Olemme alkuvuodesta joutuneet luopumaan rakkaasta Leksa-koirastamme, joka oli kaverinamme 12 vuota. Vaikka kuolema olikin levollinen ja odotettavissa niin surun kipu on suunnaton ja koti tyhjyyttä täynnä.
Mitä te muut lemmikinomistajat olette tehneet, jotta suru irrottaisi otteensa. Emme enää uutta koiraa ottane, koska olemme jo eläkeiässä. On vaikea päästä elämään taas kiinni. Kävimme matkoillakin, mutta suru valtasi taas mielen kotona.
Leksa tuhkattiin ja tuhkasta teetimme kauniin muistoesineen lasista, joka ihanasti kimmeltää nyt kevätauringossa. Samaan lasipalloon laiettiin myös vähän edellisen koiramme tuhkaa. Myöhemmin keväällä viemme loput Leksan tuhkat sukumme mökille Puumalaan, jonne ne haudataan.
Tiedän, että pitäisi olla aktiivinen ja keksiä sitä sun tätä tekemistä, mutta joka nurkalla muistuu mieleen miten Leksa juoksi tuosta ja nukkui tuolla…
Omat ystävät kuuntelevat, mutta en enää kehtaa ottaa asiaa puheeksi, kun on tunne, että olisi jo jätettävä suru taakse. Mieheni suree myös, mutta hiljaa itsekseen. Emme ole oikein osanneet tukea toisiamme tässä surussa.
JennaS koiran kuolema on rankka juttu ja sitä voi ja pitää surra kuin läheisen kuolemaa. Ihmiset, joilla ei ole lemmikkejä eivät sitä oikein tajua ja voivat vähätelläkin asiaa.
Itse menetin rakkaan koirani 4 vuotta sitten ja tämä tuli yllätyksenä ja nopeasti edenneen sairauden jälkeen. Eutanasiapäätös piti tehdä, koska koira oli jo kivulias enkä halunnut sen kärsimystä pidentää. Tuttu eläinlääkäri ehdotti uuden koiran ottoa, mutta tyrmäsin sen kokonaan. Ikävä oli suunnaton ja varsinkin mökillä olo tuntui aivan erilaiselta ja jopa kaihdoin sinne lähtöä. Koira oli niin oleellinen osa mökkielämää.
Kyllä siinä lähes vuosi meni, kun rupesin miettimään uuden koiran ottoa. Olin jo lapsesta saakka elänyt koirien parissa ja niitä menettänyt aikaisemminkin. Tämä koira oli kuitenkin aivan erityinen enkä halunnut enää samanrotuista. Uusi pentu tuli aikanaan. Se oli varsinkin luonteeltaan aivan erilainen, vilkas ja teki uskomattomia tempauksia kaiken aikaa. Vertasin sitä usein siihen hienoon ja viisaaseen koiraani, jota kaipasin koko ajan.
Nyt pennusta on kasvanut upea nuori koira ja siitä on paljon iloa minulle ja läheisilleni. En kadu uuden koiran ottoa, mutta kyllä siinä aikaa meni, kun ollaan tässä tilanteessa. Menettämäni koira on usein mielessäni. En unohda sitä koskaan.
Uuden koiran ottoa ei pidä pelätä, mutta tarkoin harkita sopiiko se elämäntilanteeseen, sillä se on pitkä sitoumus vuosiksi eteenpäin.
Voimia surutyössä!
JennaS kirjoitti 24.3.2018 12:59
Mitä te muut lemmikinomistajat olette tehneet, jotta suru irrottaisi otteensa. Emme enää uutta koiraa ottane, koska olemme jo eläkeiässä.
Moi JennaS. Pahoittelut koiranne kuoleman johdosta, lemmikkien menetys voi olla tiukka paikka kuten Mollyan kirjoittikin tuossa aiemmassa viestissä. Aikaa yleensä auttaa surussa, vaikka se kliseiseltä kuulostaakin.
Täällä foorumilla oli toinen ketju koiransa menettäneestä ihmisestä niin ajattelin kirjoittaa tänne saman kun kirjoitin sinnekin, oletteko kuulleet sijaiskotitoiminnasta? Täällä suunnassa missä itse asun paikallinen eläinsuojeluyhdistys etsii kodittomille eläimille sijaiskoteja, eli talouksia jotka ovat valmiita ottamaan jonkin kodittoman eläimen hoidettavakseen siihen saakka että sille saataisiin pysyvä koti. Eläinsuojeluyhdistys maksaa eläimen kuluja sijaiskodille, tarjoaa mm. ruuat sekä eläinlääkärikulut. Parasta myös on että mikäli eläimen kanssa kemiat natsaa, voi sen lunastaa itselleen. Toki huono puoli on että joillekin eläimille saattaa löytyä nopeastikin koti, eli eläimen "omistajuus" voi olla vain parin kuukauden mittaista. Kissojen sijaiskodeista lienee ympäri suomen suurikin pula, eli jos koiran sijaan kissa voisi tuoda elämäänne iloa niin voisitte harkita kenties kissan/kissojen sijaiskotina toimimista?
Ajattelin tuoda tälläisen mahdollisuuden esille, toki ymmärrän ettei se välttämättä ole kiinnostava vaihtoehto tässä vaiheessa. Valoa kevääseen sinulle! 🌻🙂🌻
Tuo vaniljapullan mainitsema toinen ketju oli minun aloittama. Eli menetin oman 12v koiran myös vuoden alussa. Ja se tuntui siltä kuin olisin itse kuollut ja nyt olen vain haamu.
Pahinta on että asun yksin eikä oikeastaan ole kavereitakaan, koira oli ainoa yhteys sosiaaliseen elämään, lenkeillä tuli usein puhuttua muiden kanssa. Ottaisin uuden koiran heti jos olisi varaa adoptiomaksuihin, mutta tuntuu mahdottomalta saada mitään aikaseksi ilman tukiverkostoa.
Olen kuitenkin ilmoittautunut sijaiskodiksi/kotihoitajaksi ja odottelen tarjotaanko sieltä edes väliaikaisesti karvaista kaveria. Olen aiemminkin tehnyt sitä.
Eli kuten vaniljapullakin ehdotti niin itsekin suosittelen että otatte yhteyttä oman alueenne eläinsuojeluyhdistykseen, tai sitten esim johonkin rescue-/kodinvaihtajat yhdistykseen (google löytää). Tarjotkaa apuanne. Se on todella palkitsevaa kun saa auttaa koditonta eläintä sillä aikaa kun etsivät sitä omaa loppuelämän kotiaan.
Ja tosiaan ei teille (yleensä) maksa kuin ruokinnan.