"Kas vain" sanoi Kasvain ja Kasvoi vain. (gyne- ja muita juttuja.)
Heips. Tässä tulee aika paljon henkilökohtaista juttua ja vaikka nyt oonkin anonyymina täällä, niin on vähän ”ick” olo kirjoittaessakin tätä, vaikka mun on saatava jakaa tää jonnekin.
Jos joku ei halua lukea leikkaus, syöpä, tai gyne-juttui, niin ei kande lukee pidemmälle. :/
Kirjoittelin tänne viimeksi joskus… en muista milloin, ja tässä on muuttunut aika paljon tällä välillä; asun mm. nykyään tukiasunnossa, nyt keväällä alkoi vihdoinkin neuropsykiatriset testit (joista kyllä heti ekalla tapaamisella tuli iso juttu niinku ”from the left field” lontooksi sanottuna), ja sitten vielä lisää kun piti olla ihan normitapaaminen tk-lääkärillä, jonka piti vaihtaa kierukka.
Siellä tapaamisella tuli ilmi että mulla on useita ongelmia kohdun ja munasarjojen kanssa, mm. todennäköisesti kasvain kohdun sisällä ja edellinen kierukka on ”jossain” (eli sitä ei hän löytänyt).
Tällä viikolla (eli aika pian tästä lekurikäynnistä ja lähetteestä sairaalaan) on aika varsinaiselle gynelle, jonka pitäis tarkistaa noi sisäromppeet paremmin. Mun sukuni terveyshistorian tietäen mulle tulee todennäköisesti kohdunpoisto, ellei täydellinen hysterektomia koska noi munasarjat on vähän… ”ei hyvännäköisessä kondiksessa.” (Mun omin sanoin, ei lekurin.)
Eli pelottaa. Muutaman päivän päästä saan tietää miten paha toi tilanne on ja miten suuri leikkaus tulee olemaan, sit saa jännätä et miten meni leikkaus, ja vielä sen jälkeen et onko syöpä vai pelkkä kasvain.
Oon vielä nuori, joo. Mut niin oli noi muutkin mun suvun naispuoliset henkilöt, joille tehtiin kohdunpoistot. Toisin kuin ne, mie oon ikävä kyllä vielä ylipainoinen & muuten huonossa kunnossa, jotka tuo siihen leikkaukseen omia haasteitaan.
Siis itken, ja syön ”tarvittavia”, koska vaik tiedän aika hyvin mitä tuossa tapaamisessa tullaan sanomaan enkä mä noita romppeita itsejään tule kaipaamaan (tai tarvitsemaan) niin on tää silti ihan hiton iso juttu, ja pelottava.
Hei MulderItsMe!
Ymmärrän, että pelottaa. Epätietoisuus on kaikkein pahinta.
Olen ollut melko samanlaisessa tilanteessa. Pitkien vaiheiden jälkeen kohdustani löytyi epäilyttäviä muutoksia, joten päädyttiin kohdunpoistoon. Toki olisin voinut toimenpidettä lykätä, koska olin yhä verraten nuori ja hedelmällisessä iässä, mutta tuntui erikoiselta, että sitä edes ehdotettiin - kuitenkin leikkaus oltiin muutoin tekemässä pikaisella aikataululla. (En vieläkään täysin ymmärrä asiaa.)
En tiedä sinun tapauksestasi, mikä on kasvaimen koko ja kun on vielä tuo kadonneen kierukan kysymys. Yleisesti ottaen kohdunpoisto tehdään kuitenkin tähystyksenä. Siitä tulee siis vain pienet, nopeasti tervehtyvät arvet. Itsekin olin hyvin ylipainoinen enkä muutenkaan missään huippukunnossa. Fyysinen toipuminen oli kuitenkin nopeaa. Leikkaukseen meno ja nukutus toki pelotti. Pelkäsin myös syöpää. Minusta tuntuu, että viikot ennen leikkausta olivat todella erikoislaatuiset. Ensin menin hirveän järkytyksen ja ahdistuksen läpi, sitten tyynnyin johonkin ihmeelliseen läsnäoloon, jossa aiemmin minua kalvaneet asiat muuttuivat mitättömiksi ja keskityin vain luonnon kauneuteen ja muihin elämän pieniin iloihin. Saattaa kuulostaa oudolta, mutta jollain tapaa se oli hyvää aikaa. Sain luvan keskittyä vain tähän hetkeen. Annoin itselleni sen luvan. Päästin irti niistä kahleista, joita olen kuljettanut mukani lähes koko elämäni.
Olen myös sikäli samanlainen, etten kokenut, että kohdunpoisto itsessään olisi ollut jotakin aivan kamalaa. Ymmärrän, että lapsia kipeästi haluavalle se olisi vielä suuri lisäkipu. Toisaalta, kuten sinäkin, koin silti - ja edelleen koen - asian kuitenkin "isona". Tuli kaikkia kummallisia ajatuksia, kuten: olenko nainen, jos minulla ei ole kohtua? Ja sitten ehkä vielä suurempana pelko muiden reaktioista. En ole vieläkään kertonut yhdellekään ystävälleni leikkauksesta. Vain lähin perheeni tietää ja heidätkin vannotin vaikenemaan. Jotenkin pelkäsin sellaista leimaa, että "tuolla kulkee se kohduton nainen". Mikä kuulostaa epäilemättämältä järjettömältä. Mutta ehkä kaikkein eniten pelkäsin, että muut kohtaavat minut omien pelkojensa kautta. Että he kauhistuisivat, itkisivät ja keskittyisivät siihen, mitä heille asia merkitsisi. En olekaan puhunut asiasta edes niiden kanssa, jotka siitä tietävät. Ajattelin, ettei minulla ole voimia kohdata heidän suruaan.
En tiedä, oliko se hyvä vai huono tapa toimia. Siinä tilanteessa se tuntui helpoimmalta. Halusin suunnata huomioni omaan hyvinvointiini.
Mutta nyt kun aikaa on kulunut, ehkä haluaisinkin puhua asiasta joillekin ystävilleni. Tuntuu kuitenkin vaikealta ottaa se äkisti esiin. Ehkä eniten mietin sitä, että mitä jos asia on jollekin ystävälleni ajankohtainen (tai jopa tapahtunut), mutta hekään eivät ole uskaltaneet siitä puhua.
Tämä on muuten ensimmäinen kerta, kun kirjoitan asiasta edes näin anonyymisti. Joten kiitos sinulle keskustelunavauksesta sekä onnittelut rohkeudestasi. Oli hyvä, että kirjoitit tänne. Pelkojen kanssa ei tule jäädä yksin. En tiedä onko sinulla läheisiä. Toivottavasti on. Minulla oli onneksi puoliso tukenani.
Olet oikeassa, tuossa prosessissa on monia piinaavia epävarmuuden aikoja. Mutta yritä keskittyä asiaan kerrallaan ja ole lempeä itsellesi. Sinulla on oikeus surra ja pelätä ja olla nyt heikompi. Uskon, että olosi helpottuu hieman, kun selkiytyy, mitä sinulle ollaan tekemässä. Oli "tuomio" mikä hyvänsä, se on helpompaa, kuin piinaava epätietoisuus. Voit kirjoittaa etukäteen paperille kysymyksiä, joita haluat kysyä. Ne saattavat tilanteessa unohtua. Voit myös rehellisesti tunnustaa, että leikkaus pelottaa. Lääkärit osaavat kyllä kertoa sinulle mahdollisista riskeistä.
Mikäli vain jaksat, käy päivittämässä tänne kuulumisiasi tai jakamassa tunteitasi. Kaikkea hyvää sinulle!