Niin raukkamaista kuin se onkin. En voinut kertoa miehelleni vasten kasvoja.
Puristava tunne rinnassani kirjoitin viestin. Olen itkeny illan, tiedän mieheni lukeneen viestin, mutta en ole kuullut hänestä, vaikka hän on kotona.
Joten tulin kotiin ja mies ei vieläkään reagoi mitenkään.

Huutaisi, raivoaisi, haukkuisi, ymmärtäisi, tai jotain!
Ahdistaa ja itkettää. Sätin itseäni omasta tyhmyydestäni ja silti en voi sille mitään.
Ymmärrän asian vakavuuden, mutta olen sen vanki, en saa sitä lopetettua.

Vasta eilen mies oli valmis keskusteleen mun kans tästä.
Ei oo kuulemma vihanen, mut pettynyt ja loukkaantunut. Ei ois koskaan osannu kuvitella, et antaisin tän tapahtua uudestaan, vaikka on huomannu kyllä etten syö vaan kuljen ainasen teemukini kans ilman syömistä.
Ja sano, et kyllä lapsetkin on huomannu, etten syö, et viimeks äitienpäivänä kysyivät, miks me tehään äitille aamupalaa, kun se ei kuitenkaan syö?

Mulla oli sen puheitten jälkeen niin syyllinen ja paha olo. Oisin halunnu, et joku ois pitäny musta kiinni ja ymmärtäny. Ja samalla tiesin kuitenkin, et ketään ei ymmärrä tätä, jos ei tiedä ite mitä tää on.
En voi vaatia ketään ymmärtään, joten oon yksin.

Iltatuuli kirjoitti 16.5.2015 15:8

Vasta eilen mies oli valmis keskusteleen mun kans tästä.
Ei oo kuulemma vihanen, mut pettynyt ja loukkaantunut. Ei ois koskaan osannu kuvitella, et antaisin tän tapahtua uudestaan, vaikka on huomannu kyllä etten syö vaan kuljen ainasen teemukini kans ilman syömistä.
Ja sano, et kyllä lapsetkin on huomannu, etten syö, et viimeks äitienpäivänä kysyivät, miks me tehään äitille aamupalaa, kun se ei kuitenkaan syö?

Mulla oli sen puheitten jälkeen niin syyllinen ja paha olo. Oisin halunnu, et joku ois pitäny musta kiinni ja ymmärtäny. Ja samalla tiesin kuitenkin, et ketään ei ymmärrä tätä, jos ei tiedä ite mitä tää on.
En voi vaatia ketään ymmärtään, joten oon yksin.

Kyllä minä ainakin luulen ymmärtäväni pahaa oloasi ja varmaan muutkin täällä ymmärtävät. Eihän syömishäiriö johdu omasta tahdosta eikä ole kohdistettu kehenkään; ei siitä kenenkään ole syytä loukkaantua. On ihan kohtuullista, että odotat miehesi tukevan sinua. Sinähän olet vaarallisessa tilanteessa. Mistähän voisit hakea apua - osaako kukaan täällä neuvoa? Terveyskeskukseen ainakin voi mennä. Voimia sinulle!

Kyllä mää otin ekan askeleen ja sanoin psyk. sairaanhoitajal, jolla alotin käymään kivun kans jaksamisesta puhumas, niin tästä asiasta tällä viikolla.
Mun on vaan niin vaikee yleensäkin puhua. Kenenkään kanssa.
Tästäkin mies sano, et mun kiputilanne ei ois niin paha, jos oisin puhunu aikasemmin ja jääny sairaslomalle. Ja syömättömyys ei ois niin paha, jos oisin aikasemmin puhunu hänelle.

Mää tiiän kyllä, mutta mää en vaan voi sille mitään, et koitan ite yrittää hoitaa asiat mahdollisimman pitkään ite. Kiputilanteen kans ehkä päästin asian liian pitkälle, 2,5 vuotta kipua ja muuta oireilua, on ehkä liian pitkä aika, mut en uskonu, et lääkärit tekis mitään.
Mut mää syyllistän itteeni ihan tarpeeks, en kaipaa muiden syyllistämistä enää tähän päälle.
En ainakaan läheisimpien ihmisten, vaikka ymmärrän kyl senkin.

Toisaalta mää toivoisin, et mun mies ois mulle vihanen, et se huutais ja raivois, jos se vaikka herättäis mut tästä tilanteesta, vaikka tiiän, ettei niin tapahdu. Ei kumpaaka.
Mul on semmonen olo, et tarvis päästä pois kotoa vähäks aikaa. Tiiän et voin pikkusiskon tyhjään kämppään mennä aina, mut en voi tehdä sitä mun lapsille, et lähen pois. Ja tiiän, et mies loukkaantuis siitä vielä enemmän ja mää en pystyis selittään sille, että miks mun tarvii päästä pois.

Tää puristava tunne kasvaa ja kasvaa ja kasvaa. Tiedän, ettei se oo hyvä juttu.

Eilen helpottu hiukan tilanne miehen kans kotona. Onneks, koska en olis jaksanu enää kauaa. En silti odota liikoja ymmärrystä tai mitään tälle tilanteelle, kun en oikein itekkä ymmärrä tätä.

Kaikki on niin erilaista kuin viimeks. Viimeks olin valmis kuolemaan ennemmin, kun söisin.
Nyt söisin ennemmin kuin kuolisin, mut en vaan pysty.
Ja en voi selittää kenellekkään sellaista mitä en voi edes itelleni selittää.

Tiedän aikuisena ihmisenä, että mulla menee niin voimakkaita lääkkeitä kipusairauden hoitoon, että mun tarvis saada ravintoo jo sen puolesta elimistöön.
Ja tiedän, että ilman ruokaa ei pärjää eikä jaksa.
Tiedän, että kovin kaukana ei olla taas syömisen opettelusta sairaalassa. Nenämahaletku-ruokintaa en halua ees ajatella.
Tiedän, ettei tää koske vaan mua vaan kaikkia mun lähimmäisiäni.
Vaikka kuinka koitan näitä ajatella ja paljon muuta, niin en saa itteeni syömään.
Tää on niin järjetöntä. Miten aikuisesta ihmisestä voi tulla tämmönen.

Pienet hetket on kauniita, pujotan ne helminä nauhaan ja ripustan kaulalleni.

Luulen ettei kukaan voi kunnolla ymmärtää toisen kipuja.
Olen itse taistellut kipuni kanssa vasta vähän aikaa, matkalla on ollut hyviäkin lääkäreitä. Se on varmaan joku selviytymis vietti, vaikka on kehoitettu että rupeisit ajattelemaan että tuo kipu tulee olemaan mukanasi ja jos päästää 50% lievitykseen, on se tyydyttävä tulos.
Muutos, mikä muuttaa arkesi, elämäntapasi, osan haaveista. Ei sitä äkkiseltään ymmärrä, saati hyväksy.

Jos ajattelee henkisen puolen ongelmia yleisesti ottaen, saat diagnoosin. ok, miten se vaikuttaa sinuun?
Todennäköisesti sinulla säilyy omat taidot, vahvuudet, olet kaikesta huolimatta oma itsesi mitä aikaisemmin ja voit ehkä toimia arjessa normaalisti. Elämä jatkuu, jos ei lannistu siihen diagnoosiin. Terveydenhuollosta saa varmaan apua, oli ne sitten lääkkeitä tai terapiaa. Itseltä vaaditaan vain muutosmyönteisyyttä eli sitä että otat sen avun vastaan.
Anteeksi jos joku loukkaantuu kun kirjoitan että jos tuo muutos ei itseä miellytä, ei ehkä ole ollut tarpeeksi pohjalla, mutta jokaisen on itse ymmärrettävä oma ongelmansa ja todettava ettei tämä voi jatkua näin.

Oma ongelmani on tällä hetkellä tuo, miten suhtautua kun et voi olla enää se mitä ennen? Sinulle tulee rajoitteita, mikä vaikuttaa kaikkeen elämässäsi.
On hienoa että sinulla on mies tukena. Minä erosin parisuhteesta kun ymmärsin osittain tilanteeni. En halua olla kenenkään riesa, taakka. Jotenkin rupesi vaistoamaan sääliä toisesta kun toinen ymmärtää toisen muutoksen, en kestänyt katsoa enää niitä kosteita silmiä. Olisiko rakkaus muuttunut toista kohtaan sääliksi jossain vaiheessa.
Vai yritinkö paeta vain omaa tilannettani, olinko itsekäs, vai teinkö sen rakkaudesta toista kohtaan. Paljon kysymyksiä ja ajatuksia. 😐

Aikaisemmin minun on ollut ja on vieläkin todella vaikea kysyä muilta apua, etenkin jos se koskee arjessa selviämistä. Moni ei sitä tiedä, vai eikö ymmärrä?
Aivan eri asia on saatko sinä sitä apua mitä tarvitset, kielteinen vastaus tuntuu aika pahalta, kysymiseenkin kun oli jo aika iso kynnys.🤔

Ennen autoin kaikkia muita ketkä tarvitsi apua, talkoita tai taloudellista. En edes epäröinyt, kieltäytyminen tuntui omatunnossa. Olisin luullut että joskus saisi jotain takaisinkin. Vai onko se tätä nykymaailmaa kun on niin kiire, että ne oikeasti arvokkaat asiat huomaa ja oppii arvostamaan kun menettää jotain.

Jälkiviisaus on asia mistä haluan luopua kokonaan. Minusta on mukavampi katsoa eloa ja maailmaa, että mitä se huominen tuo tullessaan.
Vaikka miten ois huono päivä ja asiat huonosti. Nuku yön yli, seuraava päivä voi olla parempi ja onkin jos sellaiseksi sen teet.🙂
Asioihin kun ottaa etäisyyttä, aina voisi olla huonomminkin ja joistain huonoista asioista voi seurata jotain hyvää.
Jonkun ajanjakson loppuminen, tarkoittaa aina uuden alkua.
Koen viisaammaksi ottaa sen mahdollisuutena, ainahan asiat vois olla huonomminkin.

Kirjoitit hyvin, Kiitos.
Mää en ainakaan loukkaantunut, koska tiedän tuon kaiken. Kirjoituksesi oli niin tuttua.
Arvostan sitä, että mieheni on tukenut kipusairauteni kanssa, mutta en koe, että hän pystyisi tällä hetkelle tukemaan syömättömyyttäni minulle, jotta alkaisin syömään. Minkä ymmärrän senkin, vaikka tiedän, että tarvitsisin apua siihen varsinkin täällä kotona, jossa en syö mitään.

Tiedän mieheni ja ystäväni (sairaanhoitaja) jutelleen keskenään siitä, että tarvitsisin osastohoitoa, mutta en suostu sairaalahoitoon. Tiedän tilanteen olevan mahdoton.
Toistaiseksi olen pitänyt lupaukseni olla valehtelematta mihinkään tähän tilanteeseen liittyvästä. Mutta tiedän, että jos mua painostetaan, niin tilanne tulee muuttumaan ja silloin tää repeää käsiini.
Mua ahdistaa nyt jo jokainen kerta, kun joudun puhumaan mieheni tai ystäväni kanssa ja sen ei kuuluisi olla niin.

Olen syönyt maanantaina klo 12 viimeksi, yhden pienen filepihvin ja 1dl vihreetä salaattia, ystäväni pakottamana. Tänään on juhlat ja tiedän, että siellä on pakko syödä, koska en pysty piilottamaan syömättömyyttäni kaikilta niiltä ihmisiltä, ystäviltä, ja he eivät tiedä etten syö. He eivät tiedä, että olen sairas. Koska se minä olen, olen sairas, tiedän sen itse.

Oon niin vihanen ja raivoissani. Luulin, että kaikki on hyvin kun söin vähän eilen, mut EI. Näille ei riitä mikään. Ei ees se, että oikeesti yritän, vaikka se on niin vaikeeta. Nää ei ees käsitä kuin vaikeeta se on, kun jokasen suupalan joutuu tappeleen ittensä kans muitten ihmisten kattellessa vieressä.
Ne koittaa saada mulle oikeesti huomiselle lähetettä osastolle. Mää oon sanonut, etten lähde sairaalaan. Miks ne ei käsitä, et haluan koittaa selvitä tän kans avopuolella sen takia, että tiedän kokemuksesta, että sairaalassa tilanne pahenee, kun pakottaminen ja vahtiminen tulee mukaan.

Mun tekis mieli kadota. Lähtee jonnekkin, miettimään asioita ja olemaan ihan rauhassa. Mut en voi tehdä lapsille niin, vaikka mun olis kuin vaikee olla kotona nyt, niin lasten takia on pakko jaksaa olla kotona ja kestää tää.

Hei!

Seksuaalinen loukkaus sattuu aina. Syömisellä oireilee varmasti hyvin moni juuri tuon kaltaisiin vakaviin seksuaalisiin loukkauksiin. Itselläni on ollut samantyyppinen reaktiotapa aina silloin tällöin seksuaalisiin loukkauksiin, vaikka minua ei ole raiskattu, Ymmärsin vain aikuisiän kynnyksellä erään tilanteen väärin. Kotitaustani on hyvin seksuaalisia rajoja kunnioittava. Olen itse myös hyvin herkkä seksuaalisten asioiden repostelulle yms. Syömisellä reaktio on ikäänkuin tapa pitää defenssit kasassa, ettei romahda seksuaalisista loukkauksista. Seksuaalisuus on sitä ihmisen yksityisintä reviiriä, joten reaktiotapasi on täysin ymmärrettävä.

Luulen, että mulle perjantaina ehdotetaan, että menisin 3 päivänä/viikossa päiväosastolle.
Ja luulen, että mää varmaan tarviin sitä, vaikka kuinka ajattelen, etten halua sairaalaan. En mihinkään sairaalan muotoon ees päiväosastolle, niin luulen, että tarvitsen sitä nyt.

Miehen kanssa on helpompaa, vaikka edelleen musta tuntuu, että hän on vihainen ja nyt sain jopa sanottua sen hänelle. Ei hän kuulemma ole, vain loukkaantunut ja täysin takki tyhjä, mutta hänen on jaksettava, koska me molemmat ei voida lasten takia murtua.
Mää oon niin paska ihminen, niin täydellisen paska ihminen, kun teen näin kaikille muille.
Miksei tää vaan vois loppua? Kuin järkevän aikuisen ihmisen voi olla näin vaikee tehdä niin yksin kertasta asiaa kuin syödä?

Onko niin paljoo pyydetty, että ees joskus sais olla vaan onnellinen?

Syömisellä oireilu on todella yleistä nykyään. Yhteiskunnan ulkonäkövaatimukset, liiat suoritusvaatimukset, seksuaaliset loukkaukset, parisuhdeongelmat, muut sosiaaliset ongelmat, itsenäistyminen, elämän kriisit, yksinäisyys yms. Syitä on monia. Tiedän, että on helppo sanoa, mutta kun elämäntilanne muuttuu, voi syömisellä oireilusta kuitenkin päästä. Sen voi kääntää viime kädessä vahvuudeksi. Kaikki eivät toivu koskaan ja jotkut toipuvat täysin. Kahta samanlaista ihmistä syömisellä oireilussa ei ole. Kaikki ovat yksilöitä. Jotkut haluavat pitää oireilunsa yksityisasianaan ja toiset ovat siitä taas avoimia. Sekin on persoonallisuuteen liittyvä asia. Kun elämäntilanteesi paranee, niin syömisellä oireilu voi poistua ihan itsestään.

Juttelin perjantaina kaksi tuntia psyk. s-hoitajan kans ja maanantaina on hoitoneuvottelu päiväosastosta.
Sanoin, että kyllä mää sen tiiän, että mun on pakko uskaltaa ottaa askel eteenpäin, koska en pysty kotonakaan syömään. Ei mun kroppa kestä kauaa. Oon sallinu itteni syödä 13 päivän aikana yhden kerran ja sillä ei elä.
Odotan toisaalta kauhulla huomista, toisaalta tiedän, että siellä on mukana myös tuttu s-hoitaja, johon luotan. Inhoan vain kaikkia päätöksiä, jotka tehdään minuun ja sairaaloihin liittyen.
Mieheni en anna vieläkään tulla mukaan palavereihin. En voi edelleenkään. En niin kauan kuin koen, että hän on vihainen. Toisaalta kaipaisin häntä siellä, mutta en voi. Ja hän ei pysty ymmärtämään tätä. Hänen mielestään senkun menen vain jääkaapille ja syön. Tai teen leivän ja syön. Ja sillä selvä. Hän ei ymmärrä, että tämä ei toimi niin.
Mun järkenikin sanoo mulle noin, mutta mun mieleni ei anna mun tehdä niin. Ja se taistelu, sota, on ihan hirveä mun päässäni.

Mulla on kuulemma testien mukaan dissosiaatiota.
S-hoitaja pyysi mua lueskelemaan siitä. Oon vaan niin väsyny ja jotenkin musta tuntuu, etten tajua mitään mitä luen, vaikka tajuan kyllä.

Odotan keskiviikkoa. Pääsen muutamaksi päiväksi pois kotoa yhden lapsen kanssa leirille. Saan "unohtaa" kodin seinät ja kaiken. Toisaalta mietin miten vältän ihmisten keskellä syömisen.

Hei, Iltatuuli!
Et ole yksin sairautesi kanssa. Suomestakin löytyy iso joukko nuoria ja vanhempia ihmisiä, jotka kärsivät syömishäiriöistä.
Onko sinulle tuttu http://syomishairioliitto.fi/? Sieltä löytyy monen laista vetaistukea ym.On avoin keskustelupalsta ym.
Mukana on niin anoreksiaa, bulimiaa ja BED:iäkin sairastavia, toipumassa olevia ja jo toipuneita.
Kannattaa käydä tutustumassa!🙂🌻
Voimia.

Piti alottaa päiväyksikössä käynnit 8.6. En kuitenka voinut mennä sinne. En pystynyt vanhojen sairaalamuistojen takia. Ahmin ja oksensin tunnin sen muutaman minuutin tutustumisen jälkeen.
Soitin hoitoneuvottelun jälkeen mun psyk.sairaanhoitajalle ja sanoin, etten pysty menemään sinne. Onneks se on niin mahtava. Sovittiin, et tiivistetään hänellä käyntejä ja koitetaan muuta ja jätetään päiväyksikkö hautumaan.
Syöminen ei edelleenkään suju ja tiedän olevani tiukemmin tässä kiinni. Tiedän, että sain psyk. sairaanhoitajani huolestumaan, kun sanoin, että se järjen ääni, joka tässä on ollu mukana on alkanu katoamaan. Ja kun se häviää vallan tiedän olevani niin syvällä, että sieltä pois pääsemiseen menee kauan.
En voi tehdä sitä, mutta toisaalta tiedän, että mieleni on jo voittanut taistelun.

Hiukan helpottanut kipu palasi kovempana perjantaina ja maanantaina toi mukanaan sivuoireet. Pelottaa sairaasti, että tän syömättömyyden päälle se 24/7 kipuhelvetti alkaa uudestaan, kun kerkesin vajaassa kuukaudessa hiukan tottumaan helpompaan elämään.
Mää en vaan yksin kertasesti jaksa. Oon niin lopen väsynyt.
Sydän oli näillä näkymillä puhdas, mutta maksa-arvot huiteli jossain pilvissä ja päässäni on imusolmukkeet turvoksissa ja kipeät. Pelottaa sekin, että viimisen lääkkeen myötä, (joka myös ainut tällä hetkellä menevistä, joka auttaa kipuun) maksa-arvojen nousu ja "imusolmuke ongelma" johtuu siitä ja joudun lopettamaan sen.
En haluaisi palata takaisin sängynpohjalle.

Tiedän, että syömättömyyskin vaikuttaa kaikkeen, mutta en silti pysty syömään. En vaikka haluaisin. Huomenna tutustun tulevaan toimintaterapeuttiini. En tiedä mitä odotan. Olen minua hoitavien ihmisten kanssa vähän ongelmallinen tapaus, koska en puhu kuin niille, joihin luotan ja tiedän sen heti ensi hetkestä voinko luottaa johonkin ihmiseen.
Tällä hetkellä luotan vain neurologiini ja psyk.sairaanhoitajaani. Muiden kanssa en puhu kuin pakollisen.
Psyk.sairaanhoitajani, kysyi vielä perjantaina, että voiko toimintaterapeutti tulla keskiviikkona mukaan keskustelemaan, koska tietää, että kaikki ylimääräinen sairaalajuttu voi laukasta mulle ahdistuksen ja sitä kautta "ahmimis-oksentamis"-session. Uskon itse edelleen siihen, että juttu sujuu hyvin, koska vanhoista sairaala-ajoista yksi parhaimmista asioista oli toiminta-, musiikki-, liikunta- taide- , jne-terapiat. Ne oli turvapaikkoja osasto-helvetistä.

Kipu on lisääntyvää, huimaa, näen välillä kahtena, rinnasta pistää, paleltaminen on järjetöntä..., Oon 8 päivän aikana syöny kerran, hyvin vähän (senkin oksensin heti.) oon käynyt tänään vajaan 10km lenkillä, tehnyt vatsa-selkä ym. treenin ja pää
huutaa päivän toiselle lenkille 8km.
Miten mää pystyn tolkuttamaan ittelleni, ettei tässä oo mitään järkeä? Haluan tän pois kropastani, pois mielestäni, pois elämästäni. Kenenkään ihmisen ei kuulu elää näin, joutua ittensä kiduttamaks. Tää ei oo sen arvosta, et kannattas elämänsä pilata, taas. ja silti mitä mää oon tekemässä.
Toisaalta multa jostain löytyy tällä hetkellä usko siihen, että mää tuun pääsemään eroon vielä tästä. Taistelun se vaatii, mut mää aijon voittaa. (Enkä aijo kuunnella yhtään mitä mun mielellä on tässä asiassa sanottavana, kuuntelen ainoastaan järkeäni.)