"Kas vain" sanoi Kasvain ja Kasvoi vain. (gyne- ja muita juttuja.)
Heips. Tässä tulee aika paljon henkilökohtaista juttua ja vaikka nyt oonkin anonyymina täällä, niin on vähän ”ick” olo kirjoittaessakin tätä, vaikka mun on saatava jakaa tää jonnekin.
Jos joku ei halua lukea leikkaus, syöpä, tai gyne-juttui, niin ei kande lukee pidemmälle. :/
Kirjoittelin tänne viimeksi joskus… en muista milloin, ja tässä on muuttunut aika paljon tällä välillä; asun mm. nykyään tukiasunnossa, nyt keväällä alkoi vihdoinkin neuropsykiatriset testit (joista kyllä heti ekalla tapaamisella tuli iso juttu niinku ”from the left field” lontooksi sanottuna), ja sitten vielä lisää kun piti olla ihan normitapaaminen tk-lääkärillä, jonka piti vaihtaa kierukka.
Siellä tapaamisella tuli ilmi että mulla on useita ongelmia kohdun ja munasarjojen kanssa, mm. todennäköisesti kasvain kohdun sisällä ja edellinen kierukka on ”jossain” (eli sitä ei hän löytänyt).
Tällä viikolla (eli aika pian tästä lekurikäynnistä ja lähetteestä sairaalaan) on aika varsinaiselle gynelle, jonka pitäis tarkistaa noi sisäromppeet paremmin. Mun sukuni terveyshistorian tietäen mulle tulee todennäköisesti kohdunpoisto, ellei täydellinen hysterektomia koska noi munasarjat on vähän… ”ei hyvännäköisessä kondiksessa.” (Mun omin sanoin, ei lekurin.)
Eli pelottaa. Muutaman päivän päästä saan tietää miten paha toi tilanne on ja miten suuri leikkaus tulee olemaan, sit saa jännätä et miten meni leikkaus, ja vielä sen jälkeen et onko syöpä vai pelkkä kasvain.
Oon vielä nuori, joo. Mut niin oli noi muutkin mun suvun naispuoliset henkilöt, joille tehtiin kohdunpoistot. Toisin kuin ne, mie oon ikävä kyllä vielä ylipainoinen & muuten huonossa kunnossa, jotka tuo siihen leikkaukseen omia haasteitaan.
Siis itken, ja syön ”tarvittavia”, koska vaik tiedän aika hyvin mitä tuossa tapaamisessa tullaan sanomaan enkä mä noita romppeita itsejään tule kaipaamaan (tai tarvitsemaan) niin on tää silti ihan hiton iso juttu, ja pelottava.
Hei MulderItsMe!
Ymmärrän, että pelottaa. Epätietoisuus on kaikkein pahinta.
Olen ollut melko samanlaisessa tilanteessa. Pitkien vaiheiden jälkeen kohdustani löytyi epäilyttäviä muutoksia, joten päädyttiin kohdunpoistoon. Toki olisin voinut toimenpidettä lykätä, koska olin yhä verraten nuori ja hedelmällisessä iässä, mutta tuntui erikoiselta, että sitä edes ehdotettiin - kuitenkin leikkaus oltiin muutoin tekemässä pikaisella aikataululla. (En vieläkään täysin ymmärrä asiaa.)
En tiedä sinun tapauksestasi, mikä on kasvaimen koko ja kun on vielä tuo kadonneen kierukan kysymys. Yleisesti ottaen kohdunpoisto tehdään kuitenkin tähystyksenä. Siitä tulee siis vain pienet, nopeasti tervehtyvät arvet. Itsekin olin hyvin ylipainoinen enkä muutenkaan missään huippukunnossa. Fyysinen toipuminen oli kuitenkin nopeaa. Leikkaukseen meno ja nukutus toki pelotti. Pelkäsin myös syöpää. Minusta tuntuu, että viikot ennen leikkausta olivat todella erikoislaatuiset. Ensin menin hirveän järkytyksen ja ahdistuksen läpi, sitten tyynnyin johonkin ihmeelliseen läsnäoloon, jossa aiemmin minua kalvaneet asiat muuttuivat mitättömiksi ja keskityin vain luonnon kauneuteen ja muihin elämän pieniin iloihin. Saattaa kuulostaa oudolta, mutta jollain tapaa se oli hyvää aikaa. Sain luvan keskittyä vain tähän hetkeen. Annoin itselleni sen luvan. Päästin irti niistä kahleista, joita olen kuljettanut mukani lähes koko elämäni.
Olen myös sikäli samanlainen, etten kokenut, että kohdunpoisto itsessään olisi ollut jotakin aivan kamalaa. Ymmärrän, että lapsia kipeästi haluavalle se olisi vielä suuri lisäkipu. Toisaalta, kuten sinäkin, koin silti - ja edelleen koen - asian kuitenkin "isona". Tuli kaikkia kummallisia ajatuksia, kuten: olenko nainen, jos minulla ei ole kohtua? Ja sitten ehkä vielä suurempana pelko muiden reaktioista. En ole vieläkään kertonut yhdellekään ystävälleni leikkauksesta. Vain lähin perheeni tietää ja heidätkin vannotin vaikenemaan. Jotenkin pelkäsin sellaista leimaa, että "tuolla kulkee se kohduton nainen". Mikä kuulostaa epäilemättämältä järjettömältä. Mutta ehkä kaikkein eniten pelkäsin, että muut kohtaavat minut omien pelkojensa kautta. Että he kauhistuisivat, itkisivät ja keskittyisivät siihen, mitä heille asia merkitsisi. En olekaan puhunut asiasta edes niiden kanssa, jotka siitä tietävät. Ajattelin, ettei minulla ole voimia kohdata heidän suruaan.
En tiedä, oliko se hyvä vai huono tapa toimia. Siinä tilanteessa se tuntui helpoimmalta. Halusin suunnata huomioni omaan hyvinvointiini.
Mutta nyt kun aikaa on kulunut, ehkä haluaisinkin puhua asiasta joillekin ystävilleni. Tuntuu kuitenkin vaikealta ottaa se äkisti esiin. Ehkä eniten mietin sitä, että mitä jos asia on jollekin ystävälleni ajankohtainen (tai jopa tapahtunut), mutta hekään eivät ole uskaltaneet siitä puhua.
Tämä on muuten ensimmäinen kerta, kun kirjoitan asiasta edes näin anonyymisti. Joten kiitos sinulle keskustelunavauksesta sekä onnittelut rohkeudestasi. Oli hyvä, että kirjoitit tänne. Pelkojen kanssa ei tule jäädä yksin. En tiedä onko sinulla läheisiä. Toivottavasti on. Minulla oli onneksi puoliso tukenani.
Olet oikeassa, tuossa prosessissa on monia piinaavia epävarmuuden aikoja. Mutta yritä keskittyä asiaan kerrallaan ja ole lempeä itsellesi. Sinulla on oikeus surra ja pelätä ja olla nyt heikompi. Uskon, että olosi helpottuu hieman, kun selkiytyy, mitä sinulle ollaan tekemässä. Oli "tuomio" mikä hyvänsä, se on helpompaa, kuin piinaava epätietoisuus. Voit kirjoittaa etukäteen paperille kysymyksiä, joita haluat kysyä. Ne saattavat tilanteessa unohtua. Voit myös rehellisesti tunnustaa, että leikkaus pelottaa. Lääkärit osaavat kyllä kertoa sinulle mahdollisista riskeistä.
Mikäli vain jaksat, käy päivittämässä tänne kuulumisiasi tai jakamassa tunteitasi. Kaikkea hyvää sinulle!
Hei MulderItsMe!
Olet ollut mielessäni. Mitä sinulle kuuluu? Mitä tilanteestasi selvisi? Toivottavasti et ole yksin ja peloissasi. Lähetän sinulle tukeni täältä kaukaa.
Hei taas, tosi pitkästä aikaa!
Luin silloin huhtikuussa sinun kirjoituksesi ja se antoi sen verran lohtua tässä viikkojen aikana etten ihan täysin ole ainakaan tuntenut itseäni yksinäiseksi. Kiitos kun rohkaistuit kirjoittamaan!
Mun piti jo paljon aikaisemmin kirjoittaa jotain päivitystä, mutta keväällä en vaan pystynyt (oli sen verran raskas asia kuitenkin, kaiken muun meneillä olevan kanssa että pää ei kestänyt edes ajatella asiaa) ja kun vihdoin olin kirjoittamassa jonkunlaista päivitystä ja kiitosta, sain pari päivää ensimmäisen version kirjoituksen jälkeen ajan leikkaukseen.
Samalla tässä oon huomannut että on mullakin näköjään joitain asioita joista en vaan voi puhua ihan kelle tahansa ihmiselle; edes mun varsinaisessa anonyymissa blogissani en ole sanonut mitään tuosta kohdunpoistosta ja yleensä mulla ei ole mitään ongelmia puhua mistään. Se on tavallaan ”hauskaa” huomata että jotkut asiat vaan sattuu liikaa sanoa ääneen, varsinkin kun itse oon tottunut siihen että melkein mistä tahansa voi puhua. Eihän siinä mitään hävettävää ole, mutta tekee se sen verran kipeää.
Vaikka mulla ei ole perhettä tai ystäviä, niin kuntoutusohjaajien kanssa olen kuitenkin voinut asiaa jonkun verran puida eli aivan täysin yksin en ole ollut. Jos voisin antaa sulle mitään rohkaisevia sanoja niin ehkä se, että jos haluat puhua asiasta jonkun kanssa naamakkain niin ehkä vertaistukiryhmistä voisi aloittaa? Mulla ainakin on ollut tuo mielessä sitten leikkauksen jälkeiseen aikaan, koska muuten olen vältellyt asiasta puhumista niin paljon kuin mahdollista.
No, kuitennii. Eli;
Huhtikuussa lekuri katsoi ja totesi että siellä on sellanen 7,5cm x 8cm kasvain (myooma) ja kierukkakin löytyi. Se miksi edellinen lekuri ei kierukkaa löytänyt oli koska tuo kasvain oli ”syönyt” sen kierukan eli se oli siellä kasvaimen keskellä. Päädyttiin ainakin silloin kokonaiseen kohdunpoistoon (munasarjat vaan jätetään), koska mitään lapsihaaveita ei ole ja suvun naisilla on ollut aivan sama ongelma, joten mahdollisuus kasvaimen uusiutumiseen myöhemmin (osittaisen kohdunpoiston jälkeen) olisi kuitenkin ollut. Oonhan mie vielä suhteellisen nuori, mutta silti tää on se järkevin vaihtoehto (omasta mielestäni, lekuri oli samaa mieltä).
Nyt leikkaus on päälle viikon päästä edessä ja hermot on aika kärtsänneet. Oon käyttänyt tässä kuussa kaiken energian (ja rahat) siihen leikkaukseen valmistautumiseen, mm. siitä syystä että mulla ei ole mitään läheisiä jotka voisivat mua auttaa, joten olen koko hyvinvointialueen (sairaalan) armoilla mitä tulee niiihin heti leikkauksen jälkeisiin päiviin. (Sekin kyllä järjestyy jotenkin, että loogisesti en ole huolissani, mut ”liskoaivot” vetää omaa sirkusta mun päässäni.)
Harmittaa että mulla ei ole mitään kivempää päivitettävää, mutta tää on tätä. Tässä on ollut niin paljon muutakin lääkärissä ramppaamista että päätä huimaa kun toi koko leikkauskin itsessään on jo yksi päänsärky. Ehkä sitten jossain vaiheessa leikkauksen jälkeen taas ellei tän viikon lopulla tule vielä jotain ihmeellistä. (En usko kuitenkaan, mut kaikki lienee mahdollista.)
Mulla tippui joulukuussa kuukaudessa hb aika alas alle 100. Lääkäri käski aloittaa rauta. EI mitään tutkimuksia. Labrassa olen käynyt n. 2-3 kk välein. Hb olen saanut nostettuu 114 muistaakseni ja rautavarasto on laskenut helmikuusta 11 -> 9 muistaakseni. Pääsin vihdoin lääkärin jutulle ja otin äitini mukaan. Äitini päätti sanoa lääkärilleni että nyt loppuu tä labrassa juokseminen. Hän vaatimalla vaati että saan gynelle lähetteen. SIskoni menee lähiaikana leikkaukseen, kun hänellä on jossain iso nopeasti kasvava kasvain joka on vissiin tehnyt aika paljo tuhoo. Äitiltäni on leikattu jo pois. Kuulemma molemmilla samoja ongelmia kun mulla. Nyt sit jännitän löytääkö gyne jotain ja mikä mun kohtalo on. Olis ihan kiva tietää, miksi hb ei nouse vaikka ottaa rautaa.
Kirjoittelen tähän loppuun vielä ennen leikkausta kun en viitsi ennen sitä tehdä uutta ketjua itselleni vaikka ehkä pitäisi. Ehkä sit joskus ens tai sitä seuraavalla viikolla.
Leikkaus on parin päivän päästä ja oon helisemässä. Viimeiset verikokeet on käyty läpi (oli tosi heikko olo sen jälkeen) ja olen (oman ahdistukseni vuoksi) soitellut sinne osastolle perään siitä helv… potilashotellista ja mahdollisesta viikonlopun viettämisestä siellä. En valita; oon onnellinen että se mahdllisuus on loppujenlopuksi olemassa ja ymmärrän miksi sinne ei helposti oteta ihmisiä (niinkuin ei osastollekaan haluta jättää potilaita turhan vuoksi), mutta pää hajoaa tähän epätietoisuuteen.
On niin vaikea selittää ihmisille, varsinkin luurin välityksellä, että oikeasti ei ole ketään (perhettä tai ystäviä) jotka voisi auttaa viikonlopun yli ja vaikka asun tukiasunnossa, niin tämä ei ole sellainen asumisyksikkö jossa olisi joku paikalla 24/7, puhumattakaan yökkösestä jolle voisi hädän tullen soittaa ennen häkeä. Asumisyksikkö (ja kuntoutusohjaajat) tulee jo vastaan niin paljon kuin pystyy, mutta kun yhdelle ihmiselle pystyy antamaan vain tietyn aikaa viikosta ja ne on töissä vaan osan päivää kuitenkin... Olin jo eilen fyysisesti ja henkisesti niin naatti että olisin halunnut vaan maata sängyllä tuijottamassa seinää, mut vielä ei vaan pysty tekemään niin.
Miksi se on niin vaikeeta ymmärtää ja hyväksyä et 35-vuotiaalla ei ole läheisiä eikä sen ikäinen pysty huolehtimaan elämästään yksin? (Fyysisesti tai henkisestikään.) Juu, oon nuori, mut en mäkään halua olla tässä tilanteessa tässä vaiheessa elämääni, mut ei mun kroppa kysynyt lupaa mun päältäni.
Alitajuntaisesti tiedän että kaikki menee ihan hyvin (ja jos ei mene, niin sitten mikään ei ole enää mun ongelmani eikä mun tarvitse huolehtia enää mistään), mutta silti stressi painaa päälle koska mulla ei yleensäkään ole minkäänlaista stressinsietokykyä.
Haluaisin et tää koko leikkausjuttu olis jo ohi, et pääsisin takaisin elämään sitä semi-normaalia elämää ja kriiseilemään tylsiä asioita. En osaa ajatella viikonloppua, saatika ens viikkoa tai mitään sen jälkeen sellaisen suurpiirteisen haaveilun lisäksi.
Kaikki menee hyvin. Kaikki OIKEESTI tulee menemään hyvin, koska en haluu jäädä sairaalaan (tai ees sinne potilashotelliin) yhtään pitemmäksi aikaa kuin mitä on PAKKO. (En toisaalta haluu et mulle tulee mitään komplikaatioitakaan…. Fak.)
Tiedän et mun on helppo sanoa, mutta ennen sitä lekuriaikaa (gynelle) ei kannata miettiä hirveästi mitä kaikkia mahdollisia vaihtoehtoja tuolle hb:lle on.
Itse tiesin jo teini-ikäisestä että jossain vaiheessa mulle tulee varmasti tää kohdunpoisto eteen, joko kolme- tai neljäkymppisenä viimeistään, joten mulla on ollut pitkän aikaa valmistautua henkisesti ja silti tää oli iso shokki elimistölle ja päälle.
On hyvä että otit äitisi mukaan sinne viimeiselle lääkäriajalle; itselläni ei ollut tukihenkilöä silloin mukana, mutta mulla oli valmiina (viime syksynä ennen gyne-lähetettä siis) hirveä puhe kaikista vaivoista mitä mulla on meneillään ja siitä miten mun suvun naisilla on ollut tämä sama kohdunpoisto suurinpiirtein 30-40:senä, joten hän laittoi sinne gynelle lähetteen sinällään ilman ongelmia.
Oikeasti harmi että oot joutunut juoksemaan labroissa niin paljon kuin olet, mutta oon onnellinen myös että pääset (!) vihdoin sinne gynelle tutkimuksiin.
Hei MulderItsMe!
Ihana kuulla sinusta, vaikka elätkin nyt raastavaa aikaa. Ja kiitos sanoistasi, minua ilahduttaa jos viestini soi edes pientä lohtua sinulle.
Leikkaus on siis aivan kohta. Ikävä kuulla, että käytännön asiat ovat vielä levällään. Oletko ollut yhteydessä sairaalan sosiaalityöntekijään? Onko kyseessä nyt avoleikkaus? Ymmärrän, ettet heti haluaisi siirtyä kotiin kun kaikenlaista rasitusta ja etenkin nostamista on vältettävä. Olethan hankkinut jo kotiisi tarpeeksi syötävää? Tunnetko muita asukkaita? Voivatko he tarpeen tulleen jeesata, jos tulee esimerkiksi jokin voimaa vaativa tilanne?
Muuten, joissakin sairaaloissa saattaa saada sellaisen "tukiliivin" leikkauksen jälkeen. On siis hieman kuin todella leveä napakka vyö, joka kiedotaan tukemaan alavartaloa. Mietin, että sellainen voisi lisätä liikkumisvarmuuttasi, kun ylipainoakin on. Kannattaa kysyä osaston hoitajilta.
Ymmärrän, että tässä tilanteessa tulevaisuutta on vaikea ajatella. Elämä ikään kuin "pysähtyy" siihen leikkaukseen ja kaikki muu odottaa siellä toisella puolella. Se on varmasti ihan tavallista. Leikkausvirheet ym. ovat kyllä todella harvinaisia. Niitä ei kannata mielessään pohtia. Suomessa on osaava henkilökunta. Onko sinulle leikkauspäivän kulku muutoin selitetty? Luulisin, että alkaa kirjautumisella ja saat käteesi rannekkeen. Sitten vaihdat sairaalavaatteisiin ja juttelet ehkä lääkärin kanssa hetken. Varsinaiseen leikkaussaliin mennään yleensä omin jaloin ja sitten sitä herääkin heräämössä, jossa paikkakunnasta ja ajankohdasta riippuen on joko rauhallisempaa tai kiireisempää. Kun olet tarpeeksi herännyt ja arvot kohdillaan niin sinut siirretään osastolle. On todella jännää matkustaa sairaalan käytävillä vuoteella maaten. 🙂 Eli tässäkin kamaluudessa voi olla joitain ihan hauskojakin kokemuksia, joita ei muuten elämässä saa.
Toivon, että tuo majoistusasia ratkeaa pian ja voit lähteä leikkaukseen ilman ylimääräistä stressiä. Nykyisin kotiutetaan mielellään mahdollisimman nopeasti, mutta jos toipumisessasi on hitautta, kyllä he pitävät siellä osastolla etenkin kun ei saattajaakaan ole. Ei ihmistä voi laittaa ulos jos vointi ei vielä siihen riitä. Osaston hoitajilta kannattaa kysyä kaikki mahdollinen, mitä vain mieleen tulee. He antavat vinkkejä kotona oloon, liikunnan lisäämiseen jne. Jos saat jonkin paperin täynnä ohjeita, etkä ymmärrä lukemaasi (voivat olla tosi epäselviä), niin älä lähde kotiin ennen kuin joku hoitaja on käynyt kanssasi sen läpi.
Toivon sinulle turvallista leikkausta ja nopeaa paranemista! Olet ajatuksissani. <3
Ainiin, tuosta syötävästä tuli vielä mieleen, että monilla on leikkauksen jälkeen ummetusta. Siihen auttaa lasten luumusose. 🙂 Hae muutama purkki kaupasta valmiiksi.
Siskoni on leikattu viime viikolla ja sen jälkeen on tullut ongelmia hänelle. Leikkaus ilmeisesti onnistunut, mut sen jälkeen ei oikeen. Onneksi hän ei lähde sairaalasta ite pois kirveelläkään, ennen kun pystyy pysyy pystyssä. Me sanotaan hänelle että kyllä asiat täällä ulkopuolella hoituu, kuhan hän hoitaa itteään. Ilmeisesti nyt on joku tulehdus alkanut jylläämään hänellä, joka on lähtenyt siitä leikkauksesta. Siellä ehkä ollu joku haava tai vuoto tai joku. Myös lääkäri on heittänyt ilmoille että siskolla on koko ajan ennen leikkausta vuotanut niin ettei ole havaittu ja siksi nyt on huonona.
Ite olen jo tota esitietolomaketta gynelle täytellyt. SIinä on vaan kysymyksiä, mihin en osaa sellai vastata loogisesti. Osaavat kai kysyy jos tarvitsevat. Hiukan myös pelottaa mennä sinne gynelle ensi viikolla. Onneksi nyt sitten pääsen kun pääsenki sinne. Oli hiukan epävarmaa sekin. Äiti tulee onneks mukaan vissiin vielä. En mä yksin uskalla kuitenkaan mihinkään mennä.
Huomenna yritän jaksaa mennä johonki eläinpaikkaan kattoo jotain eläimiä. Et pääsisin edes kerran kesässä johonki. Otan riskin ja pääsenhän sitä loppu illan seuraavat päivät lepäävät.
Heippa!
Kirjoitan kännykällä ihan pikanopean vastauksen/päivityksen kun en jaksa avata tietokonetta.
Leikkaus tuli, oli, ja meni. En ollut aiemmin ees ajatellu sairaalan sosiaalityöntekijää ja siinä vaiheessa kun luin siun viestisi niin ei ollut enää tarpeeksi aikaa ottaa yhteyttä häneen. No, näillä sit mennään mitä on.
Ensimmäinen yö oli aivan helvetillinen (Anteeksi kiroiluni.) Anestesialääkäri oli tietyistä syistä ehdottanut leikkauksen jälkeiseen kivun hallintaan epiduraalia, mutta heräämössä ollessani vaihtoi mielipiteensä siihen että ei se kannata huonon riski/hyöty suhteen takia kun näytän olevan niin hyvässä kunnossa. Ekana yönä kirosin sitä että en tapellut sen epiduraalin puolesta vaan myönnyin lekurin ajatuksiin. Siinä oli paniikkia ja kirosin sitäkin että ees päätin lähteä tähän leikkaukseen. ("Haluun takas mun kohdun jos se vaan tarkottaa et tää kipu loppuu!" Saatoin jopa hetken aikaa lapsenomaisesti ajatella et ehkä se olis mahdollistaki...) Ei se loppunu, mut sain kipu- ja pahoinvointilääkettä mitkä auttoi vähän. Onneks olin myös yksin siinä huoneessa sen yön. Notta sillai; ei ihan paras alku mun kohduttomalle elämälle.
Kysyin tukiliivistä eka leikkaavalta lääkäriltä (ei nähnyt siihen mitään syytä koska on kuulema niin helppo ja pieni leikkaus), sit leikkauksen jälkeen toiselta lääkäriltä joka sit antoi sen mulle koska vänkäsin sen kanssa kivun hoidosta. (Pienikin apu on tässä hetkessä silti apua.)
Eli mut kotiutettiin leikkausta seuraavana päivänä kuitenkin, omasta mielipiteestäni huolimatta. Yritin selittää sille mun tilanteeni, mut hän oli niin varma mun leikkausalueen paranemisesta ja yleisestä fyysisestä voinnista et hän päätti lähettää mut kuitenkin kotiin. En ole samaa mieltä et se oli paras vaihtoehto mun kohdallani, mut mä nyt koitan täällä selvitä minuutti kerrallaan.
Itkin eilen illalla suihkussa kun tajusin et joudun ettimään netistä mitä kaikkea tarkoittaa "perushygienian ylläpitäminen" kun mun mutsi ei ainakaan vaivautunut sitä opettamaan mulle skidinä. (Tää on ihan eri ongelma itsessään, mut sanoinpa senkin nyt sit.)
Toinen asia minkä huomasin on et mun ruokahalu on melkein kokonaan kadonnut ton leikkauksen jälkeen; saattaa olla et oon sen verran kivuissani et ei vaan tee mieli ruokaa mut vähän mietityttää sekin (vaik kaikista jutuista tää on se vähiten merkittävä).
Leikkaus oli laparoskopia ja meni itsessään ilmeisen hyvin, "just niinkuin olis voinut olettaakin" paitsi että myooma oli sen verran iso et sitä ei voitu poistaa vatsan kautta. Nukutus oli jotenkin vänkä kun muistan vaan et anestesialääkäri sanoi mulle et "aattele jotain mukavia ajatuksia", heitin sille et en mä tiiä mitä mukavia ajatuksia mun pitäis miettiä ni hän vaan siihen jotain et lapset ajattelee ainakin "jotain jotain jotain", mietin samalla kuinka toi aine kanyylissä ei "kirvele" vaan se ihan suoraan tuntuu "jäiseltä tulelta", ja sit olin heräämössä. 😀
Ruokaa ja muuta tavaraa mulla oli jonkun verran jo viime kuulta, mut kun sain kuulla kotiuttamisesta niin aikasin eilen aamulla ni ehdin vielä tekemään ruokatilauksen tälle päivälle, ja täältä yksi työntekijä kävi pikapikaa auttaas laittamaan ne pahvilaatikoista kaappeihin. (Ne ei periaatteessa tee kotikäyntejä lauantaisin, mut hää kävi auttaas kun mun tilanne on mikä se on.) Siihenkin uppos ihan mukava tuppo rahaa mitä mulla ei oikeastaan ole, mut nyt mulla on ainakin helposti kaapista otettavaa ja syötävää safkaa et mulla ei oo tekosyytä olla syömättä ja juomatta.
Jos en tee omaa uutta viestiketjua itelleni, niin laitan varmaan/ehkä vielä jotain päivitystä siitä miten tää nyt on mennyt tai jos vaan jotain jäi sanomatta. Mut just nyt taidan vetäytyä offlineen palautumaan tästä tapahtumasta, ainakin hetkeksi. <3
kävin tossa jokin aika sitten gynellä. EI siitä montaa viikkoa ollu. Löydettiin 2 ilmeisesti polyyppia. EI sellai lääkärin kommentti antanut 100% luottoa siihen että ovat polyyppeja. Ne kuulemma poistetaan. Sain jo ajan. Kuukauden sisällä kävin lääkärissä ja mut operoidaan. EI kamalasti anna luottoa siihen et kaikki olis kunnossa. Ainakin kun lääkäri kertoi lähtiessäni et se operaatio aika voi kestää johonki syksyyn kun kysyin. OLin meinaan ite siihen varautunut. Onhan nyt kesä ja porukat lomilla. Mut yritän mennä sinne operaatioon ja sitten alkaa se odottaminen että mitä ilmeisesti koepalat näyttää. JA sit sen, et auttaako tämä edes mun veriarvojen nousuun yhtään. Lääkäri oli kirjoittanut kuitenki teksteihin et jos tä ei auta ni tankataan. Mietin va, jollei sekään sit auta, niin alkaako kunnon tutkimukset sitten taas. EI vaan ole kovin isoo luottoo et olis polyyppeja tuolla. Ei oikee lääkärin puheet vakuuttaneet ja tämä kiireellisyys. Mut yritän pitää pääni kylmänä. Yritän järjestää itelleni saattajan, kun en uskalla yksin mennä sinne et jos voinnissa tapahtuuki jotain. En olis ainakaan yksin. Harmi va ku tyttö on koulussa silloin ja siskolla työt. Äiti on ainut, mut sit tarvii keksii miten isä pärjää sen aikaa yksin. Mut kaikki vissiin saadaan hoidettuu jotenki. Järjestely kysymys.
Maanantaina menen labraan taas. Hiukan jännittää mitä hb ym näyttää. Tosin ei sillä enää sellai ole väliä, mut en viitti peruukka tota aikaa kun on tilattu jo kauan aikaa sitten ja kerroin gynelle siitä että semmoinen mulla on varattu jo. Voi olla et hän tarkistaa ne sitten vielä ennen kun meen sinne ja jne.