Eieiei, olen jo kauan sitten oppinut, ettei pahoinvointiini ja ongelmiini auta ulkopuolelta tuleva toisen ihmisen rakkaus. Sisäinen maailmani on ongelmissa. En pysty riittävän tasavertaiseen terveeseen suhteeseen omalta puoleltani. Sisäinen maailmani on ihan yhtä pahoissa ongelmissa suhteessa toiseen ihmiseen kuin itseni sisälläkin. Siinä kärsisi itseni lisäksi se toinenkin ihminen, jos oletetaan, että hän olisi tässä mielessä terveempi kuin itse olen. Tuskin olisi, koska kukaan järin terve ei lähde suhteeseen tällaisia ongelmia kokevan kanssa kuten minä. Se olisi hyvin vaikeaa.

Minulla on tarpeeksi tekemistä itseni kanssa. En pysty toista ihmistä riittävästi huomioimaan omien ongelmieni lisäksi. Suhteen pitäisi olla jossain määrin molemminpuolinen, eikä niin, että olisin pelkkänä saavana osapuolena. Eikä kukaan maallikko voi "parantaa" minua minkäänlaisessa "hoitosuhteessa". Kukaan ei osaa eikä jaksaisikaan tai haluaisi. Ja vaikka joku haluaisikin, suhde olisi ihan sairaalla pohjalla minun puolestani, koska en ole tasapainossa itseni kanssa. Välillä on vähän aikaa parempi olo, mutta sitten taas huononee ja tuskin jaksan selvitä arjesta.

Olemme kolmen kuukauden päästä lähdössä Yhdysvaltojen länsirannikolle pienelle roadtripille (2000km). (Siis jos pandemia ja maailman tilanne sen sallivat.) Tällä hetkellä reissu näyttää toteutuvan, mutta en luottaisi siihen ennen kuin istun lentokoneessa. Olemme ennenkin matkustaneet Yhdysvalloissa, mutta se tuntuu monimutkaiselta varsinkin näin pandemian aikaan. Stressaan paljon sitä, pääsemmekö lähtemään, varsinkin kun lapset odottavat matkaa niin kovasti. Matkan peruuntuminen olisi tietysti valtava pettymys, mutta lapset ymmärtävät maailman tilanteen ja miten se vaikuttaa matkustamiseen.

Reissu merkitsee minulle ennen kaikkea jonkinlaista palkintoa siitä, että olemme selvinneet vaikeista ajoista. Koko viime vuosi oli vaikea ja talvikin on ollut sitä varsinkin, kun mieheni jäi sairaslomalle masennuksen ja burn-outin takia. Arki on ollut pelkkää selviytymistä, kun me molemmat olemme olleet sairaita.

Ajattelen, että reissun ajan kaikki on hyvin ja elämme unelmaamme. Reissun ajan ei ole sairautta vaan pystyn nauttimaan elämästä hetken verran. Kaksi viikkoa olen onnellinen, ei ole masennusta eikä ahdistusta. Sen ajan olen jälleen se vanha minä, jonka sairaus tappoi.

Lisäksi reissu tarjoaa myös lapsille hetken pakenemisen arjesta. Hetken ajan voimme perheenä hyvin. Hetken ajan lapset saavat kokea onnelliset vanhemmat eivätkä sitä tuskaa ja kärsimystä, jota he ovat tottuneet sivusta seuraamaan. Matka merkitsee siis meille kaikille todella paljon.

Olen kiitollinen puolisolleni, koska hän mahdollistaa tämän matkan tekemällä ylimääräisiä töitä säästääkseen rahaa. Minun panokseni on ainoastaan olla lasten kanssa kotona, jotta hän pystyy ottamaan ylimääräisiä töitä. Toisinaan tunnen syyllisyyttä siitä, etten tienaa enempää, koska olen määräaikaisella työkyvyttömyyseläkkeellä. Yritän muistuttaa itseäni siitä, että olen vakavasti sairas, siksi en kykene tekemään töitä. On silti vaikea olla kokematta huonommuutta. Toisaalta uskon mieheni ymmärryksen kasvaneen tilanteeni suhteen, kun hän joutui itse jäämään sairaslomalle mielenterveysongelmien takia.

Matkan varrella viivymme Los Angelesissa, San Franciscossa, Renossa ja Las Vegasissa. Tulemme näkemään ja kokemaan paljon ja tällainen reissu on tosiaan kerran elämässä-kokemus. Nyt vaan toivotaan, että matka toteutuu ja saamme pienen tauon raskaasta arjesta. Voin toki olla väärässä siinä, että masennus väistyy kahdeksi viikoksi, mutta ainakin haluan uskotella itselleni, että niin tapahtuu. Se jää nähtäväksi.

Eilinen oli vaikea. Toimintakyky oli nolla ja nieleskelin kyyneleitä jo ennen kuin olin sängystä noussut. Jostain syystä matkaan liittyvä stressi oli pinnalla ja vaikeutin tilannetta lisää aiheuttamalla lisää stressiä sen sijaan, että olisin yrittänyt lievittää sitä. Ajattelin helpottaa tilannetta ostamalla muistikirjan, johon laittaa ylös asioita. Käytän muistikirjoja ja kalenteria kaikkeen muuhunkin. Se lievittää ahdistusta, kun voin kirjoittaa asioita ylös. Se saa aikaan hallinnan tunteen.

Minun piti soittaa terapeutille harjoituspuhelu, mutta en saanut sitäkään aikaiseksi. Minulla on suuri kynnys soittaa ja pyytää apua, siksi sitä pitää harjoitella silloin, kun ei ole hätä kyseessä. Yksilöterapia tuntuu siltä, että se hakee vielä suuntaansa. Olemme vielä tutustumisasteella ja keskustelemme asioista sen mukaan, mitä mieleen tulee. Emme varsinaisesti ole vielä työskennelleet asetettujen tavoitteiden eteen. Tavoitteiksi asetettiin itsetuhoisen käyttäytymisen väheneminen/loppuminen ja itsestä huolehtiminen. Kumpikaan ei ole kovin suuri ongelma tällä hetkellä, kun olotila on ollut parempi.

Toistaiseksi mieliala tuntuu olevan parempi tänään. Ohjelmassa on ainakin kauppakeskuksessa asiointi. En tiedä jaksanko sen jälkeen tehdä mitään. Pitäisi siivota, mutta kuten sanottu, lupasin itselleni unohtaa tällä viikolla pitäisi-ajattelun. Se on toiminut tähän mennessä hyvin tällä viikolla. Olen myös välttänyt tuomitsevia ajatuksia. Toki täällä on sen seurauksena kaikki kotityöt rästissä, mutta se on saanut huomaamaan, mihin toimintakykyni oikeastaan riittää. Koen toimintakykyni tällä hetkellä suurimmaksi ongelmaksi.

Voimia päivääsi, September! Hienoa, että pystyt toteuttamaan "pitäisi"-ajattelun välttämistä.

Minulla on päivät melkein täynnä "on pakko" -ajattelua. Kun olen yksin, kuten nyt, yritän osan päivästä tehdä vain sen, minkä jaksan tai mitä haluan. Yleensä en halua mitään. Tosi usein en myöskään jaksa tehdä mitään, mitä ei ole aivan pakko tehdä.

Jos olen lapsen kanssa, suuri osa päivästä menee hänen tarpeidensa ehdoilla. Pitää hakea tai viedä tai laittaa ruokaa tai aikatauluttaa tai selvittää jotain hänen asiaansa tai auttaa läksyissä tai mitä ikinä nyt tuleekaan. Jo pelkästään koulusta tulee paljon vaatimuksia kaikenlaisista poikkeusjärjestelyistä.

Tänään yritin tehdä osan päivästä sen mukaan, mitä jaksan tai mitä tekee mieli. "On pakko" -ajattelusta tein vain ruokakaupassa käynnin. Huomiseksi on pakko saada lapselle taas ruokaa, enkä sitä saa kuin käymällä kaupassa tänään tai huomenna aamulla. Nyt sain huomisen aamun vapaaksi. En yritä silloin jaksaa mitään väkisin. Vasta puolenpäivän jälkeen "on pakko" laittaa ruokaa ja alkaa pestä lisää pyykkiä.

Minullekin kaupassa käynti ja ruuan laitto ovat pakollisia asioita. Muista velvollisuuksista voin luistaa. Koulusta tulee tosiaan paljon vaatimuksia, varsinkin, kun minulla on kolme koululaista. Välillä tuntuu, että hukun lasten asioihin. Tuntuu, että niitä on niin paljon, että menetän hallinnan. Se on tällaiselle kontrollifriikille sietämätön tunne.

Viime päivinä mieleni on vallannut matkaan liittyvä stressi. En pysty ajattelemaan mitään muuta kuin matkaa, niin hyvässä kuin pahassa. Tiedän, etten voi tällä hetkellä vaikuttaa siihen. On ihan avuton tunne, kun matka varmistuu vasta lähtöpäivänä, jos läpäisemme koronatestit lentokentällä. Toivoisinkin, että saisimme taudin nyt ennen matkaa, mutta tässä on enää aikaa 2,5kk.

Viime aikoina on myös tuntunut, että aika kuluu hirvittävää vauhtia. Päivät ovat pitkiä, mutta viikot vierivät vauhdilla. Mistään ei saa otetta. Päivät toistuvat samanlaisina. Istun keittiön pöydän ääressä ja tuijotan ikkunasta ulos maailmaa, joka tuntuu niin vieraalta ja saavuttamattomalta. Olen yksin omassa pienessä ympyrässäni. Olen merkityksetön muulle maailmalle.

Tämä päivä on alkanut yhtä huonoissa merkeissä. En saa mitään aikaiseksi, olen täysin lamaantunut. En tiedä, ovatko nämä vain yksittäisiä masennuspäiviä vai onko tilanne huonontumassa. Olen uuvuksissa jo pelkästään tämän kirjoittamisesta.

Sain kuitenkin soitettua poliklinikalle reseptien uusimisesta ja matkalle tarvittavasta todistuksesta. Pyysin soittoaikaa lääkärilleni, mutta en saanut sitä suoraan. Sihteeri laittoi viestiä lääkärille ja sanoi, että mahdollisesta hoitopuhelusta tulee ilmoitus myöhemmin. Asiani ei kuitenkaan ole kiireellinen.

Viikko on taas vierähtänyt nopeasti. Huomenna on aika terapiaan. Ihan kuin olisin eilen vasta tavannut terapeuttiani. On hyvä päästä puhumaan jollekin tästä tilanteesta.

En tiedä, miten selviän tämän päivän velvollisuuksista. Kaiken lisäksi pitäisi käydä nopeasti siskollani, vanhemmillani ja lähteä ystävän kanssa lenkille. Kaikki tuntuu ylitsepääsemättömän raskaalta. Olisin toivonut, että parempi olo jatkuu reissuun asti, mutta niin ei varmaan tule tapahtumaan.

En edes tiedä, millä sanalla kuvaisin tätä päivää. Itkin juuri kaksi tuntia peiton alla piilossa lapsilta. Mutta on pakko nousta, koska lapsille pitää laittaa ruoka. Mieskään ei ole kotona tänään, joten en voi turvautua häneen. Olisi pitänyt soittaa terapeutille tällaisessa tilanteessa, mutta oli pakko satuttaa itseäni, jotta pystyn toimia. Edellisestä kerrasta oli jo aikaa ja taas olen lähtöpisteessä.

Ei edes kaduta. Se tuntui välttämättömältä.

September, voisi olla hyvä soittaa terapeutille mahdollisimman pian ja kertoa tilanne.

Olo alkaa pikkuhiljaa helpottua, kun sain otettua rauhoittavia. Aiemmin en voinut, kun piti miestä kuskata autolla. Tämä menee suoraan syvään päätyyn. En tiedä, monta tällaista päivää kestän. Itsemurha-ajatukset tulivat myös tänään takaisin. No, onpahan jotain puhuttavaa seuraavalla terapiakäynnillä.

On edelleen paha olla. Kaikista vaikeinta on yrittää piilottaa sitä lapsilta. Paha olo tuntuu koko kropassa, se puristaa rintakehästä. Yritän hengittää ja mennä eteenpäin minuutti kerrallaan.

Mies ei ole tänäänkään kotona, joten joudun selvitä yksin. Itsetuhoajatukset nousevat väkisinkin pintaan selviytymiskeinona. Yritän vastustaa niitä, mutta se on vaikeaa.

Tiedän, että pitäisi soittaa terapeutille, mutta kynnys on edelleen valtava. Varsinkin, kun lapset ovat ympärillä ja yksityisyyttä ei ole.

Tosiaan, silloin on lähes mahdotonta soittaa terapeutille tai lääkärille, jos on lapsi/lapsia kuuntelemassa. Ei silloin voi edes puhua omaan vointiin liittyvistä tuntemuksista todellisilla sanoilla. Puhelusta tulisi tosi keinotekoinen helposti. Tilanne on tosi vaikea, kun ei ole yksityistä tilaa, jossa voi puhua rauhassa.

Olen itsekin ollut tuollaisessa tilanteessa lapseni kanssa. Ihan toivotonta oli. Joskus lähetin terapeutille tekstiviestin hädissäni. Hän olisi soittanut takaisin, mutten voinut puhua. Sitten kehiteltiin jotain keinoja näitä tilanteita varten. Minua auttoi vähän jo sekin, että sain tekstiviestitse terapeuttiin yhteyden ja koin, että hän tietää, miten pahassa tilanteessa olen. Vaikka minulla on vain yksi lapsi, tuo tilanne oli usein järkyttävän kauhea hänen ollessa pieni ja hoitaessani häntä yksinhuoltajana. Ehkä voisit sopia terapeuttisi kanssa jonkin menettelyn, johon voisit turvautua?

Koska minä en pystynyt myöskään soittamaan, sovimme esimerkiksi sellaista, että lähetän tekstiviestin, etten pysty. Sitten hän soitti minulle ja yritin vastata. Jos en pystynyt, hän lähetti viestiä. Oli helpompi vastata hänen soittoonsa kuin soittaa itse (vaikka kuulostaa älyttömältä tähän kirjoitettuna).

• Muokattu kirjoittajan toimesta 2 vuotta, 8 kuukautta sitten. Syy: -

Viestitse yhteydenpito voisi hätätilanteessa toimia.

Kävin hakemassa miehen, se vähän helpotti oloa. Nyt aletaan olla jo voiton puolella tämän päivän suhteen. En usko, että päädyn enää vahingoittamaan itseäni tänään, vaikka se onkin ollut mielessä. Pitäisi keksiä tekemistä, että saan ajan kulumaan nopeammin ja pääsisi nukkumaan.

Huominen on varmasti parempi.

Tarvittavien lääkkeiden ottaminen "tarvittaessa" on tosi vaikeaa. Olen taas tänäänkin miettinyt, onko tarve vai eikö.

Eilinen oli parempi päivä. Ihan hyvä oikeastaan. Pysyttelin miehen lähellä, niin olin turvassa itseltäni. Kävimme kaksi kertaa kauppakeskuksessa, söimme kiinalaista ruokaa ja katsoimme elokuvan herkkujen kera. Ihan onnistunut päivä siis. Mielialakin oli ihan ok.

Tänään olisi ohjelmassa ryhmä. Kotitehtävät on vielä tekemättä, mutta ne kerkee kyllä. Ryhmä on ollut ihan ok. En siitä nyt innoissani hypi, mutta on siitä ollut pientä hyötyä jo. Olemme käyneet läpi vuorovaikutukseen liittyviä ja asioita ja olen huomannut, kuinka paljon minulla on niissä haasteita, vaikka luulin taitojeni olevan hyvät.

Olen saanut viime päivinä taukoa matkaan liittyvistä pakkoajatuksista. Se on tehnyt hyvää. En ole pariin päivään miettinyt matkaa ollenkaan. Olen tilaillut matkaa varten kaikkea kauneuteen liittyviä asioita. Ennen ulkonäkö oli minulle tärkeä asia, mutta nykyään koen, että sitä henkilöä ei enää ole olemassa. Ajattelen kuitenkin, että matkan aikana olen se vanha minä, joka jaksaa huolehtia ulkonäöstä ja on muutenkin positiivinen ja elämänmyönteinen.

Toiveajattelua ehkä.

September, onko välttämättä huono asia, vaikkei "entistä minää" enää tulisi samassa muodossa kuin se on ennen ollut. Voihan olla, että mielesi on myös muutoksen tiellä kohti jotain uutta. Entisestä voi palata jotain, muttei välttämättä enää samanlaisena. Se voi olla kasvua entistä parempaankin, arvojen, tärkeysjärjestysten ja elämänkatsomuksen muuttumista, maailman asettumista uuteen järjestykseen.

Minulla arvot ja käsitykset elämästä ovat muuttuneet sen jälkeen, kun sairastuin. Harmillista vaan, että vointi ei parane. Jos vointi olisi parempi, uusi arvomaailma antaisi paljon enemmän kuin entinen.