Juhannus. Keräännytään yhteen nauttimaan keskikesän juhlasta ja syödään. Syödään...
Olen eristäytynyt makuuhuoneeseen. Muu perhe elää omaa elämää. Onneks sataa, niin ei voi grillailla, jota pelkään tällä hetkellä jo ajatuksenakin kauheasti.
Lapset käy välillä moikkaamassa.

Olen päättänyt kuitenkin, että syön tänään vähän, lasten takia (taas vain heidän takiaan).
Huomenna tulee 2 viikkoa, kun olen viimeksi laittanut suuhuni jotain oksentamatta ja sinäkin aikana syönyt kerran, hyvin vähän ja senkin oksentanut.
Tänään kuitenkin syön, vaikka sitten kuinka vähän vain, mutta syön ja pidän sen sisälläni, vaikka se olisi kuinka vaikeaa.

Olen aikuinen ihminen, pystyn siihen, vaikka ajatus on ahdistanut jo monta päivää. Tiedän, että se ei ole helppoa ja puristava tunne on kamala, mutta en voi enää katsoa lapsia silmiin, kun näen heidän katseensa ja tyttäreni 11v sanoi kaksi päivää sitten, että "on äitin syy, että emme syö kaikki yhdessä pöydän vieressä, kun äiti ei syö mitään...." Se paha olo ja syyllisyys, itseinho, huoli, jonka sanat aiheuttivat oli kaameaa.
Joten tänään annan keholleni ravintoa, jotta lapseni näkevät, että kyllä, kyllä äitikin syö.

Keskiviikkona oli palaveri, jossa tapasin toimintaterapeutin. Kukaan ei ole ennen sanonut ääneen psykan polilla niitä sanoja, jotka toimintaterapeutti lateli vasten kasvojani. "...syömishäiriö, koska tämä sun syömättömyys on syömishäiriö....".
Jonkun sanomana se tuntui kauhealta, vaikka tiedän sen, mutta silti. Ja tunsin kuinka puolustusmuurit kohosivat taivaisiin. Paskat, tää mitään syömishäiriötä ole, mää olen vain syömätön. Mieli voittaa järjen. Mutta toimintaterapeutti kuitenkin oli mukava, rempseä ja hokas asioiden ytimen, joten uskallan astua tuntemattomaan. Ainakin vielä ajattelen noin.
Ensi viikolla tutustun psykofyysiseen psykoterapiaan. Odotan kauhulla, koska mulle selitettiin miten hän sen toteuttaa ja en tiiä uskallanko/pystynkö siihen, mutta mulle annettiin aikaa miettiä ja edetä rauhallisesti koko 2 tuntinen.