Keskustelua läheisriippuvuudesta
En löytänyt aiheesta ketjua, niin aloitan sellaisen ja toivon, että saataisiin hyvä keskustelu aikaiseksi.
Itse olen sairaalloisen läheisriippuvainen/mustasukkainen.
Takana kymmenvuotinen suhde , erittäin epävakaa ja sairaalloinen suhde.
Silloisella kumppanilla paljon mt ongelmia, alkoholismia ja siihen sekoitettuna pillereiden väärinkäyttö, itsemurhayritykset ja muut yliannostussekoilut.
Jouduin ottamaan vastuun ihan kaikesta, koti, raha-asiat, koirat ja miehen pärjääminen.
Minusta tuli kontrollifriikki, joka unohti itsestään huolehtimisen.
Kun viimein sain päätettyä suhteen, hyppäsin suoraan uuteen suhteeseen. Luulin asioiden helpottavan kun rinnalla ”normaali” tervehenkinen ihminen, mutta olin niin kovin väärässä…
Vuosi suhdetta takana ja oon ihan sekaisin. Mies on myös ihan loppu.
Vahdin ja kyttään miehen menoja.
Vaadin selityksiä miksi on milloin missäkin.
Jos ei vastaa puhelimeen, mielestäni hän on pettämässä tai tekemässä muuta ”kiellettyä”.
Aina kun hän ei ole kotona, olen todella ahdistunut ja masentunut. Soitan useita kertoja päivässä selvittääkseni missä on enkä usko että on töissä tms.
Olen ihan äärettömän kiinni hänessä.
Kyttään hänen puhelintaan ja aina löytyy joku viesti, numero tai nimi, josta saan epäilyn aikaan.
Kyttääminen on todella sairaalloista ja jopa harhaista…En hallitse sitä asiaa ollenkaan.
Oma pääni on ihan hajoamispisteessä, koska kaikki on epäilyttävää ja uskon vahvasti näihin omiin kuvitelmiini.
Mies ei ole antanut mitään konkreettista aihetta tähän touhuun, vaan on alusta asti pelannut avoimin kortein.
Tietokone ja puhelin ovat aina avoimina ja on näyttänyt pyydettäessä viestit ym. mutta tämä on vaan tavallaan pahentanut epäilyä kun aina sieltä ”löytyy” jotain.
Kaikki energia menee tähän panikointiin ja epäilyyn.
Miten ihmeessä te muut hallitsette näitä tunteita ja ajatuksia?!
Miten saada luottamus suhteeseen?
Miten kehittää omaa itseluottamusta, joka on ihan olematon?
Hei, viestisi jäi mietittymään. Esität isoja ja tärkeitä kysymyksiä, joihin en kaikkiin kyllä osaa edes yrittää vastata.
Nykyisessä parisuhteessani minä olen se mustasukkaisempi osapuoli. Huolestun usein kun kumppanini elämään tulee esim työn kautta uusia tyttöjänaisia, varsinkin jos tämä puhuu heistä ihaillen. Musta tuntuu että minua on auttanut kun olen sanonut sen ääneen, ja siitä on tullut tavallaan meidän keskinäinen vitsi. Saatan esim pyytää poikaystävääni kertomaan kyseisestä henkilöstä jotain ärsyttävääkin. Yritän välttää mustasukkaista käytöstä, mutta usein poikaystäväni huomaa milloin minulla on vaikea olo, ja osaa ottaa sen huomioon (ehkä, koska alan tiuskimaan ja kiukuttelemaan, tai itkemään, jos hän ei tee sitä). Se on mulle hyvin tärkeää meidän suhteessamme, että tiedän ettei poikaystäväni halua satuttaa minua. Ja se että tiedän kelpaavani hänelle, vaikka olenkin välillä hieman mustasukkainen.
Pitkä etäsuhde jollakin tavalla on pakottanut luottamaan. Tietty siinä ei kyttääminen ole mahdollistakaan - jos hänellä olisi joku toinen en välttämättä saisi tietää siitä, enkä voisi tehdä asialle mitään. Mutta yhdessä ollaan niin kauan kuin molemmista tuntuu hyvältä olla yhdessä, ja niin kauan kuin pystytään puhumalla selvittämään asioita.
Olen aikaisemmin elänyt läpi kolmiodraamoja, joissa silloinen kumppanini oli ihastunut ulkopuoliseen joka vastasi ihastukseen. Toisaalta pystyin ymmärtämään kumppaniani, että tämä ulkopuolinen oli hänelle tärkeä ihminen, enkä olisi halunnut vaatia häntä rikkomaan sitä ystävyyssuhdetta (tai luopumaan koko kaveripiiristä, jossa he tapasivat), toisaalta taas se yhdessäpysyminen, ilman että tilanne ratkesi millään tavalla, satutti minua tosi paljon.
Kiitos soroppi, kun jaoit omia fiiliksiä ja kokemuksia.
Tällä hetkellä tilanne on se, että en enää tiedä itsekään, mikä on totta ja mikä kuviteltua...
Pää ja mieli on ihan jumissa kaiken aikaa jylläävistä epäilyistä. Olen ollut viikon sairauslomalla ja sitä jatkuu ainakin kuun loppuun, joten on pitkät päivät aikaa miettiä miehen tekemisiä ja menemisiä.
Viimeiset 2 viikkoa on olleet todella helvetillisiä...
Olen saanut päähäni, että miehelläni olisi jotain sutinaa miespuolisen ystävänsä kanssa ja se ajatus ei anna mulle rauhaa. Hän yrittää puhua mulle järkeä päivästä toiseen, mutta mikään ei vakuuta.
Niin kauan kun mies on kotona kaikki on hyvin, mutta kun lähtee edes lähikauppaa niin epäilykset heräävät.
Käytökselläni olen ahdistanut hänet ihan nurkkaan ja tällä menolla eroon vaan ajan kysymys.
Roikun ja ripustaudun häneen ihan epätoivoisesti, kun en vaan pysty luottamaan. Luovun omista menoistani vain ollakseni hänen lähellään, jotta hän ei tekisi mitään ilman minua...
Sairaalloista!
Nytkin olen pari kertaa yrittänyt soittaa eikä hän vastaa, koska on töissä...Mun mielestä tietysti pettämässä tai tapaamassa tätä kaveriaan, joka aiheuttaa mulle ahdistusta.
Olen aloittamassa ensiviikolla terapiaa ja odotan sitä innolla. Mitään oikotietä onneen ei varmasti ole, mutta toivon saavani työkaluja ahdistuksen hallintaan ja tämän tolkuttoman läheisriippuvuuden taltuttamiseen.
Mulla on diagnoosina bipon vaikea masennusjakso psykoottisilla oireilla, joten järjellä ajateltuna asiat on vaan mun päässä, mutta silti uskon niihin vahvasti.
Ääh, että sellasta.
Kunpa tää pää ja ajatusmaailma jotenki selkenisi.