Päivät osastolla ovat menneet kellon ympäri nukkuessa. Tilanne ei juurikaan ole muuttunut mitenkään, mutta toki osastolla on helpompi olla kuin kotona.

Pääsin viikonlopuksi kotilomalle, mutta se ei ole sujunut kovinkaan hyvin. Eilen meillä oli miehen kanssa riitaa ja tänään olen popsinut pillereitä pahaan oloon. Aion kuitenkin sinnitellä kotona huomiseen.

September, voimia sinulle kotiloman loppuun asti. Ikäviä vaikeuksia. Toivottavasti jotenkin jaksat maanantaihin asti.

Minulla oli huono olo tänä aamuna. Ensin olin tosi väsynyt enkä olisi jaksanut nousta ylös. Nyt tulee koko ajan sisäisiä raivon tunteita ja kuolemaan liittyviä ajatuksia. Tiedän, mistä pienistä tapahtumista ne ovat seurauksia, mutta se ei auta. Silti huono olo jatkuu.

Huomenna pitää taas jaksaa laittaa ruokaa ja hoitaa kaikki koulusta tulevat asiat. Ostin jo ruokaa, mutta se pitää vielä jaksaa tehdä. Tuntuu, että olen koko ajan jaksamisen äärirajoilla. Nyt kun voisin levätä vielä tänään, kuljen rauhattomasti huoneesta toiseen ja välillä yritän vähän lukea, mutta siitä ei tule oikein mitään. En pysty rauhoittumaan millään. Onneksi kaapissa on valmista ruokaa.

Näillä näkymin uloskirjaus on perjantaina. Tilanne ei sinänsä ole juuri muuttunut, mutta ymmärrän, ettei osastolle voi jäädä asumaan. Mietinnässä on kontakti osastolle ensi viikolla, mutta se selvinnee perjantaina.

Hoito jatkuu intervallihoitona kuitenkin. Sain kaksi aikaa osastolle yhdeksi yöksi. Sen lisäksi olen jonossa magneettistimulaatiohoitoon ja yksi lääkenosto tehdään. Toivottavasti näillä eväillä pääsee eteenpäin.

Nyt voi ainakin lakata stressaamasta työelämään paluuta. Omalääkäri teki selväksi, ettei missään tapauksessa ollut tarkoitus puskea minua vielä työelämään. Mahdollinen työkokeilu olisi mennyt pitkälle ensi vuoteen, jos kaikki olisi mennyt hyvin.

Täytyy mainita vielä yksi positiivinen asia. Puolisoni esitti toiveen, että hän saisi jatkossa osallistua kaikkiin lääkärin tapaamisiin. Ehkä tämä kaventaa sairauden aiheuttamaa kuilua välillämme.

Tänään tapahtui paljon liittyen lääkärin tapaamiseen ja kotiuttamiseen.

Luulin meneväni tapaamiseen, jossa olisi mukana lääkäri ja sairaanhoitaja, mutta sen sijaan paikalla oli kolme lääkäriä ja kaksi hoitajaa miettimässä kohtaloani. Myös puolisoni osallistui etänä tapaamiseen.

Uutena diagnoosina tuli epävakaa persoonallisuushäiriö. Tämä on ollut tuloillaan jo pitkän aikaa, joten se ei tullut yllätyksenä. Pari lääkemuutosta tehtiin ja magneettistimulaatio vaihtui sittenkin sähköhoitoon. Lisäksi uusi diagnoosi mahdollisti lähetteen DKT taitovalmennusryhmään, jonne on ikävä kyllä kuukausien jono. Kovasti kehoitettiin opiskelemaan itsenäisesti DKT-taitoja ja ottamaan arjesta aikaa vain itselleni esimerkiksi jonkun harrastuksen muodossa.

Ensi viikolla soittavat osastolta kolme kertaa ja varmistavat, että kotona olo sujuu. Sitä seuraavalla viikolla onkin ensimmäinen intervalli osastolla.

Olen tyytyväinen hoitosuunnitelmaan paitsi ehkä lääkemuutosten osalta. Tunteet ovat aika pinnalla, kun tuli niin paljon kaikkea ja jouduin puhumaan avoimesti myös viiltelystä puolisoni läsnäollessa. Olen pitänyt hänet aika kaukana tästä kaikesta.

September, hyvä että olet saanut hoitosuunnitelman. Se voi jo vähän helpottaa. Pystyit puhumaan vaikeistakin asioista. Se on aina hyvä. On kuitenkin raskasta jaksaa, kun olotilat heilahtelevat.

On taas mennyt monta kuukautta, kun olen viimeksi kirjoitellut tänne. Muistin kanssa on niin paljon ongelmia, että olisi hyvä olla joku alusta, jonne kirjoittaa asioita muistiin. Palasin pari päivää sitten kirjoituksiini vuodelta 2019 ja se sai minut palaamaan tänne. Yritän jatkaa kirjoittelua päivittäin.

Olen viimeksi kirjoittanut syyskuussa. Olin silloin viimeksi osastohoidossa. Syyskuun jälkeen olin loppuvuoden osastolla yhden vuorokauden viikossa. Myös sähköhoito jatkui koko loppu vuoden. Kummastakaan ei juuri ollut apua. Masennus oli vaikeaa aina alkuvuoteen asti. Tuntui, että kaikki kaatuu päälle ja että olin loukussa. Loppuvuosi oli vaikea senkin takia, kun puolisollani diagnosoitiin masennus ja burn-out. Hän oli kaksi kuukautta sairaslomalla, jolloin vastuu päivittäisistä asioista kasaantui minun harteilleni.

Viimeisen kuukauden aikana minulla on ollut hypomaanista oireilua, jonka jälkeen masennus on vähän tasoittunut. Viimeiset kaksi viikkoa on ollut helpompia. Mieliala on ollut hiukan parempi, ahdistus hellittänyt ja toimintakyky kasvanut. Olen pitänyt parempaa huolta itsestäni. Olen syönyt paremmin ja päässyt jopa ulos lenkille muutaman kerran viikossa. Vaikka tämä kaikki antaa toivoa paremmasta tulevaisuudesta, minulla ei ole luottamusta, että tämä kestää. Ajattelen, että masennus on kuitenkin kulman takana ja iskee minä hetkenä hyvänsä. On vaikeaa nauttia helpommista päivistä. Vuosien varrella masennuksesta on tullut normaali olotila.

Pääsin aloittamaan DKT-terapian ilman pitkää jonotusta. Tapaan kerran viikossa omaa terapeuttia ja kerran viikossa osallistun taitovalmennusryhmään. Tulen hyvin juttuun terapeuttini kanssa ja luotan häneen. Tein sopimuksen terapiasta aluksi kesäkuuhun asti, mutta sitä on mahdollista jatkaa kaksi vuotta. DKT on hoitomuoto epävakaaseen persoonallisuushäiriöön. Kaksisuuntaista mielialahäiriötäni hoidetaan lääkityksellä. Sairauteni ei ole ollut hoitotasapainossa vuosiin, en tiedä, miten se tulee vaikuttamaan terapiaan tai miten terapia tulee vaikuttamaan siihen. Se jää nähtäväksi ajan kuluessa.

Tähän päivään olen herännyt hyvillä mielin. Aurinkoinen sää ja pitkät yöunet piristävät myös. Kuntoutustuella päivät ovat pitkiä, mutta toimintakyvyn kasvaessa päiviin on tullut vähän sisältöä esimerkiksi juuri ulkoilun merkeissä. Olen viidettä vuotta kuntoutustuella enkä usko, että tulen enää palamaan työelämään. En ainakaan vanhaan työhöni. Pelkkä ajatus jo ahdistaa.

Tänään ohjelmassa on ulkoilua, siivousta (10-vuotias tyttäreni kysyi eilen, voisiko meillä olla tänään siivouspäivä) ja laskiaispullia. Ehkä aloitan myös neulomaan villasukkia. Minulla on hyvä tunne tästä päivästä.

Hei September, hyvä kuulla, että sinulla on raskaiden kokemusten jälkeen parempi vaihe ja että olet päässyt aloittamaan terapiankin. Kunpa tasainen ja toimintakykyisempi vaihe jatkuisi.

Haluan piiloutua. Haluan piiloutua ihmisiltä, jotka olivat osa vanhaa elämääni ja ihmisiltä, jotka ovat osa nykyistä elämääni. Vanhoilta työkavereilta, tuttavilta, sukulaisilta, ystäviltä ja perheeltä.

Sosiaalinen media ahdistaa. Olen tehnyt itseni näkymättömäksi ja pelkään kuollakseni, että teen jonkun virheen ja olemassaoloni paljastuu taas. En halua vastata viesteihin, mutta vastaamatta jättämisestä seuraa entistä enemmän kysymyksiä. Juuri nyt en halua vastata kysymykseen voinnistani, kun en ole siitä varma itsekään.

Viikonloppuna juhlitaan kummipoikani syntymäpäiviä. En voi niistä jäädä pois, vaikka haluaisin. Pitää jaksaa hymyillä, vaihtaa kuulumisia, edustaa, keskustella maailman tilasta ja muista polttavista aiheista. Jos vetäydyn sivuun nauttimaan tarjolla olevista herkuista, joku huomaa sen kuitenkin ja ihmettelee, etten ole "oma itseni". Se on sikäli huvittavaa, koska onko kukaan koskaan todella nähnyt minua omana itsenäni. Luulevat tietävänsä kaiken. Luulevat ymmärtävänsä kaiken.

Olen sopinut ystävän kanssa lenkistä tänä iltana. En halua mennä, mutta en kehtaa peruakaan. En ole sellainen. Minulla ei ole mitään puhuttavaa. Tietysti pitää vaihtaa pari sanaa sodasta ja Putinista, mutta entä sen jälkeen?

Ensi viikolle en sovi lenkkiä. Haluan kadota. Haluan kadota kokonaan. Kunhan synttärit on juhlittu, katoan. Omistan aikani vain omalle perheelleni, puolisolle ja lapsille. Ja tietysti terapeutilleni. Onko se itsekästä? Olkoon, en välitä. Tarvitsen etäisyyttä ihmisiin, jotka niin kovasti yrittävät ymmärtää, mutta eivät koskaan tule täysin ymmärtämään. 

September, ymmärrän hyvin tarpeen vetäytyä. Minulla on myös sitä ajoittain enemmän ja ajoittain vähemmän. Häpeään se liittyy ainakin. Minulla valtaosa siitä on tiedostamatonta. En tiedä, mitä milloinkin häpeän eniten, mutta johonkin se aina liittyy, ja sitten seurauksena voi olla vetäytyminen aika kummallisillakin tavoilla, siis ulkopuolelta katsoen kummallisilla tavoilla.

En käytä somea ollenkaan. Reagoisin liikaa kaikkiin päivityksiin. Muutenkin tuntuu, että ulkopuolelta tulee liikaa ärsykkeitä. Minulla olo ei tasaannu, jos tulee liikaa. Aika vähän siedän.

Eilen oli vaikea masennuspäivä. Se tuntui mielessä ja koko kehossa. Ahdistus painoi yläkropassa ja raajat olivat painavat ja niitä särki. Mielessä pyöri monenlaisia masennusajatuksia mm. siitä, etten ole minkään arvoinen ja että olen muita huonompi. Pitäisi aina muistaa, että ajatukset eivät ole faktoja, mutta se on vaikeaa, kun tunnetila on voimakas.

Toivon, että tästä päivästä tulee parempi. Vielä on liian aikaista sanoa. Tänään täytyisi selvitä keskimmäisen lapsen arviointikeskustelusta. Se on minulle vaikeaa niin kuin ylipäätään asioiden hoitaminen. Koen siitä syyllisyyttä, kun en äitinä saa hoidettua lasten asioita. En tiedä, pitäisikö opettajalle kertoa perhetilanteesta. Jos kerron, joudun sen käymään läpi kolmesti, jokaisen lapsen arviointikeskustelussa. Ehkä opettajien olisi hyvä tietää tilanteestani, koska se vaikuttaa lapsiin ja voi siten vaikuttaa myös opiskeluun.

Mies ehdotti kuntosalille palaamista. Lopetimme kuntosalilla käymisen syyskuussa, kun romahdin ja jouduin sairaalaan ja sen jälkeenhän kuntosalit ovat olleet kiinni. Se voisi olla hyvä idea nyt, kun minulla on edes hitusen toimintakykyä. Se voisi jopa lisätä toimintakykyä.

Eilinen terapia peruuntui jo toisen kerran putkeen. Olen hiukan pettynyt. On ollut helpottavaa, että on päässyt puhumaan ammattilaisen kanssa kerran viikossa. Sen lisäksi terapiaan kuuluu puhelintuki joka päivä klo 07-21. Voin siis soittaa melkein milloin vaan, jos edessä on tilanne, josta en selviä ilman apua tai jos esimerkiksi minulla on halu satuttaa itseäni tai itsemurha-ajatuksia.

Arviointikeskustelun lisäksi tänään ohjelmassa on siis mahdollisesti kuntosali. Sen lisäksi yritän päästä ulkoilemaan ja tietysti perus kotityöt, kaupat ja ruuanlaitot. Illalla ajattelin palkita itseni hyvällä ruualla ja juomalla. En tiedä, mistä palkitsen itseni. Ehkä siitä, että olen selvinnyt taas yhdestä viikosta viikonloppuun.

September, koulun arviointikeskustelut ovat minusta kauheita. Tilanne on hirveän teennäinen, ja lapseni on ollut yleensä sulkeutunut ja hiljainen eikä vastaa edes opettajan kysymyksiin. Niistä ei ole koskaan seurannut mitään hyödyllistä. Hirveä työ järjestää kaikki ihmiset paikalle, ja tilaisuus on kauhean väkinäinen ja hyödytön. Tämä on minun kokemukseni niistä. Inhoan niitä, kuten muitakin koulun pakollisia tilaisuuksia. Minusta arviointikeskustelut voisi jättää pois ja antaa opettajille lisää aikaa keskittyä omaan työhönsä ilman tällaisia vaatimuksia.

Kuulostaa tosi hyvältä terapialta, jos on myös puhelintuki joka päivä. Sellaiselle olisi tarvetta minullakin.

Päivät tuntuvat pitkiltä. Minulla ei ole juurikaan päivissä sisältöä. Se johtuu lähinnä siitä, että toimintakykyni on niin heikko, etten jaksa kuin istua paikallaan ja selata nettiä ja sosiaalista mediaa. Lisäksi puolisoni tekee tällä hetkellä todella paljon töitä, joten olen yksinäinen. Toki minulla on lapset seurana, mutta he ovat jo niin isoja, että ovat omissa puuhissaan ja menoissaan.

Masennus yrittää taas hiipiä mieleen. Haluaisin tehdä jotain, mutta mikään ei huvita eikä mitään jaksa. Kaikki tuntuu turhalta. Miksi tekisin mitään, kun ei sillä ole mitään merkitystä.

Huomenna on kummipojan synttärit. Miten selviän niistä? Parin tunnin ajan pitää jaksaa esittää, että kaikki on hyvin. Kaikki on vaan yhtä suurta kulissia. En halua tavata ketään. En halua mennä. Onneksi menemme koko perhe yhdessä. Ehkä pystyn jotenkin välttämään puhumisen muiden kanssa.

Vaivun taas toivottomuuteen, jolloin minulla on tapana helpottaa oloani liiallisella lääkkeiden käytöllä. Toivottomuus on sietämätöntä. Ja tiedän, että joudun tästä kertomaan terapeutille ensi viikolla. Se ei yhtään helpota häpeää.

Minullakin toimintakyky on heikko, vaikka se jonkin verran vaihtelee päivästä ja tunnista toiseen. Eikä mikään kiinnosta. Teen kotitöitä väkisin, koska niitä on pakko tehdä tai muuten loppuu ruoka tai puhtaat vaatteet. Yritän viimeiseen asti pitää kotia kasassa jotenkin, jotta lapsella olisi paikka mihin tulla. Varsinaista sisältöä ei minunkaan päivissäni ole. Ei ole mitään mikä kiinnostaisi yhtään.

Sen teen toisin, että en väärinkäytä lääkkeitä tai mitään päihteitä. Näin on vain siksi, ettei satu olemaan siihen suuntaan minkäänlaista mielenkiintoa. Enemmän esimerkiksi liika herkkujen syönti on minulle ominaista. Nytkin pieni kiinnostuksen häivähdys liittyy nimenomaan herkkuihin. Mikään muu ei kiinnosta yhtään.

Toivottomuus ja kiinnostamattomuus on kauheaa, mutta ahdistustilakin on kauheaa. Kotitöiden suorittaminen väkisin on sekin kauheaa, muttei minusta ihan niin kauheaa kuin edellä mainitut. Elämä on tyhjää, koska kiinnostus puuttuu kaikkeen. Millään ei ole merkitystä. Merkitystä tai kiinnostusta ei pysty väkisin tuottamaan tai tahdonvoimalla päättämään. Jos ei ole merkitystä, niin ei ole.

Se on kurja tila.

Purjevene, entä jos joku rakastaisi sinua? Eikö silloin synny merkitys?

Mutta... ihmiset ovat epäluotettavia, epäkohteliaita ja ennakkoluuloisia.

• Muokattu kirjoittajan toimesta 2 vuotta, 8 kuukautta sitten. Syy: lisäys

Kiitos Purjevene sanoistasi, osaan hyvin samaistua niihin.

Kummipojan synttärit peruuntuivat koronan takia. Joimme kuitenkin synttärikahvit vanhempieni luona ilman synttärisankarin perhettä. Kakut olisivat muuten menneet hukkaan. Minulla oli hyvä tunne vierailusta, mutta se muuttuikin ahdistavaksi tilanteeksi. Istuin kahvipöydässä hiljaa ja keskityin nauttimaan kakusta. Tunsin itseni erilaiseksi ja ulkopuoliseksi. Huonommaksi kuin muut.

Taidan ottaa tämän viikon kevyesti. En vaadi itseltäni mitään... En lenkkejä, en kotitöitä. Teen vaan välttämättömän ja sen mikä tuntuu hyvältä. Unohdan pitäisi-ajattelun. Yritän myös unohtaa tuomitsevat ajatukset. Nukuin tänään pitkään, yli 12 tuntia. Juon aamukahvia sängyssä, vaikka kello on jo puoli yksi. Unen tarpeeni on ollut suurta muutenkin, nukun joka yö 10-12 tuntia.

Tänään yritän nousta sängystä ennen kuin lapset tulevat koulusta, mutta jos se ei onnistu, en tuomitse itseäni siitä. Päivän välttämättömiin asioihin kuuluu keittiön siivous ja ruuan laitto. Niiden lisäksi aion ehkä neuloa ja katsoa jonkun konsertin Youtubesta. En aio tänään välittää sotkusta. Siivota ehtii myöhemminkin, sitten kun se tuntuu hyvältä. Sitä paitsi voin laittaa lapset siivoamaan omat jälkensä, se tekee jo paljon.

Palaan tänään vielä kirjoittamaan suunnitteilla olevasta perheen yhteisestä matkasta ja siihen liittyvistä ajatuksistani ja tunteistani. Kyse on aika kunnianhimoisesta tavoitteesta ja kerran elämässä-kokemuksesta, joten siihen liittyy paljon asiaa.