Just kyllä ajattelin, että kehtaisko tehdä ketjun tästä kevätsurkeudestani. Onneksi ehdit ensin.
Minua ahdistaa kevät vaikka toisaalta pidän aika paljon kaikesta mitä luonnossa silloin tapahtuu. Näkee jäniksen poikasia, poron vasoja, muuttolintuja, on hankikelit jne.
Mutta lopulta sitten koko kevät ahdistaa. ehkä just siksi, että sen jälkeen tulee kesä.
Minä nukunkin nykysin paljon enemmän kuin talvella. Silti väsyttää koko ajan.

Ja valitettavasti myös täällä ihmiset alkavat kulkemaan kylässä näin keväisin.
Talvella sai omassa pihassa olla aivan rauhassa. Nyt sinne milloin tahansa voi joku tulla kertomaan kuinka hienoa on kun on lämmintä ja aurinko paistaa.
Pitää laskea sataan etten sano aivan suoraan mitä mieltä olen koko keväästä.
Vaikka hullulta mie kai kuullostan siinä itsekseen laskiessanikin.

Siinä mielipiteeni keväästä.

Mulla kevät ja alakulo kuuluvat yhteen. On melkeinpä ärsyttävää, kun ihmiset iloitsevat, että onpa ihanaa, kun on valoa ja lämpöä. Luontokin on minusta ruman ja alastoman näköinen, hiekkaisia sulavia lumikasoja on siellä täällä ja kaikki koirankakat paljastuvat hangen alta. Muutenkaan valo ei tunnu minulla mitenkään nostavan mielialaa. Tekisi mieli siirtää aikaa taaksepäin, että voisi hautautua taas pimeyteen ja synkkyyteen ja pukea paljon päälleen. Ahdistaa ajatus, että vaatteet vähenevät ja tämä ruma vartalo paljastuu.

Heippa,

olen lukenut, että vuodenaikamasennusta on kahta tyyppiä. Ne, jotka kärsivät kaamosmasennuksesta, piristyvät yleensä keväällä, mutta toisille taas valon lisääntyminen lisää kärsimystä. Usein takana on kuitenkin muita, painavampia syitä.

Muistan itse, miten jouduin tai pääsin sairaalahoitoon masennuksen takia v. 1997. Oli upea kesä ja kaikki kehuivat ilmoja. Joku tuttu jopa kommentoi, että sinulla oli varmasti ihana kesä. Oloni oli hirvittävä, joten ei todellakaan ollut. Kärsimys ei aina tiedosta vuodenaikoja.

Useimmat kuitenkin paranevat. Toivottavasti Sinunkin olosi helpottuu!

Hei,
olen täällä ensi kertaa.
Olo oli niin alakuloinen, että aloin hakea verkosta puhepaikkaa.

En kuitenkaan ole kliinsiesti masentunut, kroonisesti sairas, ja kalkki/dee on ainoa tabletti jota syön.
Tilaan posetiivareiden ilmaisia piristyskirjeitäkin.

Takana on useita minulle raskaita vuosia, joiden aikana läheisten pitkien elämien luonnolliset tapahtumat (kuolemat ym.), työelämän muutos ja krooniset uuvuttajat ovat hivuttaneet jaksamistani.

Plussapuolella on ollut liikuntaharrastus, joka on minun piristyspillerini d-vitamiinin osaksi.
Pakkoliikuntaa. Jos en liiku jolain lailla reippaasti tuntia joka päivä - kävelyä ja muuta vanhanaikaista - niin synkistyn alle kaikkien lattiatasojen.

Otetaan kuva tilanteestani. Asun yksin, tyhjän pesän syndrooma. Siivoan kodin viikonvaihteeksi, kun perhe vielä käy. Muuten melkoista kämppäelämää.
Valveillaoloaika menee melko yksinäisessä työssä tai pitkillä junamatkoilla töihin ja pois. Hellyyttä saan parhaiten sohvaltani.

Ikä alkaa painaa. Nyt ei ole pieniä lapsia tai sairaita vanhuksia, mutta en silti jaksa esimerkiksi valvoa paljon, kukkua öitä hauskaa pitäen töissä eikä edes muuallakaan.

Tuntuu surkealta, voimattomalta, silmäpussiselta ja auts, paksulta.

Aurinko tulee esiin, linnut laulaa riekottavat, kotini on kuin paperinkeräyspiste.

Ne paperit. Heitänkö ne pois. Säästänkö vielä siltä varalta että saisin jatkaa vielä toivomani monet vuodet töissä.

Se on tehtävä, se ahistaa, vetää mielen alas.

Ja kaikki naistenlehdet ym ym. on täynnä hienoja sisutuslavasteita, tutut kylvävät, istuttavat ja koulivat kaikenlaisia viherkasveja tai ainakin puhuvat niistä. Vertaan koko ajan, vaikka elämä on liian lyhyt vertaamiseen.

Ja niitä tyhjennettäviä on jonossa. Tiedän, peruna kerrallaan.

Tuttu sanoo että on niin hyvä olo, kun koti on siisti.

Kai se sitten on kevätalakuloa, kun reaktioni on: "Ihan sama."

Silti olen perin aikuisikäinen. Tiedän, että tämä menee ohi. Alakulo, meinaan. Mietin tässä, mikä olisi rakentava tapa edetä.
Luulen että menen crossailemaan joksikin aikaa. Sitten heitän roskiin paperikassillisen jotain paperia, mikä nopeammin menee. Sitten tiskaan, poimin romppeet syrjään. Voisin ehkä lämmittää saunan ja keittää yrittiteetä, mennä petiin, lukea jotain tylsää.

Huomenna on uusi päivä. Ja niinhän se menee, elämä on liian lyhyt itsesyyttelyyn ja kaunaan. Epätoivo ei auta mitään.
Ja radio-ohjelman mukaan: Aina voi hengittää. Sillä pötkii jo pitkälle.