Heippa
Pyri että et ajattele asioita joita pelkäät tai jotka stressaa nekatiivisesti vaan ajattelet
asioita positiivisesti.
mulle yksi diiselkorjaaja sanoi 93 vuonna että älä murehdi tulevia asioita
äläkä käytä niihin enerkijaa sillä se vie todellakin ihmiseltä enerkian.
Vaan asiat kyllä järjestyy.
Mutta jos vaivaa asiat paljon niin juttelisit esim neuvolassa jne
niin varmasti auttaa jaksamiseen.
Onko sinulla ystäviä / kavereita jolle voisit kertoa iloja ja suruja ????
Se autaisi elämässä jaksamiseen
Kaunista syksyä sinulle

Hei Lianna, tunnistan itsessäni myös noita menettämisen pelkoja. Ne ovat raastavia ja kuluttavia. Pelkään mm. vanhempieni kuolemaa (iäkkäitä jo), vaikka tajuan, että etukäteen pelkääminen vain ehkä kuluttaa minun omia sisäisiä voimavaroja.Olisko niin, että masennukseen kuuluu myös näitä menettämisen pelkoja, vai onko tämä vain persoonakysymys? Jotenkin tuosta liiallisesta murehtimisesta pitäisi päästä irti, mutta miten?😐

Lianna, puhuit aivan kuin minun suullani! Itse olen yksinhuoltaja joka pelkää sekä lapsen menettämistä että omaa kuolemaa ja se ahdistaa niin suunnattomasti. Lapselleen toivoisi aina parasta ja sen olen yrittänyt tehdä ja onneksi onnellinen lapsi on mutta toivon ettei mun pelot jossain vaiheessa siirry tai ole periytyviä.

Ihania kommentteja muilta, yritän minäkin ottaa rennosti, eihän elossa koskaan tiedä mitä seuraavaksi tapahtuu. Kummallista että itsekin olen nauravainen ja ystävällinen ihminen mutta silti kai vähän synkkyyteen taipuvainen ja pelokas....

Tuttua tuo menettämisen pelko minullekin. Olen yksinhuoltaja ja on vain 1 lapsi, välillä iskee hirveä pelko, että mitä jos menetän hänet, jos hänelle sattuu onnettomuus tai koira raatelee tai joku pahoinpitelee, sillä nykyään jopa pienet lapset 9-10-vuotiaat pahoinpitelevät yleensä viattomia. En kestäisi tyttäreni menetystä. En tietenkään mieti noita asioita jatkuvasti, eihän sitä jaksaisi edes elää, jos koko aika pelkää, mutta mun mielestä menettämisen pelko liittyy rakkauteen ja toisesta välittämiseen 😍

Oon iloinen kun tuli vastauksia myös toisilta yksinhuoltajilta! Tiedän järjellä ajateltuna, että lapsen menettäminen on aiheetonta. Nyt kun isyys asiat on vireillä niin pelko liittyy siihen, että isä jotenkin veisi pienen lapseni multa. Tiedän, että olen hyvä äiti, mutta lapsen isä edustaa mulle semmoista tuntematonta ja näkymätöntä uhkaa. Suhteemme oli lyhyt eikä hän ole osoittanut mitään kiinnostusta lasta kohtaan. Minua hän inhoo. Alusta ASTI OLEN SUUNNITELLUT KAIKKI VAAN MINUA JA LASTA AJATELLEN, mies ei halunnut olla missään tekemisissä. Onko teillä muilla jossain vaiheessa tämmöisiä "aiheettomia" pelkoja lapsen isään liittyen? Kaikki tämä pelko lähtee ehkä omasta syvästä turvattomuuden tunteesta. Menetin isäni tapaturmassa ollessani hyvin pieni ja ollessani 11 vuotias äitini sairastui vakavasti. On tullut semmoinen tunne, että mitä tahansa voi tapahtua. Sinulle rakkaat ihmiset voivat hävitä sormen näpsäytyksellä. Mikään ei ole varmaa. Se on todella ahdistavaa ajatella itselleen rakkaista, että he voivat kadota minä hetkenä hyvänsä. Mietin välillä myös, että teenkö siinä vaan vahinkoa kaikille kun pakotan sellaisen ihmisen tunnustamaan isyyden joka ei sitä halua? Sen voisi kuitenkin tehdä myöhemminkin.

Lianna kirjoitti 2.10.2011 22:14

Oon iloinen kun tuli vastauksia myös toisilta yksinhuoltajilta! Tiedän järjellä ajateltuna, että lapsen menettäminen on aiheetonta. Nyt kun isyys asiat on vireillä niin pelko liittyy siihen, että isä jotenkin veisi pienen lapseni multa. Tiedän, että olen hyvä äiti, mutta lapsen isä edustaa mulle semmoista tuntematonta ja näkymätöntä uhkaa. Suhteemme oli lyhyt eikä hän ole osoittanut mitään kiinnostusta lasta kohtaan. Minua hän inhoo. Alusta ASTI OLEN SUUNNITELLUT KAIKKI VAAN MINUA JA LASTA AJATELLEN, mies ei halunnut olla missään tekemisissä. Onko teillä muilla jossain vaiheessa tämmöisiä "aiheettomia" pelkoja lapsen isään liittyen? Kaikki tämä pelko lähtee ehkä omasta syvästä turvattomuuden tunteesta. Menetin isäni tapaturmassa ollessani hyvin pieni ja ollessani 11 vuotias äitini sairastui vakavasti. On tullut semmoinen tunne, että mitä tahansa voi tapahtua. Sinulle rakkaat ihmiset voivat hävitä sormen näpsäytyksellä. Mikään ei ole varmaa. Se on todella ahdistavaa ajatella itselleen rakkaista, että he voivat kadota minä hetkenä hyvänsä. Mietin välillä myös, että teenkö siinä vaan vahinkoa kaikille kun pakotan sellaisen ihmisen tunnustamaan isyyden joka ei sitä halua? Sen voisi kuitenkin tehdä myöhemminkin.

Itse en ole yksinhuoltaja mutta kärsin suuresta menettämisen pelosta. "Sinulle rakkaat ihmiset voivat hävitä sormen näpsäytyksellä. Mikään ei ole varmaa. Se on todella ahdistavaa ajatella itselleen rakkaista, että he voivat kadota minä hetkenä hyvänsä." Tunnen aivan samoin! Pelkään menettäväni poikaystäväni vaikka missä. Kun hän aloittaa opiskelut, kun hän käy matkalla, kun aloittaa työt.. siis ihan missä vaan. Että joku toinen vaan tulee ja vie hänet multa. Poikaystäväni ei ole mitenkään antanut aihetta tuollaiseen vaan kaikki pelot tulevat omasta päästäni. Minäkin olen menettänyt isäni 5 vuotiaana ja lapsuus oli epävarmaa aikaa, ei ollut ketään johon luottaa, ja sain pärjätä yksikseni ja huolehtia sisaristani.

Haluan tästä pelosta eroon koska se tuhoaa mut ja varmasti suhteemmekin! Ja niin en halua tapahtuvan. Miksi en luota, että riitän ja olen tarpeeksi hyvä, ja että poikaystäväni haluaa olla just mun kanssa? Olen niin herkkäkin ja pelkään että itkuni karkottaa hänet. Miten tästä asiasta voi puhua toiselle loukkaamatta? Uskon että se auttaisi omaa oloani mutta alkaako hän sit miettiä miksi haluaisikaan olla tällaisen ajoittain masentuneen itkupillin kanssa? 😭😞

hei lumikki ja muut kullan murut. mä tiedän,että miten hirveetä,on pelätä jonkun kuolemaa.muutin helsingistä 10v sitten tänne itäsuomeen ja nyt jo 18v pikku miehen yksinhuoltajaksi. en ole saanut ainuttakaan ystävää täältä. kaikkein lähimmät ystävät,ovat iäkkäät vanhempani,joista yritän huolehtia oman sairauden ohella.mutta kaikki hetket,ovat hirveää helvettiä. kärsin itse kroonisesta sairaudesta ja siitä aiheutuvista kivuista.mutta pelko,että joku päivä vanhempani jättävät minut ja kuolevat!!!! kestämätön ajatus.samoin,jos oma poikani lähtisi äkisti? en tiedä miten,elää jatkuvan kuoleman pelon kanssa? mulla,ehkä vielä se ettei edes tääl asuvat sukulaiset eivät välitä,tai rakasta.lumikki rakas.mä tiedän oikeesti,että mitä tunnet. olen nimimerkki suru ja kipu. laitoin,sen siksi,etten tiedä vielä oikeen että miten tää homma tääl toimii?aloitin vasta eilen kirjoittelemaan,kun on niin raskaita asioita läpikäytävänä.vanhoja ja nykyisiä. olen sinun hengessäsi mukana ajatuksin.t.suru ja kipu😭

Minä myös kärsin menettämisen pelosta. Pelkään miten kestäisin
Jos menettäisin sisarukseni. Kauhea ajatus . Minun maailmani romahtaisi.
Minulla ei enää vanhempia elossa joten sisarukset kaikki kaikessa.
Minulla on 2 veljeä ja sisko. Samoin ajatus että pokaystäväni ja muut
harvat läheiseni kuolisivat. Minun yksi ystävä sairastaa keukosyöpää.
Hän on usein ajatuksissani. Luultavasti hän ei selviä vaikka käy hoidoissa.
Se myös tuntuu tosi pahalta. Pitäisi kait ajatella että meillä jokaisella
on aikamme lähteä. Siihen emme voi vaikuttaa vaikka kuinka haluaisimme.
Joskus mietin mikä jumalan tarkoitus on kun niin moni lähtee liian nuorena.
Elämä loppuu kesken.