Hei
Nuoruusaika meni vaihtelevasti. Puolet peruskouluajasta jouduin koulukiusatuksi ja sen varmasti vaikutti minäkuvaan ja itsetuntoon ja vaikuttaa edelleen. Olen aina ollut hiljainen arka hissukka.
Viime vuodet ovat menneet vaikeammaksi ja vaikeammaksi. Yhtään ystävää ei ole ollut viiteen vuoteen. Kaikki kesät-talvet täysin yksin. Nukkuminen on vaikeaa. Joskus jos ihmeenkaupalla saan ponnisteltua itseni ihmisten ilmoille niin kukaan ei tule juttelemaan. Olen kuin täysin näkymätön. Vanhempiin olen yhteydessä kerran tai pari kuukaudessa, muuten kukaan ei edes tietäisi olemassaolostani.
Parikymppisestä asti olen käyttänyt mielenterveyspalveluja ja eri lääkkeitä on syöty 15 vuotta. En edes uskalla arvailla, miten niiden käyttö on pehmittänyt pääkoppaa. Varmasti jotain vaikutusta on ollut.
AMK opinnot jäi kesken ja jos jollain ihmeenkaupalla saisinkin opinnot päätökseen niin mitä sitten. Kuka työnantaja palkkaa yli 35 vuotiaan jolla ei ole minkäänlaista työhistoriaa?
Miksi minun pitäisi väkisin tällä pallolla tallustaa. Olen jo hyväksynyt elämän realiteetit. En tule koskaan saamaan omaa perhettä, parisuhteesta puhumattakaan. Olen työtön, ei koulutusta ei tulevaisuutta ei mitään, ei yhtään ystävää jolle kertoa, vanhempani eivät tiedä tilanteestani mitään, heille pidän yllä mielikuvaa, että kaikki on hyvin enkä pysty kertomaan heille totuutta.
Olen 35 vuotias ja olen hyväksynyt oman tulevan kuolemani. Olen umpipimeässä tunnelissa enkä näe valopilkahdustakaan.
Itsetuhoiset ajatukset ovat jatkuvasti mielessä. En näe tulevaisuutta, sitä minulla ei ole. Voimani ovat loppu.
Sinnittelen vielä hetken aikaa, että saan tietyt taloudelliset ym. asiat hoidettua ja jätän vanhemmilleni pitkän jäähyväiskirjeen jossa kerron, ettei tekoni ole heidän syytään, sitten voinkin lähteä täältä ja käydä ikuiseen uneen.
Miksi kerron tästä. En tiedä. Syvällä sisimmässäni on hirmuinen tuska joka vain kasvaa ahdistaa ja tunnen tukehtuvani.
Moi Aapee.
Olen itse yrittänyt kaksi kertaa itsemurhaa ja sanon vaan sen että ei kannata. Ajattele jos et onnistukkaan itsesi tuhoamisessa ja jäät loppu elämäksi invalidiksi. Jotkut voi puhua kuolemasta ihannoiden mutta totuus on karu.
Mietin että olisko sulla mitään harrastusta johon voisit antaa kaikkesi. Tarkoitan sitä että jos olet valmis kuolemaan niin eikö ensin kannattaisi antaa kaikkensa esim. opiskelulle tai harrastukselle. Pusertaa itsestä kaiken irti. Voisit saada kunnioitusta ja kehuja itsetuntosi kohenisi ja elämä saattaisi edes hetken aikaa olla mukavaa. Ja eihän sulla ole mitään menetettävää, jos kerran olet valmis kuolemaan niin mikset ensin yrittäisi kaikkesi tehdä jonkin asian hyväksi ja sitten katsoa tilanne uudestaan.
Hyvää maanantaita!🙂
Kuulostaa tutulta.
Olen oireillut lapsesta saakka, ensimmäinen masennusdiagnoosi tuli 15-vuotiaana, mutta hoito keskeytyi kun olin niin hölmö etten suostunut terapiaan tai lääkitykseen. Ensimmäiset masennuslääkkeet sain kaksikymppisenä, ja ne auttoivatkin jonkun verran.
Sinnittelin yliopistossa kunnes ero pitkäaikaisesta kumppanista katkaisi kamelin selän, enkä kyennyt enää opiskelemaan sitä tahtia minkä opintotuen saaminen edellyttäisi. Siihen aikaan ei kai voinut opiskella kuntoutustuella tai ainakaan kukaan ei tästä vaihtoehdosta kertonut.
Siitä lähtien olen ajalehtinut enimmäkseen työttömänä, välillä pätkä koulutusta vaatimatonta työtä, sitten kuntouttavaa työtoimintaa. Nyt olen siis 34.
Kaikenlaistahan on elämään mahtunut, vakava synnynnäinen epämuodostuma, isän tappavaksi oletettuun syöpään sairastuminen (selvisi kuitenkin) koulukiusaamista, vanhempien mielenterveys- ja päihdeongelmia, petetyksi tuleminen ja ero, viharikoksen uhriksi joutuminen...
Olen kuitenkin sitä mieltä, että vastoinkäymisiä tulee kaikille. Se ratkaisee loppupelissä kuinka niihin asennoituu. En syytä ympäristöä ongelmistani, vaan olen itse 100% vastuussa siitä ettei elämäni ole sujunut kovin hyvin. Ja se tässä onkin se heikoin lenkki. Olen koittanut muuttaa asennettani, mutta tähän mennessä tulokset ovat jääneet laihoiksi.
Elämäni on enimmäkseen melkein siedettävää, en ole koko aikaa toivottoman ahdistunut, mutta harkitsen itsemurhaa koska olen taakkana yhteiskunnalle. Synnynnäisen sairauden hoito maksaa (en kuolisi vaikka hoito lopetettaisiin, elämänlaatu kärsisi jonkin verran, olen silti itsekäästi maksattanut yhteiskunnalla mm. pari leikkausta ja kalliita lääkkeitä). Nyt vielä kuvioihin on tullut elintasosairaudet, verenpainetauti ja 2-tyypin diabetes, jotka johtuvat puhtaasti omasta laiskuudesta ja piittaamattomuudesta, ja liiallisesta mukavuudenhalusta noudattaa terveitä elämäntapoja.
"Masennukseen" on kokeiltu jo lähemmäs kymmentä eri lääkettä, osa on helpottanutkin oireita jonkun verran. Terapiassa olen ollut 3 vuotta, nyt toista kierrosta on mennyt vuosi. Kerran en ole näillä parantunut, kyse ei luultavasti ole masennuksesta vaan olen yksinkertaisesti huono ihminen.
Itsemurha olisi OMALLA KOHDALLANI (en kehota ketään muuta siihen missään tapauksessa!) se rationaalinen ja eettisesti oikea ratkaisu. Säästyisi yhteiskunnalta rahaa vaikka vanhusten hoitoon enemmän. Olen ollut vain liian pelkuri ja liian itsekäs tarttumaan toimeen. Ja saamaton. Valitsemani tuskaton, siisti ja varma menetelmä vaatisi aika paljon valmistelua ja vaivannäköä.
Viime aikoina olen alkanut myös miettiä, että onhan teoriassa mahdollista että tiede edistyy vielä elinaikanani niin, että keksitään joku hoito millä kaltaisestani asennevammaisesta ja toivottomasta tapauksesta saisi vielä työkykyisen.