Tuntuu siltä, että pää on niin täynnä ajatuksia, että johonkin ne on päästävä purkamaan.
Jään usein miettimään elämääni ja valintojani. Olin erittäin rakastunut kolme vuotta sitten, mutta valitettavasti tämä suhde loppui. Sen jälkeen elämä ei sitten ole ollutkaan entisellään. Ero ja siitä seuranneet vaikeudet sysäsivät jo valmiiksi heikon mieleni masennukseen ja tänä päivänäkin olen vielä heikko ja pienestäkin töyssystä vaipumassa alakuloon.
Tunnen itseni huonoksi ja puutteelliseksi ja häpeän itseäni joka päivä, kun otan masennuslääkkeeni. En luota enkä usko oikein mihinkään. Varaudun aina pahimpaan ja petyn päivittäin. Jossain tuolla tämän kaiken katkeruuden(?) alla minulla on toivonkipinä, jonka yritän kaikin keinoin tukahduttaa sanomalla sille, että ”ei siitä kuitenkaan mitään tule” ja näin myös useimmiten on.
On kuin odottaisin jotakin ihmettä, joka tulisi ja pelastaisi tästä masennuksesta.
Pahinta tässä varmaankin on, että kenelläkään ei ole mitään aavistusta, mitä ajattelen. Ulospäin olen tavallinen perheenäiti, joka kantaa sisällään pimeitä salaisuuksia ja ajatuksia. Osaan hyvin näytellä roolini vaikka sisällä on täysin tyhjää. Rakastan lapsiani yli kaiken ja tekisin heidän vuokseen mitä vain ja taitaa olla niin, että selitän tämän olotilan ja saamattomuuden sillä, että suojelen lapsiani omalta mahdolliselta onneltani. Onnea en nimittäin löydä mieheni taholta, hänellä on vain yksi suuri rakkaus ja se on alkoholi 😟
Ja tässä kohtaa moni miettii, että kenestä sitten erosin kolme vuotta sitten. Hän oli toinen samanlainen, jonka kanssa kohdattiin ja salaa tapailimme jonkin aikaa. Kaiken salailu ja huono omatunto lopetti suhteemme vaikka toisiamme kovasti rakastimme. Oli vain liikaa pelissä muita ihmisiä, molempien lapset ensisijaisesti.
En tiedä miten pääsisin eteenpäin. Rakkauden hinta on todellakin suuri, jopa loppuelämän katkeroituminen? Ja kyllä, kaipaan suurta rakkauttani ja mietin, että ehkä jonain päivänä taas kohdataan vaikka erittäin epätodennäköistä se näyttäisi olevan.
somebody´s me kirjoitti 20.2.2011 17:53
Tuntuu siltä, että pää on niin täynnä ajatuksia, että johonkin ne on päästävä purkamaan.
Jään usein miettimään elämääni ja valintojani. Olin erittäin rakastunut kolme vuotta sitten, mutta valitettavasti tämä suhde loppui. Sen jälkeen elämä ei sitten ole ollutkaan entisellään. Ero ja siitä seuranneet vaikeudet sysäsivät jo valmiiksi heikon mieleni masennukseen ja tänä päivänäkin olen vielä heikko ja pienestäkin töyssystä vaipumassa alakuloon.
Tunnen itseni huonoksi ja puutteelliseksi ja häpeän itseäni joka päivä, kun otan masennuslääkkeeni. En luota enkä usko oikein mihinkään. Varaudun aina pahimpaan ja petyn päivittäin. Jossain tuolla tämän kaiken katkeruuden(?) alla minulla on toivonkipinä, jonka yritän kaikin keinoin tukahduttaa sanomalla sille, että "ei siitä kuitenkaan mitään tule" ja näin myös useimmiten on.
On kuin odottaisin jotakin ihmettä, joka tulisi ja pelastaisi tästä masennuksesta.Pahinta tässä varmaankin on, että kenelläkään ei ole mitään aavistusta, mitä ajattelen. Ulospäin olen tavallinen perheenäiti, joka kantaa sisällään pimeitä salaisuuksia ja ajatuksia. Osaan hyvin näytellä roolini vaikka sisällä on täysin tyhjää. Rakastan lapsiani yli kaiken ja tekisin heidän vuokseen mitä vain ja taitaa olla niin, että selitän tämän olotilan ja saamattomuuden sillä, että suojelen lapsiani omalta mahdolliselta onneltani. Onnea en nimittäin löydä mieheni taholta, hänellä on vain yksi suuri rakkaus ja se on alkoholi 😟
Ja tässä kohtaa moni miettii, että kenestä sitten erosin kolme vuotta sitten. Hän oli toinen samanlainen, jonka kanssa kohdattiin ja salaa tapailimme jonkin aikaa. Kaiken salailu ja huono omatunto lopetti suhteemme vaikka toisiamme kovasti rakastimme. Oli vain liikaa pelissä muita ihmisiä, molempien lapset ensisijaisesti.
En tiedä miten pääsisin eteenpäin. Rakkauden hinta on todellakin suuri, jopa loppuelämän katkeroituminen? Ja kyllä, kaipaan suurta rakkauttani ja mietin, että ehkä jonain päivänä taas kohdataan vaikka erittäin epätodennäköistä se näyttäisi olevan.
Niin, moraalisi petti ja nyt kannat seurauksia siitä, et ole ainoa jolle on näin käynyt, et voi edes hakea oiketusta juovasta miehestäsi, sillä ensin olisi pitänyt ottaa ero, teidän molempien ja vasta sitten ruveta suhteeseen.
Oliko syynä yksinäisyys, hellyyden puute vai mikä joka sai sinut tuohon suhteeseen, niin hinta on sinunkin kohdallasia kova.
Olisiko parasta hankkia keskusteluapua jostain luotetusta ystävästä ja rehellisyyden nimissä tunnustaa tekosi miehellesi.
Muuten on vaarana, että sait ikuiset arvet sieluusi ja toivottavasti sai myös toinen osapuoli.
En osaa kuvitella mitään törkeämpää parisuhteessa kun kaksi naimisissa olevaa jolla on lapsia pettävät keskenään, siinä on aivan kaikki väärin.
Moralisoida en olisi halunnut, mutta näin tuli tehtyä.
Niin kaduttaa ja masentaa.
Olin vain liian väsynyt kantamaan tätä ahdistusta vailla mahdollisuutta purkaa sitä mihinkään. Olkoon sitten niin, että olen varoittava esimerkki siitä mitä voi käydä, kun ottaa sen pienen onnen palasen, kun se vihdoin kohdalle osuu. En hae oikeutusta toisen alkoholismista enkä mistään muustakaan. Sain vain hetken olla kunnioitettu ja tunsin oloni turvalliseksi, mutta maksoin siitä aivan liian kovan hinnan, nyt tiedän sen.
Voi !
Kaikki me teemme virheitä ! Tuskin vaan sinullekaan on "kohtalona" onneton elämä.
Jos miehesi rakastaa alkoholia niin aloita oma elämäsi. Alkoholi on voimakas vastustaja. Ihanaa että olet kokenut onnea! Tiedät siis miten ihmiset voivat olla parhaita toisilleen.
Ehkä sinun ei pidä haikailla entisen rakkautesi perään mutta voit silti uskoa että sinä ansaitset hyvän elämän. Toinen tehköön omat ratkaisunsa.
Mennyttä et voi muuttaa tulevaisuuden voit! Katuminen on sikäli turhaa, mutta menneestä voi oppia. 🙂👍
somebody´s me kirjoitti 22.2.2011 19:54
Niin kaduttaa ja masentaa.
Olin vain liian väsynyt kantamaan tätä ahdistusta vailla mahdollisuutta purkaa sitä mihinkään. Olkoon sitten niin, että olen varoittava esimerkki siitä mitä voi käydä, kun ottaa sen pienen onnen palasen, kun se vihdoin kohdalle osuu. En hae oikeutusta toisen alkoholismista enkä mistään muustakaan. Sain vain hetken olla kunnioitettu ja tunsin oloni turvalliseksi, mutta maksoin siitä aivan liian kovan hinnan, nyt tiedän sen.
Eli oliko se sittenkään loppujen lopuksi onnen palanen, jos joudut katumaan sit nyt, mielestni ei, siksipä en ole koskaan ryhtynyt moiseen, enkä ryhdy.
Mara
Tapahtunut on tapahtunutta - sitä ei saa pois. On oikein hyvä ettet tee meille tavallisille ihmisille tavallisia virheitä. Joku pyytää "keskusteluapua" tilanteeseen johon ei itse löydä ulospääsyä. Ulospääsyä! Menneestä syyttäminen ei auta ketään.
Juuri meidän tekemät asiat, sanomat sanat, virheet, kokemukset ja meille tapahtuneet meistä riippumattomat asiat ovat tehneet meistä sen mitä olemme. Niiden avulla meidän tulee myös tehdä parasta meidän omasta ja läheistemme elämästä.
en tietä mistä aloitta. Olen kohta 37 vuotias ja 4 lapsen yksinhuoltaja. Koko mun elu on ollut helvetti. Elin lastenkotissa, sieltä otti mun täti itselleen. Hän hakkasi mut menneen tulleen jokaisesta asjasta. olin koulu kiusattu. haukuttu koko lapsuude ajan idiootiksi. sanottu minulle että sinusta tule samalainen huora kun minu äiti oli. ja vielä tätinpoika käytti minut hyväksi seksuaalisesti pienenä. raiskattu useita kertoja nuorena. En ole saanut ikina kertoa kenellekin, koska kuka ei uskonut minut silloin. Alkohol on ollut minu elämässä lapsuudesta asti. Vanhemmat olivat alkoholiste ja siksi olin siashuolossa. ensimmäiste lasten isa oli alkoholisti ja hakkasi silloin tällöin minua. Nyyt asun suomessa ja 2 penemän isa käyttä myös alkoholi. Itse olen ollut absoluttisti jo 5 vuotta. Vihan seksi ja kaikki jotka käyttävät alkoholia. En voi sille mitään. ja olen ollut koko oman elamän aikanaan kauhe yksinäinen. vaan lapset pitävät minua henkissä. ainoa ilo elämässä on lapset. mutta riitako se?😯🗯️
Kiitos dies nafastus kirjoituksestasi 🙂🌻, kirjoitit viisaasti ja oivaltavasti!
Ja olen pahoillani hartikanne tilanteestasi. Voimia sinulle!
Olen niitä selviytymiskeinoja tässä miettinyt ja yksi mikä minua auttaa on päivä kerrallaan eläminen ja pyrkimys, että tekisi päivittäin ainakin jotakin, mikä ilahduttaa. On se sitten kahvikupillinen tai kirjastossa käynti. Päivittäinen kävelylenkki myös osaltaan on hyvä alakulon vähentäjä.
Yritän vain järjestää niin, että en antaisi masennukselle liikaa valtaa. Yritän hyväksyä, että se mitä joskus oli, ei tule enää takaisin ja kerään voimia tehdä isoja ratkaisuja mieheni osalta tulevaisuudessa. Alan olla enemmän ja enemmän sitä mieltä, että minun pitää tästä lähteä. En vain kertakaikkiaan jaksa elää tätä viinanhuuruista elämää. Olen kyllästynyt olemaan niin älyttömän pettynyt ja vihainen jatkuvasti...
On mielestäni hyvä, että yrität kovasti löytää ratkaisua ja huomaat tämän "ringin" uuvuttavuuden. Sinulla on tieto että pystyt tuntemaan onnea. Sinulla on sisälläsi toivonkipinä - suojele sitä ja lopeta siihen uskominen ettei sinulla olisi "oikeutta" tai mahdollisuutta onneen. On hyvä että ihmisellä on omatunto ja toiselle väärin tekeminen tuntuu pahalta.... muista silti ettei sinullekaan saa tehdä väärin ja pettäminen pullon kanssa on ihan yhtä väärin sinua kohtaan.
Katkeruus ei auta ketään ja onnellinen äiti voi kasvattaa onnellisia lapsia. He myös aikanaan huomaavat kunnioittaa muita ja itseään.
Jo se, että lopetat tässä suhteessa luovimisen voi antaa sinulle tarvitsemasi sysäyksen saamattomuuden ja masennuksen ja uskonpuutteen nujertamiseksi.
Lääkitys on hyvä säilyttää ja pikkuhiljaa etsiä itseä tukevia ympäristöjä - harrastuksia tai muuta. Ehkä ajan kuluessa myös uusi parisuhdeonnesi löytyy. Luovu itsehäpeästä!
Mieti mielessäsi mikä tuntemus sinulla on... mikä arjessa tuntuu raskaimmalta. Mieti - unelmoi - millainen olisi sinun unelmaelämäsi! Se ehkä kirkastaa sinulle mitä oikeasti tahdot.
Jaksa vaan!🌻🙂🌻