Hei kaikille,

Olen uusi palstalainen joten kerron hieman tilanteestani.
Olen 33-vuotias nainen. Masennuksesta olen kärsinyt käytännössä koko elämäni, ainakin vanhempieni avioerosta asti, jolloin olin 11-vuotias. Terapia taipaleeni alkoi 18-vuotiaana, (vaikka 15-vuotiaana äitini jo muutaman kerran minut raahasikin tapaamaan terapeuttia). Olen käynyt läpi kelan tukeman kolmevuotisen kognitiivisen terapian parikymppisenä ja nyt aloittelen juuri uutta kolmen vuoden jaksoa psykodynaamisessa terapiassa.

Diagnooseinani ovat epävakaa persoonallisuus ja masennus. Nyt menossa masennuksen vaikea jakso. Epävakauteeni kuuluu viiltelyt, ahmimiset, suuret mielialojen vaihtelut, sosiaalisten tilanteiden pelko jne. Olen hiljakkoin eronnut yli kymmenen vuoden avioliitosta ja minulla on kaksi alle kouluikäistä lasta.

Kuten nimimerkkini antaa ymmärtää olen elämäni tukeutunut aina järjenääneen, tunkien tunteet aina jonnekin todella syvälle. Tämä on tietenkin aiheuttanut suuria patoutumia, katkeruutta ja pahaa oloa, mutta se on ollut keinoni selviytyä tähän asti. Minulla on ollut aina selkeät päämäärät, joita kohti olen kulkenut. Olen kouluttautunut, hankkinut perheen ja omakotitalon. Koko ajan sisällä on ollut tyhjää. Sairaslomia on ollut jne.

Mutta nyt… kaikki ponnistelut ovat olleet turhia. Edessä on työkyvyttömyyseläke. Tuntuu ettei järjenääni enää mitenkään kykene selittämään miten tästä taas mennään eteenpäin. Ei ole enää omakotitaloa, puolet lasten elämästä on muualla kuin minun luonani, olen yksin, olen yhteiskunnan elätettävänä, en kykene tekemään työtä. Mitä tässä on enää jäljellä.

Onko palstalla muita, jotka ovat kokeneet eläkkeelle jäännin suurena pettymyksenä ja miten siitä on selvitty? Mistä on löytynyt elämään niitä asioita, jotka on saanut jatkamaan päivästä toiseen, antamaan elämälle edes jotain merkitystä.