Hyi tää on kamalaa. Alkaa kirjottaa. En ole tehnyt tätä missään muodossa yli viiteen vuoteen kun lopetin mt-blogini pitämisen. Silloin totesin, ettei kirjottamisesta ole mitään apua. Jostain syystä tässä sitä taas ollaan pukemassa sanoiksi jotain hähmäisiä ajatusten virtaa, eikä opiksi olla otettu. No kokeillaan mitä tästä tulee, ehkä tää auttaa mua asettumaan tunteista ulos ja analysoimaan niitä itsestä irrallisena, kuten aika monessa yhteydessä on opetettu tekemään.
Olo on kaamea. Koetetaan vaikka miettiä, mitä hyvää mun elämässä on, ehkä se auttaisi.
1. Mulla on reilu vuoden mittainen, hyvä parisuhde. Parisuhteen kautta oon tutustunut hienoihin ihmisiin. Aha no kiva, aloin sit itkeä. Kai sekin on hyvä asia, kun se tätä nykyä onnistuu. Tän parisuhteen kautta oon siis nähnyt, mitä on hyvä perhe-elämä. Se että on rakastavat ja tukevat vanhemmat ja miten se on vaikuttanut ihmisen kehitykseen positiivisessa mielessä, miten se kasvattaa vahvoja, itsevarmoja ja jotakuinkin tasapainoisia yksilöitä. Mut on ikäänkuin päästetty ns. toksisesta vanhempi-lapsisuhteesta tarkkailemaan, mitä se suhde paremmassa tapauksessa voi olla. En silti koe kuuluvani itse perheeseen, enkä tiedä, miten sellainen efekti saataisiin edes aikaiseksi, taikka kuuluuko sellaista efektiä edes tapahtua. Mä olen toiselta planeetalta näiden ihmisten keskuudessa, tulen aina olemaan. Olen kyllä hyväksynyt sen, se ei ole mun ongelma.
2. Olen työelämässä. Saan tasaisesti tuloa, raha-asiat ei huoleta. Olen tehnyt viime aikoina suuria hankintoja, vienyt elämää eteen päin. Palkka ei hääppöinen, mutta toimeen tulen. Siedän työtäni joten kuten, että ei ole tarvinu paljoa saikutella viime aikoina. Mitään erityistä intoa tai motivaatiota palkan lisäksi ei mulla työtä kohtaan ole, mutta se riittänee tähän tilanteeseen. Olen siis päässyt siitä sietämättömästä tilanteesta, jossa työkkäri hönkii niskaan kolmen työhakemuksen kuukausitahdin kanssa. Tämän lisäksi olen onnistunut saamaan kasaan alemman korkeakoulututkinnon, vaikka jo toisen opiskeluvuoden aikana olin aikeissa lopettaa koko leikin.
3. Olen terve. Selkä vihottelee joskus, jos oon nostanut jotain painavaa väärässä asennossa, kuulo vähän heikko taustahälyisessä ympäristössä, luut murtuu, jos ne murskaa, mutta muuten mulle on suotu rautainen immuniteetti kaikenlaisia tauteja ja vaivoja vastaan. Viimeksi, kun varmasti muistan olleeni kuumeessa taisi olla reilu 10 vuotta sitten.
Joko tuntuu paremmalta? No ei oikein. En osaa nauttia saavuttamistani/minulle suoduista asioista. En ole sellainen ihminen, jonka välttämättä pitäisi aina saada enemmän ja nopeammin, mutta nämä aika perustavaa laatua olevat positiiviset asiat, jotka joidenkin ihmisten silmissä ovat kaikkea muuta kuin itsestään selvyyksiä, eivät minulle riitä. En tiedä saako tällä foorumilla kiroilla, joten kirjoitan vain että olen kiittämätön löysä erite. Siitä huolimatta, että tilanne oli näiden asioiden suhteen aivan toinen reilu vuosi sitten, painin samanlaisten itsetunto-, itseviha- ja itsetuho-ongelmien kanssa nyt, kuin aiemminkin.
Seuraavaksi mietin, kannattaako minun avata tänne, minkälaisia ongelmia mulla sitten on. Tuoko se jotain lisäarvoa tälle tekstille, kiinnostaako se ketään? Näitä mietin ensin, sitten mietin auttaako se mua? Tulen siihen lopputulokseen, että vastaus jokaiseen kohtaan on ei. Mun kanssa samojen ajatusten, haasteiden ja ongelmien kanssa painivat ovat jo aikaisemmissa aiheissaan tuoneet asiat ilmi. Lisäksi tämä vain pahentaisi omaa itsesäälissäni vellomista ja huonoa oloa.
Silti on pakko päästä valittamaan. Hoitosuhde on taas kerran katkolla. Sain ensimmäiset lääkitykseni yli 10 vuotta sitten, sen jälkeen meno on ollut on-off-hoitosuhteissa. Sykli menee kutakuinkin seuraavalla tavalla: kriisi -> hakeudu hoitoon -> saa lääkkeet ja keskusteluapua -> toivu akuutista kriisistä -> hoitosuhde päätetään -> kriisi -> hakeudu hoitoon -> vaihda lääkkeitä ja keskustele -> toivu akuutista kriisistä -> kriisi -> hakeudu hoitoon -> vaihda jälleen lääkitystä ja keskustele jne… Tämän prosessin tarpeeksi monta kertaa läpikäyneenä minulle on nyt viimein sanottu, että paikallisella psyk.polilla ei ole minulle enää mitään tarjottavaa. Olen jo kokeillut kaikkea.
Mene psykoterapiaan. Tämäkin on kuultu aika monta kertaa. Mutta mitä voin tehdä, kun kaikki käytössä olevan energiareservini käytän töissä selviytymiseen? Terapia ei kuulemma ole mitään kevyttä jutustelua. Kevyttä ei myöskään ole sen hakeminen. Eikä tehostakaan ole varmoja takeita. Ja se maksaa. Kohdallani kynnys nousee itseäni korkeammaksi jo pelkän terapeutin hakemisprosessin aloittamisessa. Alkaa hikoiluttaa jo pelkkä ajatus. On mulla vielä yksi syy, miksi en terapiaan edes pääsisi…
….haitallinen alkoholin käyttö. Edellä kuvaamisessa syklissä jaksamiseen olen yrittänyt antaa lisäpontta litkimällä tyhmänä viisasten juomaa. Ja se on vienyt mennessään. Ja olen kieltänyt asian kauan. Parisuhteen myötä olen kuitenkin päässyt tilanteeseen, jossa kestän omaa seuraani juuri ja juuri ilman haitallisia kemiallisia avusteita. Päivittäisestä juomisesta olen siirtynyt viikonloppunautiskelijaksi. Se ei riitä. Saavuttaakseni lääkityksen täyden potentiaalin ja saadakseni siunauksen terapian aloittamiselle, minun on oltava täysin raitis. Sitä ennen minulle ei edes kannata tehdä mitään. Olen arvoton omista virhevalinnoistani johtuen.
Vuosia holi on ollut ainoa elämään inspiroiva asia. Parisuhteen myötä asia on muuttunut. Tähän pitäisi tarttua, tästä pitäisi ammentaa jotakin. Runsas alkoholin vähentäminen ei kuitenkaan ole edistänyt toipumistani kriisien sykleistä pennin vertaa. Lopeta se kokonaan, minulle sanotaan. Lopeta ne harvat ”aidon” ilon pilkahdukset elämässä. Totuttaudu lääkkeiden demppaamaan harmaaseen, robottimaiseen elämään, siten voit parantua. Kokeile edes. Nauti olostasi kumppanisi kanssa. Nauti auringosta, elämän pienistä asioista.
Nyt teksti vie kirjottajaansa mennessään. Tähän suuntaan en halunnut mennä. En halunnut tästä tekstistä katkeraa valitusvirttä. Nyt tämä alkaa kuulostaa siltä, että en hyväksy tosiasioita. Tarkoitukseni oli kuitenkin vain selittää, miten hankalaa se tosiasioiden hyväksyminen on, ja miten hankalaa on toimia oikein. En aijo muokata tekstiä. Ajatuksen virtaahan tämä vain on.
Elämässäni on asioita, jotka estävät minua päättämästä elämääni. Kuinka kauan niitä asioita on, on itsestäni kiinni. Mielessäni toivon, että niitä ei ole kauaa.
Ja sitten se vaikein vaihe tekstin kirjoituksessa: lähetä-napin painaminen.
Nymous kirjoitti:
Olen siis päässyt siitä sietämättömästä tilanteesta, jossa työkkäri hönkii niskaan kolmen työhakemuksen kuukausitahdin kanssa. Tämän lisäksi olen onnistunut saamaan kasaan alemman korkeakoulututkinnon, vaikka jo toisen opiskeluvuoden aikana olin aikeissa lopettaa koko leikin.
Ihan alkuun onnittelut työpaikasta ja korkeakoulututkinnosta! Ne ovat hienoja ja kovaa työtä vaatineita saavutuksia, joista toivottavasti voit vielä joskus tuntea täysin oikeutettua iloa ja tyytyväisyyttä.
Tuo TE-politbyroon kurmootus on kyllä niin sieltä ja syvältä ettei ole tosikaan. Mitään aitoa palveluahan sieltä ei saa, ainoastaan ahdistavaa pakkoa ja byrokratian ruosteisten rattaiden jauhantaa.
Itse on aivan vakavissani miettinyt TE-asiakkuuden lopettamista, vaikka saan vielä hieman soviteltua työttömyysetuutta. Ongelma vain on, etteivät tuloni ole tasaisia ja pelkään, että asiakkuuden katkaisusta palkitaan karenssilla, joka sitten olisi odottamassa jos työtilanne radikaalisti huononisi. Mutta vaakakupissa on vapaus. Vapaus elää omaa elämäänsä omilla ehdoillani: harrastaa talkootöitä, innostua opinnoista ja kursseista miettimättä TE:n reagointia ja selvityksiä, ehkä jopa harkita kevyt- tai alustayrittäjyyttä. Niin ja jopa lomailla ilman pelkoa, että irtiotto tulkitaan työmarkkinoiden käytöstä poissaoloksi.
Nyt tunnen itsenä TE-vangiksi, jossa kyttäykseen ja rajoituksiin perustuva järjestälmä on kuin nilkkapanta.
Minäkin taistelun tyhjyyden tunteen kanssa, mutta "lääkkeeni" ovat olleet alkoholin sijaan pienet ja helpot hetkellisen ilon pilkahduksen tai turrutuksen tuovat joutavuudet: netissä roikkuminen, musiikki, elokuviin ja tv-sarjoihin liiaksi uppoutuminen, mässäily... Kai ne endorfiinit ja dopamiinit pitää saada.
Matkustaminen olisi iso piristysruiske, mutta työ, työkkäri ja kalleus. Kun saisi edes kerran vuoteen yhden ison reissun tehtyä, niin johon olisi tunne, että ehkä tällä elämällä onkin jotain tarjottavaa.
Itse olen sen verran vetelä paska, etten ole saanut aikaan edes hakea apua. En, vaikka olen yhtään liioittelematta oireillut enemmän tai vähemmän koko elämäni. Ja juuri nyt tunnen itseni turhaksi, kun en osaa sanoa sinulle mitään viisasta, lohduttavaa tai kannustavaa, jorisen vain omista ongelmistani.
Kaikesta huolimatta toivon sinulle isosti voimia ja toivottavasti jaksat kirjoitella mietteitäsi jatkossakin! Ja hei, juomisen vähentäminen viikonloppuihin on jo iso edistysaskel!
Iso kiitos, Nótt, vastauksestasi! En tiedä miten sen selittäisin, mutta se merkitsee mulle tosi paljon! En kaivannut mitään kannustavaa tai lohduttavaa vastausta tähän, suurin toiveeni oli, että joku reagoisi edes jollain tavalla 🙂
Itsekin työttömänä ollessani punnitsin jo loppuvaiheessa, ottaako ne työkkärin rahat ja kirjoitella teennäisiä työhakemuksia paikkoihin, joihin minulla ei ole todellista saumaa vaiko koettaa selviytyä pelkillä säästöillä ja toivoa, että se sopiva työpaikka löytyisi nopeasti. "Et ole täyttänyt velvollisuuttasi työnhakijana" on tuttu virsi, joka säännöllisin väliajoin kopsahteli postilaatikosta sisään. Tässä vaiheessa aina mietin, olenko vain laiska vai jopa fiksu, kun en laita vähäisiä energioitani johonkin turhaan.
Mietin tilannettasi varsinkin noiden kurssien suhteen. Eikö niistä olisi hyvä keskustella työkkärin kanssa ja suoraan kysyä, soveltuvatko ne suunnitelmaasi? Silloin varmaan välttyisit ylimääräisiltä selvityksiltäkin. En tiedä, miten työkkäri suhtautuu näihin asioihin, kun oma asiakkuuteni oli lopunkainen verrattain lyhyt. Veikkaisin, että niille voi ehdotella kaikenlaista, ja ehkä ovat jopa tyytyväisiä, että osoitat aktiivisuutta ja innostuneisuutta jotakin kohtaan. Pohdit esim. kevytyrittäjyyttä, minun korvaani se kuulostaa jo todellakin valmiudelta sitoutua johonkin ja halulta lähteä edistämään omaa tilannettaan. En tiedä miten pitkälle, olet ajatuksissasi mennyt, mutta haluaisin kannustaa sua. On tärkeää tehdä "sitä omaa juttua".
Olen iloinen puolestasi, että olet saanut edes jonkinlaista iloa elämän pienistä asioista. Sieltä se kai se aito ilo tulee. Täytyy varmaan opetella itsekin nauttimaan noista. Tuntuu vain niin vaikealta, kun luonnon tuoksut ja äänet, hyvä ruoka, toisten ilo, viihde yms. eivät saa aikaan juuri minkäänlaista vaikutusta mielialassa. Tunnustan olleeni aikanaan aikamoinen musafriikki, mutta en nykyään enää jaksa edes oikein kuunnella mitään. Tai no, tällä hetkellä kuuntelen Bob Dylanin One More Cup of Coffeeta ripiitillä, mutta ihan yhtä hyvin voisin sammuttaa sen. Pahimmillaan tämä kyvyttömyys nauttia mistään on vain vienyt mut sängynpohjalle makaamaan ja toivomaan että uni tulisi, jotta voisi skipata aikaa.
Avun piiriin hakeutumiseta en osaa sen koommin sanoa. Mun on niin vaikea arvioida, missä tilanteessa olisin, jos en olisi aikanaan hakenut apua. Voi olla että pahemmassa, paremmassa tai samassa. Hoitosuhteet kun ovat olleet katkolla useammin kuin aktiivisena. Ja olen myös miettinyt onko mun kriisit todellisia, onko ne riittäviä hoitoon hakeutumisen perusteita. Vienkö vaan resursseja joltakulta toiselta, jonka ongelmat oikeasti on todellisia. Toisaalta taas, nykyistä ehkä pahemmassa tilassa lopetin lääkkeiden käytön kokonaan, eikä tulokset olleet kovin hyvät. Kai niistä sitten jotakin hyötyä on.
Mua itseäni vähän rassaa se, kun sanotaan, että on vahva kun uskaltaa hakea apua. Se on vaan sellanen joku tsemppilause, että oletpa hyvä kun näet viimeinkin ongelmasi ja toimit kuten pitää. Ei ne mitään heikkoja ole, jotka ei apua hae. Itse ehkä jonkun mielestä kovin kieroutuneesti näen senkin vahvuutena. Sä itse tiedät kyllä, milloin sulla riittää energiat hakea sitä apua, jos sitä tarvitset. Se ei ole mitään laiskuutta, jos ei sitä saa aikaseksi hakea. Samaa sovellan omaan tilanteeseeni, jolloin en saanut kolmea työpaikkaa haettua kuukaudessa, vaikka käsky kävi niin. Omat energiat ei riittäneet, vaikka olisi muka pitänyt.
Kiitos vielä tsempeistä ja vastauksetasi! Katsotaan, jos jaksan päivitellä tilannettani jatkossa 🙂
Moi!
Olen mielenkiinnolla odottanut jotain ennakkotietoja siitä, miten tuo pakkohaku on työllisyyteen vaikuttanut. Itse en ole kuullut siitä mitään muuta kuin turhautumista tai pahempaa. Omakin työnantaja sekä tiloissa toimivan toisen yrityksen edustaja ovat purnanneet siitä ja yleensäkin työkkärin kanssa toimimisesta.
Olen opiskellut aika paljonkin sivutoimisesti. Siihenkin liittyy sellainen byrokratiaa byrokratian vuoksi selvitysrumba, mitä en nyt jaksaisi. Kerran minulla oli 2 opintopisteen melkein päivälleen kahdelle kalenterikuukaudelle jakautunut kurssi (eli opintoja oli noin 1 op/kk) ja se sama selvityshelvetti piti senkin kanssa käydä läpi. TE-virkailijoiltakin on ilmeisesti kielletty oman järjen käyttö.
Toisekseen minulla on ollut tilanteita, joissa olen innostunut jostain asiasta tai vaikka sattumalta törmännyt mielenkiintoiseen kurssiin, mutten ole uskaltanut edetä niiden suhteen, koska en ole jaksanut sitä vääntöä TE-toimiston kanssa. Olisiko minulla silloin liikaa (!) opintoja, uskaltaako asiasta edes kysyä (meinaan ne kauhutarinat siitä, miten asian teoreettinen kysymys on johtanut selvitysten tekemiseen)... Aktiivinenhan saa olla vain TE:n hyväksymällä tavalla ja kaikki omaehtoinen, itsestä lähtöisin oleva aktiivisuus johtaa noihin selvityksiin (joiden ajaksi tuen maksaminen katkeaa), pahimmillaan karensseihin tai takaisin perintöihin.
Ja kunpa tietäisinkin, mitkä se oma juttuni on. Minulle on valitettavan tyypillistä, että innostun jostain ja hetken päästä se jo unohtuu. En tunnu saavan mistään otetta.
Minullakin on tällä hetkellä tilanne, jossa en saa oikein mitään mistään irti. Edes sellaisista jutuista, joita tuntuivat ennen tärkeiltä. Juuri nyt musiikki on ainut, joka jollain tapaa pääsee läpi, vaikka omakin musan kuuntelu on aika mekaanista. Ajan ja tyhjyyden tunteen täytettä. Tällä hetkellä ainut asia jota edes hieman odotan on lauantai, se kun on minun mässypäivä.
Minä suorastaan ihailen ihmisiä, jotka ovat hakeneet apua. Mt-ongelmissa se on useimmille aikamoinen ponnistus. Itse olen sitä tyyppiä, joka välttää lääkäriin menemistä ihan viimeiseen saakka, myös puhtaasti fyysisissä jutuissa. En tiedä miksi näin on. Mutta joskus tulee ajateltua, että millaista minun elämäni olisi jos olisin hakenut apua. Missä pisteessä nyt olisin?
Millaista se apu edes on? Minun mielikuvat perustuvat jenkkiviihteeseen.
Nótt kirjoitti:Millaista se apu edes on? Minun mielikuvat perustuvat jenkkiviihteeseen.
Diagnooseja, lääkemääräyksiä ja keskusteluapua, ei juuri muuta ainakaan minun tapauksessani. Keskusteluissa pyritään löytämään keinoja, joilla arki sujuisi paremmin, asiat hoituisi ym. Tehdään yksilöllinen hoitosuunnitelma, joka ainakin omalla kohdallani oli aika löyhä. Sitten kun hoitosuhde päättyy, lykitään seuraavalle luukulle.
Oma hoitosuhteeni polille päättyi juuri, ja olen jonossa perusterveydenhuoltoon. Aloitustekstissä kirjoitin hoitojen kierteestä, niin tässä sitä nyt ollaan taas uuden kierroksen välivaiheessa 😀 Psykoterapia pitäisi myös aloittaa, mutta oma-aloitteisuuden puutteesta kärsivänä, en ole saanut aikaiseksi hakea terapeutteja. Lisäksi epäilen kyseisen hoitomuodon toimivuutta itseeni, mutta saa nähdä. Maksoin lausunnosta viiskymppiä, niin kai sitä voisi edes tutustumiskäynneillä käydä.
Nótt kirjoitti:
Millaista se apu edes on? Minun mielikuvat perustuvat jenkkiviihteeseen.
Oli elämäni parhaita päätöksiä hakea apua. Pitkään epäilin etten oo ihan kondiksessa, mutta lykkäsin menoa varmaan vuositolkulla. Luulottelin itselleni etten pääse, tai ei moinen mua auta, tai ne tuhahtelee että mua mikään vaivaa jne. Itse kävin ensin työterveyden terapeutilla ja nyt psykoterapiassa.
Alussa juteltiin miksi tulin, mitkä jutut eniten rassaa ja sellaista. Oli keventävää kertoa miltä tuntuu, koska tutuille en ole ikinä viitsinyt. Sitten mietittiin juttuja arkeen ja kanssakäymiseen, osa toimi, osa ei. Kokeilu oli helppoa ja toimivia olen jatkanut, rentoutusjuttuja, itsesyytösten haastamista, synkistelyn miedontamista ja lyhentämistä. Itse olen saanut muutamia mulle isoja oivalluksia ja nyt tilanne on hyvinkin eri kuin pari kesää sitten.
Suurkiitokset terapiakokemuksista, Nymous ja Visukinttu!
Nymous: Hienoa, että olet saanut keskusteluapua. Yksi asia joka itseäni huolettaa on pillerit kouraan ja pärjäile -hoito. Itse asiassa haluaisin ennemminkin keskusteluapua/terapiaa kuin lääkkeitä. Pelkään haittavaikutuksia ja joidenkin kokemaa turtumista. Oman hoitosuunnitelman yhtenä tavoitteena olisi ilon ja innostumisen palaaminen takaisin elämääni.
Visukinttu: Mahtavaa kuulla hyviäkin kokemuksia hoitopolusta ja etenkin siitä, että sinulla menee paremmin. En tiedä onko tässä jonkinlainen hyvä kello kauas kuulu, paha vielä kauemmas -ilmiö, mutta ainakin itsestäni vaikuttaa, että hoidon toimimattomuus on yleisempi puheenaihe kuin toimiminen.
Miten tuo itsesyytösten ja synkistelyn taittaminen käytännössä toimii? Olen itse koettanut muistuttaa itselleni, että olen kohtuuttoman vaativa ja kova itseäni kohtaan tai ettei mokaaminen tee minusta kelvotonta ihmistä, mutta itseinho rellestää silti valtoimenaan. Miten terapia siis saa päänsisäisen syyllistäjän vaiennettua?
Nótt kirjoitti:
Yksi asia joka itseäni huolettaa on pillerit kouraan ja pärjäile -hoito. Itse asiassa haluaisin ennemminkin keskusteluapua/terapiaa kuin lääkkeitä. Pelkään haittavaikutuksia ja joidenkin kokemaa turtumista.
Ymmärrän tämän huolen. Itse lähdin aikoinani tähän lääkeleikkiin mukaan silmää räpäyttämättä. Olo oli niin kaamea, että mitä vain oli tehtävä. Akuuttiin tilanteeseen sopivan lääkkeen löydyttyä ne auttoivatkin, mutta pidemmän päälle ja annoskokoa nostettaessa huomaan itsekin olevani robotisoitunut jollain asteella. Kaveri on myös sanonut minulle, että minusta on tullut lääkkeiden myötä ns. "hitaampi". Olen myös oma-aloitteisesti koettanut lääkkeiden lopettamista, mutta seuraukset ovat olleet huonot.
Tästä huolimatta en tekisi mitään toisin, ymmärrän kyllä miksi aloitin aikoinani lääkkeet ja miksi niitä vieläkin popsin. Joutuisin niitä syömään luultavasti pakotettuna, jos en olisi niitä vapaaehtoisesti aloittanut.
Tilanteet tietenkin vaihtelee yksilöittäin ja kannustaisinkin sinua olemaan johonkin tahoon yhteydessä keskusteluavun piiriin pääsemiseksi. Yhtä tärkeää, kuin jo olemassa olevan mt-kriisin hoitaminen, on mielestäni tilanteen pahenemisen tai syntymisen ehkäiseminen. Keskusteluapu/terapia on käsittääkseni tässä aikalailla avainasemassa.
Nótt kirjoitti:
En tiedä onko tässä jonkinlainen hyvä kello kauas kuulu, paha vielä kauemmas -ilmiö, mutta ainakin itsestäni vaikuttaa, että hoidon toimimattomuus on yleisempi puheenaihe kuin toimiminen.
Tämän allekirjoitan itsekin. Mediaa ajatellen artikkelit kuten "Kävin kolmesti terapiassa, ja tilanteeni paheni" -kaltaiset otsikot saavat luultavasti enemmän klikkejä, kuin "Terapia pelasti henkeni" -kaltaiset otsikot. Sen vuoksi ne varmaan hyppäävätkin silmille useammin. Lisäksi kaikkein kovaäänisimpiä ovat toki hoitoon tyytymättömät. Tyytyväiset ovat hiljaa. Tämä ei tarkoita sitä, etteikö heitä olisi tai että heitä olisi hyvin vähän. Tässäkin aiheessa tarvitaan varmaan jonkunlaista suhteuttamis- ja medianlukutaitoa. Kelloilmiö pitänee siis paikkansa.
Visukinttu kirjoitti:Oli keventävää kertoa miltä tuntuu, koska tutuille en ole ikinä viitsinyt. Sitten mietittiin juttuja arkeen ja kanssakäymiseen, osa toimi, osa ei.
Itseäni huolettaa terapian aloittamisessa juuri se, että minulle tuntemusten kertominen on kaikkea muuta kuin keventävää. Yleensä se saa minussa aikaan vahvan itsesyytösten ja -häpeän kierteen. Usein lääkärikäyntien jälkeen koen "lääkärimasennusta", jossa oloni on rutkasti masentuneempi kuin ennen lääkäriin menoa. En oikein osaa käsitellä näitä tuntemuksia. Toistamiseen lääkärit/sairaanhoitajat saavat minut tuntemaan lähinnä itseinhoa. Sen vuoksi mietinkin, olenko valmis terapiaan, jossa käsitellään vaikeita asioita juuri tällä metodilla.
Visukinttu kirjoitti:
Kokeilu oli helppoa ja toimivia olen jatkanut, rentoutusjuttuja, itsesyytösten haastamista, synkistelyn miedontamista ja lyhentämistä. Itse olen saanut muutamia mulle isoja oivalluksia ja nyt tilanne on hyvinkin eri kuin pari kesää sitten.
Olen todella iloinen puolestasi, että terapia on tepsinyt ja olet päässyt sen piiriin! Hienoa myös, että olet kokenut kokeiluiden olevan helppoja ja löytänyt toimivia vaihtoehtoja.
Nótt kirjoitti:Olen itse koettanut muistuttaa itselleni, että olen kohtuuttoman vaativa ja kova itseäni kohtaan tai ettei mokaaminen tee minusta kelvotonta ihmistä, mutta itseinho rellestää silti valtoimenaan.
Minulla on samoja piirteitä ajattelussani. Ongelmana (jota en edes itse pidä ongelmana, mutta jotkut pitävät) että en mielestäni ole kohtuuttoman vaativa tai kova itseäni kohtaan. Olen itseäni kohtaan juuri sellainen, kuin ansaitsen. Eikä se mielestäni ole mikään mielipidekysymys, miten minun tulisi itseeni suhtautua, vaan pidän sitä ennemminkin faktana. En ymmärrä esimerkiksi sitä, miten jotkut sanovat, että en ole laiska tai että olen hoitanut asiani hyvin. He eivät vain tiedä asian oikeata laitaa tarpeeksi hyvin.
Moikka Nymous!
Kiitos kovasti vastauksestasi, se antoi paljon ajattelemisen aihetta.
Nymous kirjoitti:
Tilanteet tietenkin vaihtelee yksilöittäin ja kannustaisinkin sinua olemaan johonkin tahoon yhteydessä keskusteluavun piiriin pääsemiseksi. Yhtä tärkeää, kuin jo olemassa olevan mt-kriisin hoitaminen, on mielestäni tilanteen pahenemisen tai syntymisen ehkäiseminen. Keskusteluapu/terapia on käsittääkseni tässä aikalailla avainasemassa.
Itseäni huolettaa terapian aloittamisessa juuri se, että minulle tuntemusten kertominen on kaikkea muuta kuin keventävää. Yleensä se saa minussa aikaan vahvan itsesyytösten ja -häpeän kierteen. Usein lääkärikäyntien jälkeen koen "lääkärimasennusta", jossa oloni on rutkasti masentuneempi kuin ennen lääkäriin menoa. En oikein osaa käsitellä näitä tuntemuksia. Toistamiseen lääkärit/sairaanhoitajat saavat minut tuntemaan lähinnä itseinhoa. Sen vuoksi mietinkin, olenko valmis terapiaan, jossa käsitellään vaikeita asioita juuri tällä metodilla.
En tiedä miksi avun hakeminen on niin vaikea, mutta niin se vaan on. Tosin minä olen sitä ihmistyyppiä, joka muutenkin menee lääkäriin vasta pää kourassa. Taustalla voi olla toive siitä, että vaiva menisi itsestään ohi. Masennuksen ja ahdistuksen suhteen minulla on ollut ennenkin huonoja kausia. Järki sanoo, että turhaan kärsin, kun asialla voi tehdä jotain ja kenties silloin mt-ongelmien heitteletkin tasaantuisivat.
Toiseelta pelkään juuri tuota, että olo menee vielä pahemmaksi ennen kuin alkaa korjaantua. Lukemaani kirjaa lainaten: liikaa lankaa purettavaksi.
Pelkään myös, etten osaa puhua. En ole koskaan ollut hyvä jakamaan ajatuksiani ja pelkään etten edes terapiassa pääse sen kynnyksen yli. Toisaalta kovan ulkoisen suojakuoren raottaminen on jo itsessään pelottavaa; on vaikeaa olla avoin ja haavoittuva. Se vain, että jos en tätä osaa/uskalla tehdä, niin sitten on myös vaikeaa kohdata ketään toista ihmistä ja syvä yksinäisyys vain jatkuu.
Vielä yksi pelko on, että elän masentavissa olosuhteissa, eikä tilanne siten tule oleellisesti muuttumaan, jos en voi poistaa elämästäni niitä kuormittavia tilanteita. Esimerkkinä vaikka heittelevän työn ja vastavuoroisesti vaihtelevan asteisen työttömyyden kanssa painiminen. Pohdin edelleen TE-asiakkuuden lopettamista, että minulla olisi edes sen verran vähemmän kuormaa kannettavana.
Kerran, joskus vuosia sitten silloisessa aallonpohjassa ollessa olin juuri päätymässä siihen ratkaisuun, että kirjoitan kriisikeskukselle sähköpostin, jossa kerron kaiken sen hetkisen vaivaavan paskan. Ja juuri silloin kävi ilmi, että silloinen harrastustuttu on paikallisessa kriisikeskuksesta vapaaehtoistyöntekijänä. Ihanan ymmärtäväisen oloinen ihminen, joka on aivan oikeassa paikassa vapaaehtoistyössään. Mutta minulle nousi heti tunne siitä, että fasadi on ylläpidettävä hinnalla millä hyvänsä ja asia jäi.
Minulla on samoja piirteitä ajattelussani. Ongelmana (jota en edes itse pidä ongelmana, mutta jotkut pitävät) että en mielestäni ole kohtuuttoman vaativa tai kova itseäni kohtaan. Olen itseäni kohtaan juuri sellainen, kuin ansaitsen. Eikä se mielestäni ole mikään mielipidekysymys, miten minun tulisi itseeni suhtautua, vaan pidän sitä ennemminkin faktana. En ymmärrä esimerkiksi sitä, miten jotkut sanovat, että en ole laiska tai että olen hoitanut asiani hyvin. He eivät vain tiedä asian oikeata laitaa tarpeeksi hyvin
Voi, tämä kuulostaa ainakin omiin korviini kovin rankalta. Toisaalta oman kovuuteni itseäni kohtaan aiheuttama riittämättömyyden tunne on mielestäni ihan aiheellinen ja omaa syytäni, joten: ympäri mennään, yhteen tullaan. Minä esimerkiksi ymmärrän vielä huonoksi itseäni sättiessä olevani kohtuuton, mutta kuitenkin huonouden tunne on ikään kuin ansaittua.
- Muokattu kirjoittajan toimesta 1 vuosi, 3 kuukautta sitten. Syy: Korjailua
Lisäksi epäilen kyseisen hoitomuodon toimivuutta itseeni, mutta saa nähdä.
Tästä tuli mieleen, että pitääkö terapiaan tai siihen terapiaprosessiin uskoa tai luottaa, että se toimii? Itse liiankin perusnegatiivisena ajattelisin oletettavasti, että mitäköhän tästäkin tulee, tuhlaan vain aikaa ja rahaa.
- Muokattu kirjoittajan toimesta 1 vuosi, 3 kuukautta sitten. Syy: Tänään ei onnistu edes palstan käyttö
Riittämättömyys, negatiivisuus, itsekriittisyys ja näköalattomuus ovat tuttuja tunteita. Mullakin oli epäilyjä olon huonomisesta, jos asioita työstäisi. Ja osaisinko edes kertoa mitään, kun ikinä en ole sitä harrastanut. Tai että onko hommasta mitään apua. Jne jne.
Mutta mitäpä sitten? Päätin kokeilla terapiakäyntejä, koska monet hyötyvät ja olo tuskin olisi enempää huonontunut. Kuuntelijakin tekee sitä työkseen, joten en kuormita läheisiä valituksellani. Eikä terapiaan heti tarvitse vuosikausiksi sitoutua, koska näkeehän sen pian sujuuko. Silloin kustannus on pari tuntia aikaa plus pari sataa rahaa, jos itse maksaa. Ekoille kerroille järkkäsin etäpäivän, että voi palautua itsekseen. Lähinnä olo oli mietteliäs, ei mitenkään romu.
Jutellessa ilmeni, että monet mun jutut oli hyvinkin tyypillisiä masentuneille ja ääneen sanottuna moni kuulosti liioittellulta. Ehkä mun olo ei olekaan omituinen poikkeustilanne, vaan turhankin yleinen vaiva ja hoidettavissa! Pohdittiin myös auttaako itsensä supertiukka kritisointi ja puhuisinko kaverille samalla tyylillä? Ei ja ei, joten miksipä jatkaa niin?! Pohdittiin voisiko ihmisillä olla muitakin syitä kiukkuisuuteen kuin minä. Ehkä. Aloitin pitämään pienimuotoista päiväkirjaakin. Synkkinä päivinä kun tuntui, että kaikki on aina ollut paskaa ja tulee aina olemaan, luin että just 2 päivää siten olikin kivaa. En muistanutkaan, ja katos viime viikollakin oli monta OK päivää, ehkä toivoa vielä onkin! Vähitellen opin huomaamaan koska kelailu on lähtemässä syöksykierteeseen, ja nykyään saan sitä miedonnettua ja katkaistua nopeammin. Ajatuksia tulee ja menee, eikä kaikkia tarvitse "seurata", varsinkaan sitä vanhan kertausta joista tuli viimeksikin huono fiilis. Näitten kumulatiivinen vaikutus on merkittävä.
Tsemppiä. Kannattaa kokeilla jotain uutta, kun vanha tyyli ei toimi.
- Muokattu kirjoittajan toimesta 1 vuosi, 3 kuukautta sitten. Syy: Copy-pastevirhe
- Muokattu kirjoittajan toimesta 1 vuosi, 3 kuukautta sitten. Syy: Etäpäiväkohta oli epäselvästi kirjoitettu
Olo on ollut viime aikoina aika kohtalainen. Monta asiaa, joita pitäisi saada aikaiseksi, mutta ei vaan ole saanut. Yksi on juurikin tuo terapeutin hakeminen. En tiedä saanko sitä aikaiseksi ennen kuin lähete vanhenee.
En ole hakenut lisäaikaa opinnoilleni. En ole vaan jaksanut. Täytyy kai luovuttaa sen suhteen. Ei se kai paljosta kiinni jäänyt valmistuminen, mutta ei voi mitään.
Labroissakin piti eilen käydä, sain varatuksi oikein ajankin. Olin vähän jopa ylpeä siitä. Lauantaina iski kuitenkin noidannuoli, ja koko homma meni sillä plörinäksi.
Vähän sellainen paikalleen junnaava olo taas. Mitään ei tahdo saada tehtyä.
Istun junassa matkalla töihin. Takana on kohtalaisen kova romahdusviikonloppu, jota väritti itsetuhoiset ajatukset ja suunnitelmat. Koetan toipua viikonlopusta, mutta joudun olla töiden vuoksi pois kotona yhden yön, eli sitä lepoa ei ole oikein tiedossa.
Väsyttää, olen viimeksi ollut lomalla elokuussa, eikä minulla ole yhtä ainutta lomapäivää jäljellä tänä vuonna. Välipäivätkin menevät siis töiden merkeissä. Tuntuu siltä, että uusi romahdus on lähellä, mutta koetan olla ajattelematta sitä. Pakko painaa vaan.
Minua oksettaa kirjoittaa tänne. En tiedä, miksi sen kuitenkin teen. Minua oksettaa kirjoittaa oikeastaan mihin tahansa omista ajatuksistani. Mistään paikasta, johon olen kirjoittanut, en ole saanut apua, parempaa mieltä tai mitään, joka saisi minut jatkaa kirjoittamista. Silti teen sitä. Kai se auttaa jäsentämään omia ajatuksia, vaikka olen pienestä pitäen kokenut, ettei kirjoittaminen oikein ole minua varten.
Tässä leijutaan tyhjän päällä taas. Kaikki tuntuu merkityksettömältä, jopa ne niin sanotusti tärkeät asiat. En saa mitään aikaiseksi ja se ahdistaa. Saan vain aikaiseksi kirjoittaa tänne, eikä siitä ole edes mitään hyötyä.
Kaikesta kirjoittelusta ja puhumisesta huolimatta, en saa ilmaistua itseäni. Ilmaisuni on aina jollain tasolla vajavaista, oli kyse sitten kirjallisesta tai suullisesta ilmaisusta. Minua on toistuvasti kehotettu ilmaisemaan itseäni enemmän, kertomaan mielipiteeni ja ajatukseni, mutta niitä ei oikein ole. Minulla ei ole mielipidettä enää mihinkään.
Tosi pitkään olen kyllä jaksanut hyvin, ilman mitään sen suurempia ongelmia. Onneksi työni on sellainen, joka mahdollistaa päivän mittaan lepäilyt, ja sellaisia aikoja, jolloin ei tarvitse painaa sata lasissa on paljon. Toisinaan sitten on näitä matkustuspäiviä. Pitäisi kai olla ylpeä itsestään, että on jaksanut ilman saikkua puoli vuotta. Ainakin ajattelen, että pitäisi, vaikken olekaan. Eikä kyllä kukaan muukaan ole.
Olen saanut aikaiseksi hakea terapiaan, vaikka koko prosessi tuntuu olevan yhtä tyhjän kanssa. Lukuisista yhteydenotoista, johon olen pistänyt verrattain paljon energiaa, on tärpennyt yksi. Olen koettanut sopia hänen kanssaan omakustanteisesta tutustumiskäynnistä, mutta oikein mitään ei ole kuulunut. En oikein jaksa välittää, kun tuntuu, että omat voimavarat eivät edes riitä terapian käymiseen. Se nyt on kuitenkin ainoa vaihtoehto, jonka olen saanut.
Jossain lehdessä, joku psykologi taisi kirjoittaa että elämään kuuluu tuska ja kärsimys, se on luonnollsta, eikä sitä pidä hätkähtää. Kirjoitus sai minut jotenkin tuntemaan itseni taas tyhjänpäiväiseksi valittajaksi ja heikoksi. En tiedä tulkitsinko tekstiä tahallaan väärin, mutta viime aikoina on ollut tosi paljon kirjoittelua siitä, miten ihmiset luovat itselleen erilaisia mt- ja nepsydiagnooseja, vaikka todellisuudessa kyse ei olisikaan mistään häiriöstä tai "epänormaalista" tilasta. Tuntuu kun olisin yksi näistä luulotautisista. Varmaan olenkin.
Olisikohan ollut sama artikkeli, missä sanottiin, ettei kukaan, lääkärikään, voi opettaa ihmistä elämään elämäänsä. Tämäkin jotenkin hätkähdytti itseäni, sillä tätä juuri olen olettanut meneväni terapiaan opettelemaan. Oppia ei siis olekaan saatavilla. Terapia onkin jotakin ihan muuta.
Mennyt aika on kyllä opettanut sen, miten vajavainen olen, ja miten paljon ihan perusasioita pitäisi vielä oppia, ennen kuin voisi kutsua itseään edes jollain tasolla fiksuksi ja tasapainoiseksi ihmiseksi.