Joo ei ole kuorma harteilla mihinkää kadonnu....taidan mennä nukkumaa

Kuinkahan moni kokee kestojännityksen kuin painekattilassa olona?

Minulla ainakin on kestojännitystä ollut nyt jo pitkään. Edelleen on leukakin hirmu kipeä, kun puren huomaamattani hampaita yhteen pitkin päivää. Niska on kipeä taas. Aamulla oli parempi.

Keskiruumiissa sisällä tuntuu ahdistus, joka lainehtii jonkinlaisena kauhuna. Välillä se on voimakasta, välillä lähes poissa. Lisäksi on lihasjännitykset niskassa ja päässä ja joskus melkein joka paikassa. Se tuntuu jonkinlaiselta varuillaan olemiselta. En edes tiedä, minkä suhteen olen varuillani. Se vain tapahtuu.

Tulee mieleen kuin olis lähtökuopissa, jos vrt.juoksijaa lähtöviivalla. Tietty valmiustila reagoida jotenkin. Tietty pelonsekainen olo ja ihmetys mitä ihmettä tapahtuu, sekaisin odotusta ja pelkoa. Noin mulla kun on asioita jotka vaikuttaa omaan elämään. Jotain koettua,  jotain.mitä ei halua kokea.

Kyllä, juuri tuollaista minullakin, keskustelua. Jokin traumamuisto ehkä aktivoituu ja on sitten tärisevänä siinä melkein koko ajan. Valmiustila on hyvin sanottu.

Minullakin on asioita, joista tulee huonovointisuutta jatkuvasti, päivittäin. En osaa niitä kuitenkaan muuttaa. Asiat eivät ole minun muutettavissa. Muutin jo monta isoa asiaa, mutta se ei riittänyt. Uusiakin vaikeuksia on tullut. Tämä kaikki ylläpitää sitä valmiustilaa, joka tärisee sisälläni.

Jos osaisikin.jtnkn jostain löysätä jnknlaisen.otteen, pääsisikö silloin.tapahtumaan joku ketjureaktio joka löysäisi liian tiukkaan juuttuneita'ruuveja'?

Antautuisi elämän käsiin?

Lakkaisi suoriutumisen, pyrkimisen, kaikesta.kiinni pitämisen?

Plumpsahtaisi olemisen virtaan, kellumaan -?

Vaikkei suorita mitään ja antautuu elämän käsiin, traumamuistojen laukeaminen ei lopu. Siihen ei vaikuta mikään, mitä itse tekee tai jättää tekemättä. Tai mitä itse ajattelee tai jättää ajattelematta. Suorittaako vai antaako tapahtua, mitä tapahtuu. Olin missä mielentilassa tahansa, silti jossain vaiheessa aina tulee ärsyke, josta mieli ottaa kiinni itsestään. Jos sellaista ei tule, mieli ilmeisesti luo sellaisen automaattisesti. Sitten se pyöräyttää taas läpi koko ketjun, itsestään. Se vain tapahtuu.

Traumamuisto ikään kuin elää omaa elämäänsä itsenäisesti ja aina hakee uusia käynnistymisen kohteita. Se on jäänyt jollain tavalla jumiin toistamaan sitä samaa. Eikä toistuminen auta mitään. Se aiheuttaa vain tarpeetonta kärsimystä.

Toivon että joskus pääsisin traumaterapiaan. Lääkkeillä ei voi kuin lieventää pahimpia oireita. Taitava traumaterapeutti saattaisi osata oikeat keinot vaikuttaa tähän ilmiöön.

Oletko kuullut sellaisesta silmänliiketerapiasta, EMDR-terapiasta? Tiedän vaan, joku saanut sellaisesta apua traumoihinsa. Harvassa taitaa vaan terapeutit olla, joilla menetelmä hyvin hallussa.

Keskustelua, olen kuullut silmänliiketerapiasta, EMDR:stä, mutta en ole itse koskaan kokeillut sitä. Sen kai juuri pitäisi auttaa traumojen purkamisessa. Onko täällä ketään, kuka olisi kokeillut sitä?

Purjevene kirjoitti:
Vaikkei suorita mitään ja antautuu elämän käsiin, traumamuistojen laukeaminen ei lopu. Siihen ei vaikuta mikään, mitä itse tekee tai jättää tekemättä. Tai mitä itse ajattelee tai jättää ajattelematta. Suorittaako vai antaako tapahtua, mitä tapahtuu. Olin missä mielentilassa tahansa, silti jossain vaiheessa aina tulee ärsyke, josta mieli ottaa kiinni itsestään. Jos sellaista ei tule, mieli ilmeisesti luo sellaisen automaattisesti. Sitten se pyöräyttää taas läpi koko ketjun, itsestään. Se vain tapahtuu.

Traumamuisto ikään kuin elää omaa elämäänsä itsenäisesti ja aina hakee uusia käynnistymisen kohteita. Se on jäänyt jollain tavalla jumiin toistamaan sitä samaa. Eikä toistuminen auta mitään. Se aiheuttaa vain tarpeetonta kärsimystä.

Toivon että joskus pääsisin traumaterapiaan. Lääkkeillä ei voi kuin lieventää pahimpia oireita. Taitava traumaterapeutti saattaisi osata oikeat keinot vaikuttaa tähän ilmiöön.

Mitä kirjoitat traumamuistojen.käynnistymisestä, koen aivan samoin, niillä liikaa vaikutusta liikkumisiin. Joku automaattinen sidos tunnepuolelta käytännön elämiseen,valintoihin. Vaikka valitsisi kuinka toisin, jumi seuraa missä liikkuukaan.

Heräsin, muutama tunti sikeää unta. Tuo mitä aiemmin kirjoitin, minulla on tilanteita, joissa huomio muuhun, tarkoitan on välillä että aivan unohduksissa tai jotenkin upoksissa ne kokemukset. Jotain terapioilla kuitenkin saavutettu. Viime aikojen stressi tuonut oloon sen tuntemuksen painekattilailmauksella mitä kuvaan. Tähän on yhteys n.puoltoista vuoskymmentä sitten tapahtuneilla tapahtumilla. Nousseet näinä viime aikoina iholle niinsanotusti.

Tahto on kuitenkin eteenpäin suuntautua. Mutta helppoa ei ole. Tavallaan opetella unohtamisen taitoa, mielen työskentelyä, poisoppimista. Lepoon tähtäämistä, onpa kotona tai asioilla. Lenkillä tai muuten vaan luonnossa lataamassa akkuaan. Sanotaan ettei elämää voi hallita, yllätyksellinenkin on välillä. Mutta oman elämän hallintaan on oikeus, elämä on sitä, pyrkimystä pitää huolta itsestä, läheisistään sikäli kuin se on mahdollista. Saa suuntautua kohti parempaa oloa, vaikka koko elämisen palettia ei hallintaan saisikaan.

Keskustelua, minullakin stressi pahentaa traumareaktioiden voimakkuutta ja niitä tulee useammin. Ne liittyvät vuosia sitten tapahtuneisiin asioihin sekä hyvin vanhoihin tapahtumiin, useampana eri ajankohtana. Stressiä pitäisi saada pidettyä alhaisena, mutta joskus käytännön elämässä se on tosi vaikeaa, kun yllättäviä vaikeita tilanteita ja menetyksiä sattuu tulemaan, eikä sille voi mitään.

Samaa mieltä olen siitä, koko elämisen palettia tai edes kovin isoa osaa siitä ei voi saada hallintaan, mutta voi tosiaan yrittää tehdä valintoja, jotka veisivät edes hiukan kohti parempaa oloa. Silloin kun on valinnanvaraa, voi yrittää pitää huolta itsestä ja hakeutua kohti parempaa oloa. Aina en tiedä, mikä veisi siihen suuntaan.

Tuota valinnanvaraa voi jossain tilanteessa olla jäljellä vaan välttämätön pakko, ainoa tapa tai mahdollisuus selvitä tilanteesta, johon ajautunu elämässä. Sanoit hyvin, havaintojen mukaan oppia ennakoimaan jolloin on muitakin vaihtoehtoja kuin väsymykselle antautuminen.