Olen kahden lapsen (2 ja 4v) 28v isä, rauhallista elämää elävä/elän.
Viimeisen kahden ja puolen vuoden aikana on kuitenki elämä koetellut ehkä hieman liikaa, ja nyt on alkanut voimat loppua todenteolla.

Teen listan asioista joita minulle on tapahtunut, voi tuntua uskomattomalta mutta totta joka sana. Jopa pkriisikeskuksessa pyöriteltiin päätä kuinka tämä voi sattua yhdelle, ja sitä kuinka vielä kuitenkin olen järjissäni.

Lähdetään liikkeelle syksystä 2011:
Tein omakotitalossamme remonttia kovaa vauhtia, paniikki päällä kun tiesi että toinen lapsi tulee joulukuussa. Töissä olin suunnilleen 12-14h päivässä ja töistä päästyäni yläkerran kimppuun. Tuolloin nukuin keskimäärin 5h yössä joka oli sen 3h liian vähän.
Ajoin itseni jo silloin niin piippuun että heräsin aamuyöllä katsomaan kelloa, kuinka kauan vielä saisin nukkua.

Tytär syntyi hieman ennen joulua, yläkertaan kannoin viimeiset tavarat edeltävänä iltana. Synnytys oli vaimolle vaikea joka söi voimia tulevasta.

Pidin kolme viikkoa isyyslomaa jottai sain hieman levätä ja kaikki alkoikin näyttää mukavalta. Vakityö, terveet lapset, oma talo maalla jne.

14.2.2012 (HUOMAA YSTÄVÄNPÄIVÄ)
Äitini, joka oli minulle erittäin läheinen tukeni ja turvani kaikessa, soitti minulle itkuisena. Jonkin aikaa jatkuneet hartiakivut olivat yltyneet erittäin pahoiksi ja erinäisten sattumusten jälkeen häneltä oli löydetty etäpesäkkeitä esim maksasta ja munuaisista. Eli syöpä, mutta missä, sitä ei tiedetty.

Kevät eteni, kotona oli koliikki-tytär, vaimo sairastui masennukseen, äidin tauti eteni kovaa vauhtia ja oma mieliala laski koko ajan. Työnantajakaan ei ymmärtänyt tarvettani vähentää työtunteja joten väsymys alkoi painaa.

Toukokuu 2012
Äiti nukkui pois, keuhkosyöpä oli syy.
Olin äidin vierellä ja pidin kädestä kiinni viimeiseen asti.

Kesä meni melkolailla alakuloisesti, aloin pakenemaan töihin vielä enemmän, työtunnit vain lisääntyivät entisestään. Ja kaiken päälle aloin tekemään vuoroviikoin päivä ja yövuoroa. Ja kaikkihan tietää miten nukkuminen onnistuu kahden pienen lapsen kanssa yövuoron jälkeen.

Kotona parisuhde alkoi menemään päin helvettiä, olin liikaa töissä, mutta kun olin kotona en väsyneenä jaksanut tehdä mitään. Vaimo tietenkin masentuneena ja väsyneenä tiuski ja purki tuntojaan minuun. En osannut välittää, koin että minun on pakko olla paljon töissä rahan vuoksi. Itseni vuoksi sinne karkasin.

Joulukuussa vaimon selkä alkoi oireilla voimakkaasti ja lasten hoito alkoi tulla minun vastuulleni yhä enemmän.

Alkuvuosi -13 rampattiin vaimon kanssa lääkäreissä ja etsittii selkäkivun syytä. Minullekkin todettiin keskivaikea masennus.
Kivut vaimolla yltyivät entisestään, kunnes:

14.2.2013 (HUOMAA TAAS YSTÄVÄNPÄIVÄ)
Vaimo sai parantumattoman rintasyövän diagnoosin joka levinnyt ainakin maksaan ja selkärankaan tuhoten sitä pahasti.

Siitä lähti sitten syöpäperheen arki pikkuhiljaa pyörimään.
Käytännössä kaikki oli minun vastuullani, lapset, koti, toimeentulo jne.

Parisuhteemme alkoi hiipua. Seksiä ei ollut, enkä sitä odottanutkaan.
Mutta tiukassa paikassa sitä haluaisi puolisolta halin, silityksen tms hellyyttä että olisi voimia jaksaa.
Näitä en saanut, ja minusta syöpä niitä ei estä.
Sen sijaan itsekkään mulkun maineen sain kun yritin hyödyntää pientä tukiverkkoamme liiankin tehokkaasti.
Joskus kun koitin asiasta keskustella vaimon kanssa, hän totesi että mitä valitat, hänellä se syöpä on. silloin päätin pitää suuni kiinni.

Vuosi valui kovaa vauhtia eteenpäin, mitään ylimääräistä ei jaksanut/ehtinyt tehdä.

Vaimo löysi itselleen ajankuluksi leipomisen, siis jotain pientä näprättävää mielekästä tekemistä.

Marraskuussa kerran väsyneenä kuulin kuinka vaimo alkoi tarjota kavereilleen ja tutuilleen täytekakkuja ynnä muita pientä korvausta vastaan.
Totesin hänelle, että jos jaksat leipoa kavereillekkin niin voisit edes kerran viikossa tehdä ruokaa perheelle, edes kastikkeen ja perunat.
Vastaus oli tyly: älä vittu valita kun et itsekkään mitään tee.
No juu, en kai tehnytkään jos vain hoidin kodin työn ja lapset ja vaimon.

Silloin kimmahdin ja otin kissan pöydälle kokonaisuudessaan tilanteestamme. Parisuhteemme oli minusta täysin kuollut, olimme vain kämppikset.
Ilmoitin että hänenkin tulisi hieman huomioida minua muutenkin kuin sontatunkionaan jos meinaa että jaksan kauan olla hänen vierellään.

Kaksi viikkoa myöhemmin vaimo ilmoitti lähtevänsä kodistamme.
Joitain kertoja pyysin vielä miettimään, vastaus oli että itseppä halusit.
Tulin siihen tulokseen että antaa sitten mennä, en jaksa enää.

Vaimo muutti pois joulukuussa 2013

Nyt elän sitten yksin kahden lapsemme kanssa. Elämä helpottui monessa suhteessa, mutta yksinäisyys nostaa iltaisin liikaa päätään, ahdistaa vituttaa, ja olen helvetin pettynyt itseeni, kun en pystynyt nielemään ongelmia ja olemaan vaimon tukena, vaikken häntä enää takaisin haluakkaan.

Kaikkien näiden päällä kiusaa tukiverkon pienuus, tietyt ihmiset, vaimon aloholisti vanhemmat, paras kaveri joka yrittää kovasti päästä minulle emännäksi ja kun ei tärpännyt, tekee kiusaa ja hallaa minun ja vaimon välille turhaan.

Kriisikeskuksessa kun kuulivat tämän tarinan ja tukiverkkoni ”laajuuden” totesivat heti että, sinä olet ihan yksin tässä kaikessa tällä hetkellä.

Niin olenkin…