Hei Hoftu,

Tässä ilmoittautuu yksi liika kiltti:
-en osaa kieltäytyä, kun pyydetään jotain (ihan mitä vaan)

-ostelen ihmisille lahjoja ja teen palveluksia pyytämättä sillä seurauksella että - siis todellakaan ei kiitetä eikä tehdä vastapalveluksia - saan sitten tehdä niitä samoja palveluksia ihan säännöllisesti ja sitä pidetään ihan itsestään selvänä

- jos satun olemaan vapaalla, minulla on ilman muuta aikaa hoitaa sukulaisten lapsia ja naapurienkin kun he lähtevät kauppaan (tietenkään eivät kysy, vaan lähtevät pihastaan ja käskevät lastensa tulla meille siksi aikaa)

-suku ei hoitele huonokuntoisia omaisiaan ja kun näin on, en pysty jättämään heitä oman onnensa nojaan, vaan velvollisuus kaatuu minulle - seurauksella, että olen kodinhoitoautomaatti monessa taloudessa ilman palkkaa ja korvausta

-työpaikalla joudun tekemään työkaverinkin osuuden, kun hän kuluttaa aikansa surffaillen netissä ja mesettämässä

-olen ilmainen muuttoapu, joten tänäkin vuonna olen ollut jo viidessä muutossa auttamassa

-ihmiset kertovat murheensa minulle ja sitten jos minulla olisi murheita, ketään ei kiinnosta

-jos joku on vailla asuntoa, hän muuttaa minun nurkkiini - vain väliaikaisesti - lue kuukausiksi

Tästä johtuen olen välillä niin hirveän raivon vallassa itselleni ja muille, että sitten tapahtuu sellaisia räjähdyksiä, jolloin haukun kaikki ja saan olla pari viikkoa rauhassa. Ihmiset vaan ihmettelevät, että mikä sille nyt tuli, eivätkä näe asioiden tilassa mitään ihmeellistä.

Sitten pyydän kaikilta anteeksi, koska en kestä jos joku vihaa minua ja sama meno jatkuu uuteen purkaukseen 😝

Mistäkö tämä johtuu? Luulen että siitä, etten tunne olevani minkään arvoinen ihmisenä. En ollut koskaan tarpeeksi hyvä vanhemmilleni, en koulussa, en taidoiltani, en missään. Olin rumempi kuin siskoni, tyhmempi ja tuhmempi.

Yritän kalastella jatkuvaa hyväksyntää ja siksi lahjon ihmisiä tavaroilla ja teoilla. Kun he siitäkin huolimatta osoittavat vähät välittävänsä minusta ja teoistani, olen jälleen alkupisteessä. En ole minkään arvoinen. 😭

Tiedän tilanteeni, mutten voi sille mitään. Olen niin väsynyt muiden asioiden hoitamisesta, etten jaksa hakea itselleni muuta apua kuin tämä vertaistuki.
Koeta jaksaa, niin minäkin.☹️

Terveisin ER

Erehtynyt rakastumaan kirjoitti 17.4.2008 13:52

Tästä johtuen olen välillä niin hirveän raivon vallassa itselleni ja muille, että sitten tapahtuu sellaisia räjähdyksiä, jolloin haukun kaikki ja saan olla pari viikkoa rauhassa. Ihmiset vaan ihmettelevät, että mikä sille nyt tuli, eivätkä näe asioiden tilassa mitään ihmeellistä.

Sitten pyydän kaikilta anteeksi, koska en kestä jos joku vihaa minua ja sama meno jatkuu uuteen purkaukseen 😝

Ja minä tehen samaa, tuosta jatkuvasta anteeksipyytelöstäni kirjotin omassa ketjussanikin. En ole koskaan kyllä aatellut, että olisin kiltti vaan että olen täysin paska ihminen ja siksi mun pitää pyytää muilta paremmilta ihmisiltä koko ajan anteeksi lähes kaikkee mahdollista. Sitten joku päivä mitta än täysi ja raivostun hetkeksi, kunnes taas sitten palaan pyytelemään anteeksi.

Kyllä kai minä kestän ihmisiä vaikka en niiltä anteeksipyydäkään vaan tuntuu, että olen sivistyneempi ja herttasempi ihminen kun pyydän anteeksi. Tai oikeastaan tuntuu, että annan sen toisen ihmisen tuntea, että se on mua parempi ihminen. Kun välillä tuntuu ettei se anteeksipyyntö oikein miltään tunnu. Tarkotan kyllä, että anna anteeksi, se tulee sydämestä. Mutta ei tule sellaista tunnetta, että olen saanut anteeksi vaan että se toinen ihminen kuitenki pitää mua paskamaisena. Tai kuten eräs vasta sanoi, että meidän suhteeseen jäi kuitenkin särö vaikka se antoi anteeksi.
Veinasin sanoa että mitä teen säröisellä ystävyydellä. en sanonut, koska oisin sitäkin sitten pyytänyt anteeksi.

Erehtynyt rakastumaan kirjoitti 17.4.2008 13:52

Mistäkö tämä johtuu? Luulen että siitä, etten tunne olevani minkään arvoinen ihmisenä. En ollut koskaan tarpeeksi hyvä vanhemmilleni, en koulussa, en taidoiltani, en missään.
Terveisin ER

Minä luulen kanssa, että liika kiltteys johtuu tuollaisista asioista.
Itse olen kokenut samaa. Jo pienestä asti yrittänyt kaikin mahdollisin konstein miellyttää yksinhuoltaja äitiä joka ei kuitenkaan koskaan ollut minuun tyytyväinen vaan sanoi suoraan, että hän odotti saavansa ihan toisenlaisen lapsen.
Sen lisäksi äiti ja mummo (ainakin heidät muistan) haukkui isäni minulle vähintään kerran viikossa ihan pa*kaksi.
Enkä muuten ole koskaan kelvannut isällenikään koska kuulemma muistutan hänestä äitiäni ja hän ei voi sietää äitiäni...

Mitä tästä sitten tulee?
Jo lapsena opittu tarve miellyttää ympärillä olevia ihmisiä kaikin mahdollisin tavoin, että tulisi edes jotenkin hyväksytyksi.
Ja SE ON NIIN PIRUN VÄÄRIN!!!

Meinaan minä ilmoittaudun kanssa siihen liian kilttien joukkoon.

Olen kovasti tehnyt monta vuotta jo töitä sen eteen etten olisi liian kiltti.
Kantapään kautta oppinut, että minunkin jaksamiseni on rajallista. En voi antaa kaikkia voimia itsestäni muille vaan tarvii jättää itsellekkin jotain.
No, se vaati 7 kk osastohoidon ja kahden vuoden tiiviin terapian, että ymmärsin asian...

Nyt osaan jo joskus sanoa ei. Mutta paljon se vaatii ja välillä tulee huono omatunto.
Mutta jatkan sitkeästi opettelemaan sanaa ei.

Kokeilkaa tekin joskus sanoa ei. Ei siihen kuole jos sen sanoo. Ja kaikilla on oikeus sanoa myös ei eikä aina vaan kyllä, kyllä! 🙂🌻

Heh! 🙂 kuulostaa tutulta...

Mutta kiltteydestäkin voi "parantua"! 1,5v terapeuttini on sanonut että mulla on alhainen itsearvostus, luulisin että se on nyt parantumaan päin koska olen paremmin oppinut pitämään kiinni esim. työpaikalla sovituista asioista myös niin että ne koskevat minua, etten aina ole vappaehtoisesti "uhrautumassa".

Olen hoitoallalla ja tänään valmistuimme antamaan yököille raporttia. Työkaverini oli kovasti antamassa raporttia ensimmäisenä, mutta kysyin ystävllisesti voinko aloittaa ensimmäiseksi, koska menen huomenna aamuvuoroon ja hän iltavuroon. Hän mutisi jotain busseista, mutt en vastannut, katsoin vain... Työkaverin naama oli kun norsun sukupuolielin, kun aloitin raportin ensimmäisenä 😀

Työpaikalla on siis sovittu että aamuvuoroon tulevat antavat illalla ensimmäisenä raportin, jonka jälkeen voivat lähteä kotiin jos tilanne sallii. Eikä mua yhtään harmita jos tuo työkaveri ei minusta niin kovasti pidä, koska en mäkään tuommoisesta etuilijasta kovin paljoa perusta...

Eikä kukaan ihminen ole toista arvokkaampi!
Sovitut sännöt koskevat kaikkia yhtä lailla!
ja terveisiä sulle työkaveri jos nyt satut tätä lukemaan 🙂👍 Hymyillään kun tavataan!

Tiitula kirjoitti 17.4.2008 23:44

Eikä kukaan ihminen ole toista arvokkaampi!
Sovitut sännöt koskevat kaikkia yhtä lailla!

Voi hitsin pimpula! Kunpa kaikki ymmärtäisi tuon asian, niin elämä olisi sikapaljon helpompi elää!!
Mutta aina riittää niitä omaan napaan tujottajia jotka ovat niin hiton paljon parempia ja korkeammalla korokkeella kuin muut 😝
Olisi paljon ihmisiä jotka tarvis palauttaa maan pinnalle ja opettaa ymmärtämään tuo asia jonka Tiitula sanoi!
Ja auta armias jos menet tuollaisen ihmisen edessä pitämään puoliasi etkä annakkaan hänen "asettua parempaan asemaan". Tämä "maailman paras ihminen" LOUKKAANTUU sydänjuuriaan myöden. Siitä että häntä kohdellaan samalla tavalla kuin muitakin ja laitetaan muiden kanssa samalle viivalle!
Niiiiiin tyhmää touhua kun olla ja voi!!

nim. kokemusta tällasesta työkaverista kertyy joka hiton päivä...🙄

joo kuulostaa kaikki niin tutulta! Olen sellanen että ostelen lahjoja helposti muille, siis en tiedä miksi teen näin, mutta haluan nähdä että lahjansaaja ilahtuu ja näin pois päin. Töissäkin on ihmisiä, joille pitäis räjähtää joskus kun on kuunnellut niin kauan sellasia paskajuttuja, joihin ei kuitenkaan ole kommentoinu pahemmin, negatiivisesti siis. On niin kiltti ja herkkäkin vielä, ettei kehtaa edes sanoa mitään pahaa. Vähän sekavasti kirjoittelen, ku on niin paljon ajatuksia, joita haluisi kirjoittaa.. Sain aikaseksi vihdoin sen etä menin terapiaan.. huhhuh, eka kerta elämässä, en ois uskonut että joskus menen, ikinä! Terapiassa sanoi että olen liian tunnollinen, miten seki voi olla negatiivinen piirre? ihmeellistä tää elämä. Stressaan tosiaan myös ihan helvetisti asioita, ihan pieniä, esim. siivouksen tekemättä jäämisestä, myöhästymisestä (sama mistä asiasta) ym. Kiitoksia vastanneille, ois mukava jatkaa vielä keskustelemista? Helpottais oloa.. 🙄

Hei Hoftu,

Hyvä, et lähdit terapiaan, jos susta tuntui siltä. Itse en ole saanut aikaiseksi. Mul on niin paljon huollettavia ja autettavia ja tuntuu, et kaikki haluu kertoa mulle murheitaan. Sit musta alkaa aina tuntua, että mun omat murheet on sellaisia, etten edes kehtaa niitä kertoa. Onko se mikään murhe, että on kiltti ihminen? Ajattelen, että: Eikö sellaisen murehtiminenkin ole jo toisten ihmisten vaivaamista? En tiedä. Tuntuu vaan.

Tunnollisuus - mäkin luulin alussa että se on hyve. Niin kuin kiltteys ja ahkeruus ja rehellisyys tai avoimmuus. Mut ei. Pitäisi olla itsekäs, vetää välistä, valehdella omaksi hyväkseen ja jättää kertomatta, jos on haittaa totuudesta.
Siinä on yksi vika, mä en oikein osaa. Tai jos teen sen kärsin valtavasti.

Yleensä ei kuitenkaan kauheesti kiitetä, jos on ylitunnollinen, liian kiltti, liian ahkera ja liian rehellinen. Ei ole kai tarpeeksi tunneälyä meikäläisellä... tai älyä....

😟

Tunnen kuitenkin agressiota eli ajoittain kasvavaa vihaa niitä ihmisiä kohtaan, joita autan ja se tuntuu jotenkin oudolta... haluan auttaa...mutta en tulla hyväksikäytetyksi. Mihin vedän rajan?
😑❓

Oisi kiva jos kertoisit lisää mitä terapeutit käskee tekemään kiltteydestä eroon pääsemiseksi. Tahdon tietää. Ja keskustelua tietysti jatketaan, se vois auttaa meitä kaikkia.
Jos voisi löytää jonkin kultaisen keskitien että voisi olla kiltti, mutta ei tulla riistetyksi.
🙂👍

Terveisin ER

omista tunteista ja tarpeista huolehtimista voi harjoitella 😐 (sanoo terapeuttini)

Vuosia mua on kututtaneet ihmiset jotka tavallaan kävelee yli, riistää, jotka pitää hyvin huolta omista tarpeistaan, mut ei huomaa minun tarpeitani. Sisälläni kiehuu 😠, mutta en osaa sanoa heille mitään järkevää...

Olen nyt yrittänyt aloittaa pienistä asioista. Töissä yritän pitää puoleni, en tuosta vaan suostu ylitöihin jne.

Ystävyyssuhteet on sitten mutkallisempia... Pari ystävää on vaan jäänyt, en ole jaksanut selittää heille mitään, kun tuntuu ettei heillä ole aikaa kuitenkaan kuunnella. Toisaalta : aidolla ystävällä ON aikaa kuunneella! Eikös?

Onko se ystävyyttä, jos vain toisella on oikeus tuoda murheensa, ajatuksensa, elämänsä esiin kun tavataan??

Kaikki työkaverini ja tuttuni eivät varmaan pidä minusta 😞, entiset ystäväni ovat ymmällään, miksi olen muuttanut toimintaani näin 🙄 ettei heille enää olekkaan rajattomasti aikaa.
Mutta pieni perheeni voi taatusti paremmin, koska pidän omista tarpeistani huolta ja jaksan myös huolehtia meistä paremmin.

🙂👍 harjoitus tekee mestarin?
Hyvää kevättä! 🙂🌻

PS!

Hoftulle ja muille sanoisin että olkaa sinnikkäitä terapian kanssa... Eka 1v oli mulle oikeastaan harjoittelua ja välillä harmitti koko homma. Nyt vasta 1v ja 4kk jälkeen alkaa "näkyä" 😎 muutoksia, vaikka tuollaisia pienimuotoisia. Mut olen muutosten kanssa toiveikas, ehkä pienistä puroista kasva isompia... 🙂🌻

🙄 Huono päivä kiltteyden suhteen!
Ystäväni soitti, ihmetteli miksei olla tavattu, puhui niitä näitä puutaheinää lähes taukoamatta 30min. Tuntui etten saanut montaakaan sanaa puhetulvan väliin. Sovittiin että nähdään viikonloppuna.

Ystävät ovat ihania 🙂🌻. Mutta tämä tuttavuus vie multa niin paljon voimaa, en jaksa!!

Haluaisin sanoa:
- hymyillään kun ja jos tavataan
- ystävyyteen kuuluu vastavuoroisuus, sinä puhut aina vain ja jatkuvasti itsestäsi
- tuntuu että olen sulle II-tyypin ystävä, varaystävä, se jolle voi soittaa kun muita ei ole saatavilla
- tarvitsen tukea ystäviltäni, sinulta en sitä saa
- meillä on ollut hauskoja retkiä, mutta pysy nyt kaukana minusta

Miten nämä sanon? Jätänkö sanomatta?

Hei!

Terapia loppuu kohta, en voi ainakaan siellä jatkaa kun on "sairaampia" asiakkaita ku minä. Mutta en tiedä mitä teen, on niin paljon asioita sekaisin elämässä.. yritän olla itsekkäämpi, musta vaan tuntuu että tulen inhottavaksi ihmiseksi.. ☹️ Päivä kerrallaan..

hei Hoftu!

Saisitko jatkaa terapiaa muualla? Terapiaryhmistä on joskus ilmoituksia jopa paikallislehdissä tai sitten niitä voi kysellä terapiakeskuksista. Kelan tukemaa terapiaa on oikeutettu hakemaan jokainen joka saa psykiatrilta puoltaan lausunon.

Jos epäröit vielä terapiaa, voi joku muu rentouttava toiminta auttaa selvittämään päätä ja sitä mitä haluaa. Rentoutuskurssit, jooga, meditointi, mikä sulle vaan sopii...

Loppujen lopuksi elämä on niin kuin Lorealin tukkaväri - pitää uskoa olevansa sen arvoinen !