Hei.
Olen huomannut saman joten pelkään nykyisin edes olla tyytyväinen saati onnellinen kun se päättyy kuitenkin kyyneliin ja epätoivoon. Joskus vaan tekisi niin hyvää hyppiä riemusta, kuten joskus ennen... Tunnen heti syyllisyyttä jos kerron että asiat on hyvin.

Olen nyt ajatellut luopua ponnisteluista hyvän elämän saavuttamiseksi. Tunsin jo pikkulapsena itseni vääränlaiseksi, lapsuus oli pelkäämistä, opiskelu ja työelämä kamalaa kivireen vetämistä, sitten tuli parantumaton sairaus, ja vanhuus kolkuttaa ovella. En jaksa enää yrittää, sillä vaikka olen koko elämäni yrittänyt kaikin voimin, tulosta ei tule, aina tulee takapakkia. Jos jotain hyvää on tullakseen, otan vastaan, omat ponnistelut saavat nyt turhina jäädä. Tämä on nyt meikäläisen vilosohvia. Ehkä jäljellä oleva elämä on helpompaa yrittämättä. Lopetan turhan kirjoitteluni tännekin. Kiitos tukijoille ja hyvää jatkoa.

Desper!
Sisua meissä suomalaisissa on, vaikka elämä potkii!
Minä en sinua unhoda kuitenkaan.
Ymmärrän kyllä tuon mitä kirjoiti että haluat lopettaa kaiken yrittämisen.
Elämä on muutakin kuin suorittamista.
Saat ottaa vastaan kun tulet vastaanotetuksi.
Valoa!

Nymphalis Antiopa kirjoitti 13.7.2011 9:22

Hei.
Olen huomannut saman joten pelkään nykyisin edes olla tyytyväinen saati onnellinen kun se päättyy kuitenkin kyyneliin ja epätoivoon. Joskus vaan tekisi niin hyvää hyppiä riemusta, kuten joskus ennen... Tunnen heti syyllisyyttä jos kerron että asiat on hyvin.

Tunnistatko mistä se sun syylliseksi itsen kokeminen nousee?
Jolla onni on, se onnen jakakoon... vaikka vanha kansa sanoi jotenkin toisinpäin.
Elämä on tuonut kehitystä.
NykyIhmisellä on enemmän tietoa ja mahdollisuutta ymmärtää itseään mikä vähentää kateutta johon käsitän tuon onnen kätkemis-asian viittaavan.
On lupa kokea tyytyväsiyyttä ja iloa, onneakin jos elämä niitä onnenmuruja suo.
Onni on ytimeltään pieniä ilonpisaroita, kuten joku joskus tiivistänyt.

Olipas aika näsä-viesti tuo mun äskeinen:/