Minulla on kokemusta perheessä kiusatuksi tulemisesta, mustaksi lampaaksi päätymisestä. Oli aika jolloin vanhempien parisuhdekriisi sai heiltä voimavarat niin vähiin, että vaikka veljeni uhkasi puukolla kurkkuani, äiti ei vieressäni pystynyt toimimaan rajoittavana. Onneksi veli itse laantui kun hiljenin. Lisäksi minua ei huomioitu, ei tervehditty eikä annettu puheensijaa yhteisessä ruokapöydässä. Lisäksi äiti tiuski minulle tilanteissa, joissa itkin sitä, ettei kukaan ymmärrä minua. Oli haastava elää omaa murrosikää, kun vanhemmat olivat taantuneet itse vähän asiattomiksi. Isällä oli toisia naisia ja vaikka olin pienenä isän tyttö, ei paikkaani enää nuorempana isän tyttönä ollutkaan. Äiti purkasi isään kohdistuvan vihansa minuun ja tuhosi itsetuntoani muistuttamalla, että en ole niin erikoinen kuin luulen olevani.

Kerrohan toki lisää kiusaamisen kokemuksesta jos haluat!

Täällä yksi kohtalotoveri!

Olen sinua vanhempi, mutta edelleen kärsin epäluottamuksesta ja ajoittain suoranaisesta pelosta toisia ihmisiä kohtaan. Tunnen itseni hyödyttömäksi ali-ihmiseksi, jonka kanssa kukaan ei halua olla tekemisissä, paitsi ehkä kiusatakseen tai hyväksikäyttääkseen. Eli ihmissuhteet ovat haastavia. Ymmärrän kyllä itsekin, että saatan olla aika vaikea ihminen, ja se saa minut tuntemaan itseni aina vain kelvottomammaksi.

Näin siitäkin huolimatta, että kiusaaminen rajoittui vain yläasteelle, lukiossa olin "vain" totaalisen yksinäinen. Mutta totta puhuen se tuntui yläasteen jälkeen suorastaan luksukselta, kun sai olla rauhassa ja omissa oloissani.

Kotonakin oli aika kireä tunnelma. En tiedä olinko varsinaisesti kiusattu kotona vai oliko kyse vanhempieni taitamattomuudesta, epäkypsyydestä, jaksamattomuudesta tai omista ongelmista, mutta aika välinpitämättömästi ja kylmästi minua kohdeltiin. Tuntui, että vanhempani eivät alkuunkaan ymmärtäneet murrosiän myllerryksen vaikutusta käyttäytymiseen, joten konflikteja syntyi. Ikään kuin paha olo olisi ollut oma vikani, ja mitä paskempi fiilis minulla oli, niin sitä kylmemmin minua kohdeltiin. Kiusaamisesta en koskaan ole heille kertonut, koska en pätkän vertaa luottanut heihin.

Kiusaamisen jälkipuinti aikuisiällä ja ns ptsd kiusaamisesta on sellainen aihe josta olisi hyvä saada enemmän keskustelua, tuntuu että se on tietynlainen tabu. On mediseksikästä olla kiusaamista vastaan ja sitä ehkäisevä, mutta sitä jo kokeneet jätetään oman onnensa nojaan.

Minulla meni vuosia ymmärtää että moni ajatus- ja käytösmalli on suoraa seurausta kiusaamisesta. Kohtasin sitä alakoulussa: isoimman jäljen jätti henkinen ja sosiaalinen eristäminen kaverien toimesta, kaveerattiin vain silloin kun se oli itselle eduksi. En vieläkään 20 vuotta myöhemmin osaa käsitellä ihmissuhteita normaalisti, vaan lähtökohta on aina se että olen nokkimisjärjestyksen viimeinen ja paikkani on olla näkymätön mutta käytettävissä. Avaan itseäni ihmisille todella huonosti ja ylitulkitsen kaiken negatiivisesti, häsellän ja takerrun. Olin myös todella herkkä ja ahdistunut lapsi, joten aikuiset käskivät karaistua ja pitää itse puoliani.

Nyt aikuisena olen potenut pahaa oloa siitä etten ole "oikealla tavalla" kiusattu. Minua ei tönitty ja lyöty, eikä nimitelty niin isolla yleisöllä. Jonkin aikaa mietin että ehkä minua ei oikeasti kiusattu vaan suurentelin vain, olin liian herkkä. Olen myös unohtanut monia kiusaamiseen liittyviä kokemuksia, joten palapeli on aika sekava.

Kiusaaminen voi jatkua vielä aikuisiälläkin ja useassa työyhteisössä ilon aiheena on jutella pahaa jostakin ihmisestä. Pitäisi muistaa itse toimia toisin ja olla hymyilemättä sellaisille jutuille.

Tuossa  yllä muistelin perheessä kokemaani kiusaamista. Mieleeni tuli, että myös ystäväpiirissä koin samoihin aikoihin sellaista ringistä ulos sulkemista. Kun tulin rinkiin, rinki suljettiin minulta ihan konkreettisesti. Aika nolo tilanne. Jouduin sitten olemaan itsekseni ja jotenkin tulin araksi ja aloin miettiä, että minulla ei ole mitään mielenkiintoista sanottavaa kenellekään. Alkoi hermostuttaa jos joku oli kanssani. Suorituspaineita ne ehkä olivat. Nóttin maininta hyödyttömyyden tunteesta ja kokemuksesta siitä, että on alempiarvoinen kuin muut ovat tuttuja ilmiöitä minullekin.

Mitenköhän kiusaamisen jälkipuintia voisi tehdä aikuisiällä Nuotiokuutti? Kun siitä mainitsit.

Mulla on kiinnostus ihmisiin mennyt täysin kiusaamisen takia. Pyrin esittämään kummiskin jotta tulisin toimeen tai saisin edes välillä samoja mahdollisuuksia oppia asioita mitä ikäiseni tekevät, jotka esim joku suosittu saisi oikeilla kontakteilla tai rikas harrastuksista.

Jos löytäisin ihmisiä joiden kanssa olisi puitteet kostaa muutamalle entiselle kiusaajalle, olisin tyytyväinen. Oon kyllästynyt moraalisaarnaajiin ja siihen miten kiusaajista viljellään kuvaa että hekin ovat uhreja - se ei oikeuta niiden tekoja tai sitä että jätetään rankaisematta. Oon myös kyllästynyt olemaan aina se "parempi ihminen", vaikka moni asia mitä kiusaajien tekojen takia olen uhrannut, ei välttis olisi ollut pitämisen arvoistakaan. Silti, itsetunto ei korjaannu jos olen ikuisesti vankina toisten alapuolella ja kukaan ei kunnioita. En oo saanut kunnioitusta panostamalla asioihin joista pidän ja kiusaajat koettavat aina repiä kaiken ilon pois saavutuksista myös. Joten saiskohan itsetuntoboostin sitten kiusaajien kustannuksella kun ei muu auta.

Mimä.olen myös rankan kiusaamisen uhri. Perheenjäsenrt takana. Apua tai tukea ei saa mistään. Kaikki arcokas on tuhottu elämässäni.

Ja uhri ei saa mitään oikeutta, oikea laista tulea tai apua. Hän saa yksin kärsiä uhtina olemisen kaikki hirvittävät seuraukset.

Kuolemista ja sen tuomaa rauhaa miettii 24/7.

Moikka! Minulla on myös kokemusta koulukiusaamisesta yläasteella ja lukiossa. Itse olen ollut välivuoden tauolla opiskelu- ja työelämästä eikä puhettakaan, että siihen palaisin muutamaan vuoteen.

Olen kärsinyt sosiaalisten tilanteiden pelosta ja lisäksi epämääräisestä päänsisäisestä puheesta, joka puhuu kiusaajien äänellä. Joku voisi kuvailla tätä psykoottiseksi oireiluksi. Tunnen, että ihmiset haluavat nöyryyttää minua tai tehdä jotain pahaa. Vakavamman mielialaoireilun jälkeen olen menossa psykoterapiaan ja suosittelen hakeutumaan myös muille.

Täällä myös yksi kohtalotoveri. Kiusattu koko peruskoulun ajan. Ammattikoulussa onneksi sai jo olla omis olois mut kiusaaminen jätti tunnelukkoja mitä ei vielä näin vanhanakaan ole saanut pois... Se on myös ikävää että se kiusaaminen voi jatkua myös työelämässä.

Hei,  pitkästä aikaa täällä kirjoitan, kiusaaminen on typerää ja kertoo yleensä varmaan että kotona ei ole kaikki kunnossa, minä tosiaan olen miettinyt että miksi minä en ollut kiusaajan, koska oli kotona tosi vaikeaa, no kun on itse kokenut sen ja oli vähän rikkinäinen lapsuus niin siitä vähän ihmettelen miksi en ollut kiusaajana, tosin minua kiusattiin kuusi vuotta ala koulussa ja vähän ylä koulussakin. No voihan se aikuisiällä kun kiusaaminen tulla, minä olen kauhuissani työ elämästä jos meen sinne minua kiusataan. Ja sitten vähän toisessa asteessa opettajat kohtelivat minua vähän huonosti, niin en halunnut mennä kouluun, välillä esitin, niin hyvin että koulussa sanottiin että mee kotiin lepäämään, sehän oli hyvä juttu kun en halunnut olla siellä, olin valmentavassa ja valmentavan on sitä että käydään työssäoppimassa ja kouluja toisen asteen kouluja katsomassa että mikä kiinnostaa, en tiedä miksi minulle oltiin niin julmia, ja kaikki halusivat minut toiseksi vuodeksi sinne en suostunut keskustelin äidin Kaa salaa että haluun hakea sieltä pois ja sieltä pääsin sitten mieluiseseen paikkaan opiskelemaan, tuli ihan ala asteen muistot mieleen vaikka eri asiasta kiusattiin. Olen ollut sen jälkeen ujo uusia ihmisiä kohtaan, mutta en näytä sitä, yritän vain pärjätä yksi hetki kerrallaan, mietin miksi toisen asteen opiskelussa voi opettajat olla noin julmia, etteivät anna yrittää. Mutta kokemukset tekevät vain meistä vahvemman. Olen pikkuhiljaa terapiassa vähän puhunut siitä, laulujen muodossa minä kerron hänelle asioita

• Muokattu kirjoittajan toimesta 1 vuosi, 2 kuukautta sitten. Syy: Lisäsin

34 vee, amiksessa, ja (entinen) koulukiusattu sieltä ala- ja yläasteen ajoilta.

Voisinpa kunnolla sanoittaa mitä ajattelen tällä hetkellä, koska mie oon "erityisen tuen tarpeen" piirissä ja tekemässä yksin viimeisiä projekteja mitä mun on pakko tehdä tän tutkinnon suorittamiseen... Tämä koko juttu sen takia etten vaan pysty tekemään tiimitöitä (joita muut tekee tutkinnon saamiseksi), koska ahdistus ja muistot sieltä kouluajoilta on niin vahvoina mielessä. Toisaalta oon onnellinen että voin tehdä kaiken yksin ja etänä, koska en voi mennä paikalle, koska muuten en saisi mitään tutkintoa.

Joten... kukaan ei kiusaa mua enää koulussa, kun ahdistaa liikaa edes lähteä sinne (tää on juuri se syy miksi lähdin vastaamaan sulle: ne koulukiusaajat edelleen terrorisoi mua takaraivossa), puhumattakaan muiden opiskelijoiden kanssa toimimisesta.

• Muokattu kirjoittajan toimesta 1 vuosi, 2 kuukautta sitten. Syy: Pieni lisäys tekstiin