Vaimoni rakastaa minua suunnattomasti, mutta minä en enää koe vastaavanlaisia tunteita. Koen velvollisuutta ja surua asiasta koko ajan. Rakastan häntä ihmisenä ja ystävänä, mutta en koe enää saavani kaipaamaani tyydytystä ja iloa siitä että antaisin hänelle mitään takaisin.
Riidat ja kaikki tunteenpurkaukset eivät aiheuta kasvoillani enää juuri minkäänlaista elettä.
Hän on elämäni ensimmäinen rakkaus.
Minun pinnani on todella kireällä nykyään, eikä se johdu töistä. Töissä osaan hommani ja ajanhallintani sekä viihdyn siellä, liiankin hyvin. Paitsi nyt, kun pääni täyttä sekavat ja hirveät ajatukset sekä pelot ja itseinho.
Meillä on kaksi koiraa, jotka ovat vastuullani usein. Voi että vituttaa niitä kaitsea. Nuorempi, 1 v on juuri syönyt vasta remppaamani keittiön sokkelilistat aivan hirveään kuntoon.. Vituttaa niin että ei veri kierrä.
Kuinka helvetissä tästä voi mennä eteenpäin, jos tavallaan rakastat toista mutta ei enää vaan tee mieli, kerta kaikkiaan. Rakastelu on mulle sellainen pakonomainen suoritus ja vaatii välillä melkoista mielikuvitusta, jotta se edes onnistuu.
Pahin päässä oleva asia on, jota vaimoni kuvailee vain keski-iän kriisiksi. Noin neljä vuotta sitten ollessamme ulkomaanmatkalla, tuli erään ravintolaillallisen aikan puheeksi ehkäisymme. Vaimoni on ollut ehdottomasti ei-lapsia-linjalla aina ja itse ollut enemmänkin aivan-sama linjalla. Hän vaati minulta vasektomiaa, koska itselleen ei oikein mikään ehkäisymuoto toiminut ilman kovia sivuvaikutuksia. Jos en olisi itseäni siinä kohtaa uhrannut kivesleikkaukseen, olisi kaikki ollut ohi jo siinä hetkessä. Silloin itkettiin ja kuinka avioliitto olisi ohi jos en häntä sen vertaa rakasta että laittaisin pussini solmuun. Ei auttanut edes se, kun sanoin että entä jos hän kuoleekin ja nain uuden naisen joka haluaakin lapsia.. Voi helvetti mikä show siitä tuli. No tietenkin lupasin, kun oli jo yli 30 v. ja muita vaatimuksia operaatiolle ei ollut. Vaimoni oli tuolloin 28 tai 29. Ja ei olisi voinut odottaa hänen 30v. päiviä tietenkään + oli kuulemma minun vuoroni kantaa korteni kekoon. Lisäksi operaatio on tietysti paljon halvempi miehelle..
Voin sanoat nyt, kun oman ikäsille kavereille syntyy iltatähtiä, ja veljillä on nuoremmalla neljä, vanhemmalla kolme, oloni hieman karvaaksi. En edellenkään erityisesti halua lapsia, mutta vituttaa se että annoin itseltäni mahdollisuuden siihen ryöstää. Vaikka alkuun kieltäydyin, niin uhkailulla siihen suostuin.. Nyt tämä asia vuosien jälkeen on mielessäni 24/7..
Mieleni on niin alakuloinen että voin ihan fyysisiesti pahoin välillä.. Syödessä oksettaa ja viinaa tekee mieli koko ajan.
Pitäisikö minun vaan yrittää ja ryhdistäytyä… Olen elämästi todella suuren osan viettänyt saman kumppanin ja tuttavien kanssa. Miten helvetissä tästä voi mennä eteenpäin.. En ole koskaan ollut nän yksin…
Ei tässä tainnut olla mitään tolkkua…
Täyttä järkeä, asiaa, koko viesti. Vaikea tilanne. Mitä voi kaukaa etäältä sivusta sanoa? Epäreilua noin iso asia päättää, tavallaan päättää, toisen puolesta. Kissan jos saa nostetuksi pöydälle, suoraan asian ytimeen? Rohkeutta, myönteisen sinäviestin kautta... ei syyttäen, vaan ilmaisten 'se miten toimit, sanot, olet saa minussa kaiken lamaan.....tms. Kerro miten se vaikuttaa sinuun, on vaikuttanut. Kohtaamisen vaatii.... kuulluksi tulemisen. Voimia!
Rohkeasti kerroit isoja asioita! Ihan varmasti tuosta lähtee toipuminen, kun saa sanoitettua pahaa oloaan. Ammattilaisille on hyvä päästä puhumaan, he näkevät mistä voisi lähteä liikkeelle juuri sinun kanssasi! Itselläni myös pitkä liitto siinä vaiheessa, että tänään nostin kädet ylös ottaen aikalisän ja sain keskusteluajan 1krt/ Vko Terveyskeskuksen verkkosivujen ota yhteyttä viestillä-kautta (helpotti et muut hoiti minulle ajan ilman soitteluja). Matalalla kynnyksellä saa apua usko pois! Itse laitamme elämässämme rajat jaksamiselle!
Valonpilkahduksia on aina, ihminen on sitkeä tapaus! Voimia.
Oli siinä paljon tolkkua, Makee, erittäin paljon tolkkua. Lukiessa tulee koko ajan mieleen, että just noin se menee.
Kuvaat konkreettisesti todellisia isoja ongelmia ja tuntemuksiasi sekä ajatuksia, joita tuskaisasti tulee mieleen aiemmista tapahtumista. Mahdollisesti ne tulevat mieleen ikään kuin itsestään ja sitten tuskaisten tunteiden kera pyörivät siinä - jos se menee yhtään sillä tavalla kuin itselläni. Koska sinulla näyttää olevan hyvin realistinen käsitys tilanteesta ja tuntemuksistasi, myös psykoterapeutti voi luultavasti tehdä paljon, jos siihen vaihtoehtoon päädyt jossain vaiheessa.
Samastun itse muun muassa siihen, että toisen ihmisen miellyttämisestä on itselleni tullut tuonsuuntaisia olotiloja, jopa fyysistä oksetuksen tunnetta, kaikenlaisen muun pahan olon ja katkeruuden lisäksi. Olen perustellut toisen ihmisen tarpeet löytämällä itsestäni aina jonkun vian: en tee tarpeeksi, en suhtaudu oikealla tavalla, minun pitäisi tehdä myönnytyksiä parisuhteessa, minun pitäisi hakea apua ja muuttua. Kun hain ensimmäisen kerran apua, sekin tavallaan perustui siihen, miten pystyisin vielä paremmin miellyttämään puolisoani ja parantamaan avioliittoa, mutta ilman että itselleni tulisi niin huono olo. Tavallaan hain uusia keinoja miellyttämiseen enkä ajatellut lainkaan, että lopputulos riippuu myös hänestä ja hänen panostuksestaan ongelmien ratkaisemiseen, enkä voi päättää yksipuolisesti, miten siinä käy.
Kun olin tehnyt niin ja yrittänyt pitää kaiken kasassa, siinä kävi juuri niin, että aiemmat tilanteet, joissa tarpeeni oli sivuutettu, tulivat pakonomaisesti mieleen. En pyrkinyt ajattelemaan niitä, vaan ne vain työntyivät pahoinvointina ja ikävinä ajatuksina mieleeni kuin jostain automaatista yhä uudelleen.
Tarpeitani ja toiveitani olen sivuuttanut sekä minä itse että kumppani. Toisaalta koen, ettei se olisi voinut millään muullakaan tavalla mennä. Muutoin suhde ei olisi jatkunut, enkä silloin osannut ajatella edes sitä mahdollisuutta, että näinkin saattaisi käydä enkä voisi sille välttämättä mitään. Sen sijaan annoin periksi asioissa, jotka olisin oikeasti tahtonut tehdä toisin omalta kannaltani. Siedin myös mitätöivää kohtelua, loputtomasti, ja sekin keräsi mieleeni katkeruudensekaista raivoa, josta kärsin lähinnä sisälläni.
Tietenkin parisuhteessa pitää tehdä kompromisseja, mutta itse tein niitä väärältä pohjalta ja itseäni uhraten vahingollisella tavalla. Näen seuraukset signaalina siitä, että jokin minussa yritti valtavalla voimalla tuoda esiin sitä, että katsoisin omia tarpeitani ja opettelisin paremmin pitämään niistä kiinni. Mutta miten se tapahtuu. Se on ollut todella vaikeaa ja hidasta eikä ratkaissut käsillä olevaa tilannetta, joka oli jo päällä ja jonka sisällä olin solmussa.
Minulla itseni huomioon ottamisen opetteleminen johti lopulta avioeroon. Ei ollut muuta vaihtoehtoa. Ehkä sen takia olin kokenut olevani jumissa. Se oli todellinen jumi. Vain taipumalla mutkalle pystyin pitämään tilannetta siedettävänä ainakin ulkoisesti: parisuhde jatkuu eikä riitaa tule.
Itselläni seksuaalinen haluttomuus tai jopa vastenmielisyyden tunteet ovat olleet seurausta noista muista asioista, jotka ovat virittäneet mieleni sisälle sotkuisen möykyn, josta ei näytä olevan ulospääsyä.
Nyt ajattelen, ettei oman muutokseni olisi välttämättä tarvinnut johtaa avioeroon. Asiat riippuvat toisestakin osapuolesta. Myös hän valitsee koko ajan, yrittääkö korjata asioita ja ymmärtää itseään ja millä tavalla hän sitä mahdollisesti tekee. Yksipuolisesti ei ole mahdollista päättää, että minä voin jatkossa paremmin ja että varmasti säilytän tämän parisuhteen. Siinä voi käydä kummalla tavalla tahansa.
Oman kokemukseni mukaan puhuminenkaan ei välttämättä auta mitään, jos toinen tai molemmat eivät osaa puhua oikeista asioista ja nähdä toista ihmistä omana persoonanaan, jolla on omia tarpeita ja kokemuksia asioista. Mutta jos molemmat osaavat edes jonkin verran nähdä toista ihmistä tarpeineen, toivoa on parisuhteen paranemiseksi. Molemmat voivat myös opetella. Silloin vaan molempien pitää haluta opetella ja kokea se tärkeäksi. Jos toinen ei halua, ei mielestäni ole kovin paljon tehtävissä.
Huomasin, että alkuperäinen viesti olikin ajalta ennen vuodenvaihdetta! Tilanne on silti tärkeä. Toivottavasti asiat ovat alkaneet mennä parempaan suuntaan jo jollain tavalla.