Kauhua kaamoksen keskellä
Löysin sattumalta itseni tänne, selasin vain masennusasioita netissä ja päädyin tälle sivustolle.
Elämä tuntuu ankealta ja on vaikea kirjoittaa kun sanottavaa olisi niin paljon, en vaan enää tiedä mistä aloittaa. Tuntuu että ongelmia on liikaa.
Tämä koko vuosi on ollut vaikea, isän kuolema, omat sairastelut ja sitten tämä jokavuotinen masennuskausi…😟. Tai pikemminkin kaksi kautta, syksyllä ja keväällä.
Vaikka sen tietää jo etukäteen ja lääkkeet odottelee kaapissa, silti jokainen kerta tuntuu raskaalta. Ja iän mukana nää ei ole suinkaan helpottaneet.
On kummallista kun ei saa itsestään mitään irti, mikään ei tunnu oikein miltään ja jatkuva yksinäisyys kalvaa mieltä.
Olisi minulla mahdollisuus mennä joskus vaikka naapuriin kahville, mutta tässä olotilasaen vaan pysty.☹️
Joulu tulossa, ei innosta mitenkään. Ainoa hyvä puoli että tytär tulee pariksi päiväksi kylään. Olen jo ajat sitten irrottautunut koko Joulusta kun meillä ei ole oikein läheistä sukuakaan, eikä sen myötä perinteitäkään.
Ihmissuhderintamalla, siis vastakkaisen sukupuolen kanssa on hyvin hiljaista ollut jo pitkään, toisaalta haluaisin löytää jonkun, mutta pelkään pettymyksiä. Niitä kun on ihan tarpeeksi jo tullut.
En syytä muita ihmisiä esim. näistä karille menneistä suhteista. En vain ymmärrä miksi minulle usein on käynyt niin ja miten minun tulisi muuttua.
No, ei tän masennuksen syövereissä kyllä ketään voi löytääkään kun ei ihmisten ilmoilla liiku.
Tämmöistä minulla tänään…näihin tunnelmiin ja paremman toivossa 😴
Eipäs tuo kirjoittaminen nyt tunnu oikein luonnistuvan. Haluan vaan kertoa et tosi tuttu tunne ja täällä ei ole yksin. Tämä ehkä kuulostaa oudolta mutta huumori on minua auttannu paljon näissä asioissa niin vaikeaa kuin masennuksen ja huumorin yhdistäminen onkin.😀
Moikka, tähtiä vailla ollaan täälläkin. Pimeää vain ja matalalla roikkuvia pilviä.
Samat kaamostunnelmat minullakin. Voimat ties missä, ryhtyminen joka asiaan vaatii paljon. Asiat roikkuvat ja riippuvat, pitkistyvät ja mutkistuvat, kun ei vaan jaksa. Onneksi jokainen päivä loppuu aina. Onneksi ei tarvitse elää kuin yksi päivä kerrallaan. Aamulla voi aloittaa aina uudestaan. Lohduttava ajatus.
Joskus mietin minäkin, missä ne muut ovat, ne, jotka vaeltavat yksin omassa pimeässään, miksei tiemme koskaan kohtaa. En tosin minäkään osaa lähteä ketään etsimään. Mistä etsisinkään, aamulla tavoite on päästä töihin ja iltapäivällä taas tavoitteena on päästä kotiin, jossa odottaa toinen työmaa. Olen iltatähteni yh, asun kaukana katuvaloista, kotona odottaa kauan sitten kaatuneen huushollinpidon lisäksi iso lauma eläimiä, toinen työni ja elinkeinoni, jokapäiväinen leipäni.. ja eläinelämä on mulle se juttu, joka tuo myös sen jonkin pehmeän maailman ja mun väliin.
Takana 2 yritystä kotileikkiä. Sydän riekaleina niiden jäljiltä. Nyt myös fyysisesti, tänä syksynä olen joutunut hyväksymään fyysisen rajallisuuden, 50 v kun on tullut täyteen. Onneksi vaivoille on nyt nimet ja lääkitykset. Ihan oma kriisinsä tosin sekin on ollut.
Mutta aina sitä herää aamuyöstä miettimään, miksi kaiken piti mennä näin vai pitikö sittenkään? Missä kohtaa meni mikäkin pieleen vai menikö sittenkään ? Elämäni on tällaista omien valintojeni vuoksi vai onko sittenkään?... Onneksi saman peiton alla on oma muruseni ja muutama kylmänarka koira, se lämmittää, kissa kehrää ja unettomuus on helpompi kestää.Ja keittiön ulko-oven pielessä nukkuu iso koira ja vartioi untamme samalla. Yöllä on aina hämmästyttävän hiljaista, vaikka talo on täynnä eläimiä, yöeläimiäkin.
Joulu on tässäkin talossa riisuttu kaikesta ylimääräisestä. Aikuiset lapset omillaan, minä vain ja pieni, jolle tärkein on ihan tässä näin. Ei ole muuta enkä muuta osaa kaivata kun muuta ei ole.