Minä minä minä !!!

Haluan kirjoittaa sinulle, mutta en tiedä tuleeko tästä mitään. Katsos, 2,5 viikkoa hypomaniaa takana ja keskittymiskyky nolla.

Ensinnäkin, olen pahoillani, jos olet saanut tämän kamalan sairauden osaksesi. Toiset löytävät keinon elää sen kanssa, mutta toisilta se vie kaiken pala palalta nakertaen ja hiljaa tappaen.

Sanon jo tässä vaiheessa, että jos sinua kiinnostaa lukea yksityiskohtaisemmin tarinaani, olen kirjoittanut Masentuneiden foorumi-ketjuun toukokuun loppupuolelta, sivulta 20 alkaen. En ole itse lukenut kirjoituksiani, mutta voisin kuvitella, että siinä kuvautuu ääripäitä ja mielialojen nopeaa vaihtelua parhaimmillaan ja pahimmillaan.

Mistähän aloittaisin? Ehkä nykyhetkestä?

Viimeisen parin viikon aikana olen siivonnut tolkuttomasti. Tällä tarkoitan esimerkiksi tarpeetonta imurointia joka päivä (joskus monta kertaa päivässä), siivoamista keskellä yötä kuten viime yönä tai jotain muuta projektia kummallisiin kellonaikoihin.
Eilen illalla jätin lääkkeeni syömättä, koska hypomaniassa aivoni kertovat minulle, että en tarvitse lääkkeitä ja ilman on hauskempaa. Sen sijaan siis nautin pullollisen viiniä ystäväni kanssa. Heräsin 1-2 tunnin unien jälkeen täynnä energiaa. Tällä kertaa ilta päättyi hyvin toisin kuin pari viikkoa sitten. Silloin aloitin juomisen jo aamusta, päädyin polttamaan pilveä vieraissa porukoissa ja petin. Tässä kohtaa voinen mainita, että olen reilu kolmekymppinen, kolmen kouluikäisen lapsen äiti. Lapsista ensimmäinen oli hypomaniassa hankittu, mutta kaikki kääntyi ennen pitkää hyväksi. Olen naimisissa lasten isän kanssa. Hyvä uutinen - avioliitto bipolaarin kanssa onnistuu, jos ei jää kiinni manian hölmöilyistä!

Tämänkertainen hypomania alkoi minun ollessa vielä päiväosastolla masennuksen takia. Lääkitys oli siis jo alla, joten pahempaa katastrofia tästä ei ole seurannut. Perheeni on lähinnä joutunut kestämään ärtyneisyyttäni ja riidanhaastamista. Ärtyneisyys ilmenee myös väkivaltaisina pakkoajatuksina. Nämä mielikuvat liittyvät mm. mieheni tappamiseen, tavaroiden tuhoamiseen tai itsetuhoisuuteen. Näistä hallitsen muun paitsi itsetuhoisuuden. Suutuspäissäni saatan päätyä viiltämään itseäni.

Summa summarum, tämä (lääkitty ja hallittu) hypomania on sisältänyt käsittämättömän määrän energiaa, ärtyneisyyttä ja agressiivisuutta, alkoholin käyttöä, lääkkeiden syömättä jättämistä, keskustelupalstoille kirjoittamista, pakkoajatuksia, fyysistä levottomuutta, ruokahaluttomuutta (kuka muka ruokaa tarvii?), huonosti nukuttuja öitä, holtittomuutta, ja ajatuksenrientoa. Toisina päivänä tekeminen on ollut hajanaista, jolloin en pysty mitään muuta kuin ravata edes takas pysähtymättä. Tässä vaiheessa olisi kuulemma pitänyt tajuta lähteä päivystykseen.

Ehkä tuosta saa jonkunlaisen kuvan. En enää muista edes, mitä olen kirjoittanut ja mitä minun piti kirjoittaa.

Olen myös tehnyt parissa kuukaudessa 20k velkaa ostamalla auton ja ottamalla kulutusluottoja. Olin silloin 19-vuotias ja maksukyvytön. Olen mennyt kihloihin 3kk tapaamisesta, hankkinut koiria ja lapsen hetken mielijohteesta. Olen varastanut, pettänyt ja rikkonut ystävyyssuhteita. Olen asettanut itseni ja muut vaaraan esimerkiksi autoillen kaupungista toiseen 170km/h. Minulla on ollut suhteita netissä ja olen lähetellyt alastonkuvia itsestäni täysin estottomasti. Olen juonut pahimmillaan viitenä päivänä viikossa. Olet aloittanut opiskeluja ja saanut työpaikan, johon minulla ei ole valmiuksia.

Onneksi noi radikaalimmat jutut on takana päin. Tai näin uskoisin. Kysy toki lisää, jos jokin kaipaamasi vastaus jäi saamatta.

Edellinen kirjoittaja September kuvaa aika hyvin manian estottomuutta. Hirveät seuraamukset, potentiaalisesti.

Oma psykiatri leimasi "määrittämätön masennus" depressiovoittoisilla oireilla, mutta ns. maniformisia oireita löytyy myös, maniaan asti yltyviä. Riskikäytöstä ei juurikaan ole, piripäiseen sekoiluun verrattavissa olevaan osteluihin tai siivoiluihin, mutta ärtymystä, nopeaa epäselvää puhetta, ahdistusta, unettomuutta ja crashailua kylläkin. Lääkäri puhui itseasiassa kerran kanssani puhelimessa, kun olin ömm... väkisin "totuttamassa itseäni kofeiiniin" aiemman herkkyyden vuoksi ja kofeiinista sain ihan manioita, kun mielialaa tasaava lääke lopetettiin 1,5kk ennen tätä vaihetta. Sitten määrättiin Temestaa, kun 4 seinän sisällä tapahtuneet loputtomat edestakaisin kävelyt/ravaamiset ja pölinät ei loppuneet, ja se hiljensi minut aikalailla täysin. Sain myös kavereilta kommentteja, että "mitäs oikein olet ottanut, kun vaikutat niin apaattiselta". Joka tietysti oli parempi, kuin se, että oli ihan täys sähköjänis. Painoa tuli lisää lääkityksen aloitettua uusiksi (mielialantasaaja) mutta kuitenkin maaniset vaiheet on käytännössä aikalailla ohitse.

PS. Jos on kaksisuuntainen mielialahäiriö tai vastaava, juo kahvia varovasti, vältä energiajuomia ja äläkä ikinä käytä apteekista saatavia kofeiinipillereitä (miksi niitä edes myydään, menee käsitykseni ulkopuolelle) ja vielä vahvemmat piristeet, kuten amfetamiinit jätetään pois ostoslistoilta, mutta se on varmaan aika itsestäänselvää.

Pärjäilemisiä!

Kiitos teille vastauksistanne! Joo siis mulla ei ole diagnosoitu mitään, vielä, mutta aika vahvasti oon sitä mieltä että jotain muuta tää on, kun vaan masennusta. 4vuotta oon syöny lääkkeitä, välissä oli abaut puolivuotta ilman lääkkeitä, ja mitään apua niistä ei oo ollu, vaikka aina oon niin kuvitellut, koska noh.. Kun mun mieliala on vaihdellu ääripäästä toiseen, ilman mitään laukaisevia tekijöitä. Sillon kun ei masenna niin tuntuu kun olis adhd ja ajatukset todellakin juoksee, ja monta asiaa on mielessä mitä tekisin ja joskus käy niin etten saa tehtyä mitään kun sinkoilen sinnetänne. Eli paikallani oleminen on silloin aika mahdotonta. Sitten ykskaks tilanne kääntyy täysin päälaelleen ja masennuksissani mietin vain kaikkea itsetuhoista. Tähän lisäksi olen saanut paniikkikohtauksia. Viimeisin oli öö.. Viikolla joku ilta, en nyt muista päiviä. Nyt on siis ollu abaut sen viikon semmonen virtapiikki päällä ettei mitään rajaa. Joo kofeiini tälläisena aikana on aika hirvee, mut silti se aamukahvi on juotava 😀 mutta en pysty sitä kupillista juomaan kokonaan kun alkaa jo päriseen. Jajaja.. Olen kelannut elämää taaksepäin ja miettinyt onko asioita, mitä oon tehny ja jälkeen päin ajatellu ettå mitä helv.. Päässä on liikkunu. On. Todellakin. Alkoholin oon jättäny koska sillon oon ihan täysin holtiton kun oikein kännissä olen.😀 oon nyt muutaman kuukauden "seurustellut" ja ihan alkumetreillä mä tulin raskaaks tälle kyseiselle miekkoselle ja olin valmis perustaan perhettä, äitihän oli ihan että anteeksi mitä, oot raskaana tyypille jonka oot tuntenu mitä, kaks viikkoa. Joo. Nyt ajattelen että luojan kiitos, se raskaus meni kesken heti alkumetreillä. Koska nyt mä en halua lasta sen kanssa, enkö tajua mitä mä sillon ajattelin, ja nyt en myöskään tiedå haluanko mitään muutakaan. Kuukauden päästä saatan taas haluta. Oon kuitenkin aina halunnut lapsia, ja keskenmeno oli kova paikka kaikesta huolimatta. Oho, ajauduin vähän aiheesta. Öö.. Niin. Lääkäriin tarvis soittaa ja varata aikaa vissiinkin.

Kieltämättä aika rajua menoa. 2-suuntaisessa on melkeinpä se nyrkkisääntö, että kuset jotain ja oikein urakalla. Sitten eteenpäin pari askelta ja taakse luoja ties kuinka monta, kun tulee uusi relapsi. Siinähän on se ongelma, ettei sitä oikein voi hoitaa, kuin lääkityksellä. Ja jos keskenmenotkin menee vielä suhteellisen "hmm... no voi itku, noh, jatketaan matkaa" niin on aika selviä merkkejä. Diagnosoimisessa vaan kestää se 8v keskimäärin.

Omat maniat/skitsopölinät rajoittuu yleisesti ottaen täysin omiin oloihin, mutta kyllä niistä kärsii ja tarpeeksi pitkälle jos etenee, niin se näkyy kyllä ulkopuolellekin. Noh, ainakin naapureilla on jotain hauskaa mistä juoruta aina. Itseasiasa olenkin tutustunut jo muutamaan naapuriin tässä. Eläkeläisiä ja työttömiä kaikki tuolla pihalla kun istuskelevat. Ei aivan mun ikäluokkaa, mutta oma henkinen ikä on tavallaan sekoitelma 13v ja jotain 70v.

Minulla ei diagnosoitua maanisdepressiivisyyttä, mutta omasta mielestäni kyllä. Elämäni ollut kaoottista, olen tehnyt paljon vääriä valintoja, käyttänyt alkoholia, etenkin nuorena lähinnä jännityksen vähentämiseen, sotkenut raha-asiani, kokenut olevani erilainen jo pienestä pitäen ja tasapainoton. Puran ylimääräistä energiaani siivoukseen, masentuneena haluaisin vain olla omassa rauhassa ja nukkua, aina ei masentuneena pysty siihenkään ja tietenkin mukana on olleet itsetuhoajatukset, itkuisuus ja pahimmassa vaiheessa vainoharhaisuus. Haluan kertoa tämän, että sinä, joka kärsit vastaavista "oireista" saisit lohtua siitä, kun kerron, että olen jo yli 50v. täyttänyt nainen ja olen tästä huolimatta pystynyt olemaan työelämässä 30 vuotta. Tietenkin katkoja sairaslomien muodossa on ollut.En tarkoita tällä sitä, että muiden pitäisi jaksaa olla työssä, koska minusta tätä sairautta on eriasteista. Minulla pitkään jatkunut masennuslääkitys. Olen aikuisen lapsen äiti. Ikävä kyllä lapseni tainnut periä sairauteni, mutta se mikä on hyvää, niin ymmärrän häntä ja hän on minulle rakkain. Sairauteni oireilee edelleen siten, että mieliala saattaa samana päivänä vaihtua nopeasti tuskaisesta masennuksesta yltiöajatteluun esim.saatan hakea työpaikkaa, johon minusta ei olisi tehtävän vaativuuden vuoksi. Aika väsyny ja uupunut olen, mutta yritän iloita pienistä asioista silloin kun se on mahdollista ja ulkoilu ja liikunta auttavat vaivoihini.Toivon sinulle paljon TSEMPPIÄ ja apua kannattaa hakea. Minäkin olen hakenut sitä seurakunnalta, rukoilemalla, rasittaen kahta luottoystävääni( vaikka koenkin olevani erakko ja tällä hetkellä hyvässä parisuhteessa, jossa kumpikaan ei käytä päihteitä),auttavista puhelimista ja terapiasta.

Nyt alkaa vauhti hiipua, kun olen syönyt lääkkeet kolme kertaa vuorokaudessa. On tyhjä ja kaikkensa antanut olo. Olen herännyt typertyneenä arjen kurjuuteen. Tällä kertaa seuraukset jäivät vähäisiksi, koska on ollut hoitokontakti osastolle koko ajan. Litiumit on ollut pakko syödä, koska verikokeet otetaan kerran viikossa. Ketipinorin kanssa on pystynyt säädellä olotilaa.

Yleensä tässä vaiheessa seuraa masennus, mutta en tiedä mitä seuraavaksi tapahtuu. Masennus tuntuu järjettömältä vaihtoehdolta, koska vasta kolme viikkoa sitten olin osastolla masennuksen takia.

Kiitos kirjoituksista ja elämäntarinoista!❤️
Minulla diagnosoitiin kaksisuuntainen 2v. sitten. Kahden vuoden aikana on ollut kaksi hypomania+masennusjaksoa. Nyt tuli yllättäin masennus, ilman hypomaniaa. Hypomania- ja masennuskaudet eivät ole olleet minulla kovin syviä/vaikeita. lääkityksenä on ollut ketipinor 600mg, mutta nyt juuri meneillään lääkkeenvaihto Lamictaliin.
Olen tällä hetkellä sairauslomalla 6vkoa lääkkenvaihdon ja masennuksen vuoksi. Toiveena on palata jollakin tasolla työelämään.
Kaikkialla puhutaan lääkityksen tärkeydestä. Toivon että uusi lääke estäisi uusia sairastumisjaksoja ja parantaisi elämänlaatua.
Mistä lääkkeestä olette saaneet parhaimman vasteen? Onko lääke estänyt sairausjaksoja? oletko ollut vuosia ilman sairausjaksoja? Pelottaa ja ahdistaa, jos joka vuosi tulee useampia sairausjaksoja! Miten voi olla silloin työelämässä?
Onko kenelläkään kokemusta Lamictalista?

Hei. Hyvä, että löysit tänne joukkoomme Perhonen4 🙂

Lääkeasiat ovat minullakin tällä hetkellä ajankohtaisia, koska olen taas sairastunut masennusjaksoon lääkityksestä huolimatta.

Lamictal oli ensimmäinen lääke minulla kaksisuuntaisen masennusjaksoon. Söin 200-400mg annoksella ja auttoi hyvin masennukseen. Sivuvaikutuksena kuitenkin päänahan kutina, hilseily ja hiustenlähtö. Viime kevään söin lisäksi Ketipinoria sekamuotoiseen. Annostus taisi olla Lamictal 400mg+Ketipinor 200mg.

Kesällä Lamictalin tilalle vaihdettiin Lito. Kesän vaikeaa masennusta seurasi kolmen viikon hypomania ja nyt taas masennus. Tällä hetkellä menee Lito 900mg + Ketipinor 600mg. Tämä yhdistelmä on pitänyt hypomanian poissa, mutta ei nähtävästi ole tehokas masennukseen. Hypomanian aikaan söin noiden lisäksi lyhytvaikutteista ketipinoria kolme kertaa päivässä annostuksella 3x25mg.

Lito on aika harmiton lääke, mutta ei riitä minulle ilman Ketipinoria. Haittavaikutuksia ei ole juuri ollenkaan. Ketipinor on ollut ehdoton hypomaaniseen oireiluun, vaikka siinä on inhottavat sivuvaikutuksensa.

Keskiviikkona on aika lääkärille, varmaan tehdään jotain muutoksia, koska tästä elämästä ei tule yhtään mitään tällä hetkellä. Olen itse ajatellut, että joko Lito nostettaisiin 1200mg ja ketipinor 800mg tai sitten fluoksetiinin ja olantsapiinin yhdistelmä ketipinorin tilalle. Myös lurasidoni on ilmeisesti tehokas masennusjaksoon. Tulen kertomaan keskiviikkona, kuinka kävi.

Ai kauhee, luin noi mun edelliset kirjoitukset tässä ketjussa 😯🗯️

Ei ole kyllä ikävä elokuuta ja hypomaniaa.

Ollessani 23 -vuotias diagnoosi oli reaktiivinen psykoosi maanis-depressiivisein piirtein. Lääkityksenä litium. Tuskastuin verikokeisiin, joilla kontrolloitiin lääkkeen määrää veressä mielestäni liian usein. Mttssä kysyin hoitajalta, entä jos lopetan lääkkeen käytön kun niin hankalaa kulkea labroissa. Ei oikeastaan vastannut mitään, ilmoitin vain lopettavani, minkä teinkin. 5 vuotta olin ilman lääkitystä. (Olin löytänyt kumppanin ja muuttanut toiselle puolelle Suomea.) Lapsen syntymä laukaisi masennuksen ja manian samaan syssyyn. Ajoin vauvan kanssa autolla ympäri, lapsi oli vasta muutaman kkn ikäinen. Tulin kuulluksi sairaalaan mennessä, en halunnut pakkopäätöstä. Olin kuukauden, diagnoosina määrittämätön psykoosi NUD, lääkityksenä psykoosinestolääke jonka kauppanimi vaihtui mutta vaikuttava aine oli aina sama. Meni miltei 30 vuotta sen tuella. 1 pieni nappi, jonka tarpeen lääkäri perusteli kuin autossa olevilla nastarenkailla. Ei ollut tmitään hoitokontaktia keneenkään.
Vasta 2012 hakeuduin hoidon piiriin, ja sain bipon diagnoosin. Tarkoitan tuolla hoidon piiriin hakeutumisella mtt-yhteyksiä. Avioeron jälkeen pääsin psykoterapian piiriin ensi kerran. Tuossa vaiheessa erosta oli kulunut yli 10 vuotta. Vasta tuolloin 2012 sain oikean täsmälääkityksen, mikä minun tapauksessa oli Lito, litium jota vastaan olin taistellut mointa vuosikymmentä aikaisemmin. Tutuksi ovat tulleet myös Abilify, Voxra ja Stilnoct. Nykyään tulen toimeen pelkästään sillä(Litolla) ja kilpirauhasen vajaatoiminnan lääkityksellä.

Kysyit (hypo)maanisista vaiheista. On mennyt lujaa, on ollut levottomia aikoja, rahalla ei ole ollut merkitystä. Riskejä on otettu, mutta varjelusta on riittänyt. Iän myötä on alkanut arvostaa aikaa ja tilaa eri tavalla kuin nuorena. Tiedostaa oman tilan ennakoiden ja valiten niin, että välttyy maniaan ajatumiselta.

Hei kaikki, diagnosoimaton päälle kolmekymppinen mies täällä. Anteeksi ns. wall of textistä.

En tiedä olisiko pitänyt tehdä oma ketju, kun tämä on jo vähän vanhempi, mutta koitetaan tänne. Minulla ei ole diagnoosia, koska ymmärsin vasta tänä syksynä hakea apua, mutta kaksisuuntainen mielialahäiriö näyttää näin maalikolle todennäköisimmältä (otettu verikokeet, tehty MDQ ym. ja keskusteltu jo lääkärin + psykologin kanssa, nyt otetaan lähiaikoina seuraavat askeleet) Olen elänyt oireita salaten jo vuosia. Siis oikeasti vuosia. Lapsuudenkodissani ei ollut tapana puhua ongelmista, joten opin todella hyväksi esittämisessä ja tunteiden peittelyssä. Nuorempana olin parissakin parisuhteessa, joissa kumppanilla oli mielenterveysongelmia ja siksi jouduin ikään kuin jälleen omaksumaan sen vakaamman osapuolen roolin ja esittämään vahvaa. Kaikkea epätoivoa, ahdistusta ja arvottomuuden tunnetta olen sitten lääkinnyt alkoholilla.

Oireiden salailu ja oman tunne-elämän analysoimattomuus on ollut helppoa, koska olen aina ollut piireissä, joissa aikataulut ovat epäsäännöllisiä ja juhlia sekä alkoholia on paljon. Kukaan ei siten osannut ihmetellä jos olen usein kännissä tai poissa paikalta (esim. masennusoireiden vuoksi). Olen myös viettänyt aikoja ulkomailla, joten kukaan ei ole ollut näkemässä, miten voin. Tein kaksi vuotta käytännössä etätyötä, joten töissäkään ei tarvinnut selitellä mitään ja työ on sen luonteista, että niin kauan kuin sovitut asiat tulevat jossain vaiheessa tehtyä, kukaan ei kysele perään. Jos terveen esittämisestä jaettaisiin Oscareita, minulla olisi palkintokaappi jo täynnä. Nyt salailu on mennyt aina vain vaikeammaksi, koska en ole enää parikymppinen, olen jo vuosia kestäneessä vakaassa parisuhteessa ja kokopäivätyössä. Ryyppykavereita ja -iltoja ei liiemmin ole, vaan joudun kohtaamaan tunne-elämäni epätasapainon kaikessa rajuudessaan. Kotona käytökseni aiheuttaa riitoja.

Oireet: Hypomaniassa nukun helposti vain pari kolme tuntia yössä mutta olen silti täysin pirteä. Noudatan pakonomaisesti mitä monimutkaisimpia päivärutiineja. Olen aina pitänyt kuntoilusta sinänsä, mutta minulla on ollut kaksi hypomaniajaksoa, jossa kuntoilu meni aivan yli (painonpudotusta 2kg / viikko). Juon myös paljon alkoholia, koska koko ajan on tunne, että pitäisi juhlistaa jotain, kun on niin hyvä olo. Elin tarkoituksella yhden kuukauden 1000 kcal / päivä. Rahanmeno ja riskikäyttäytyminen eivät ole sellaista kun vakavammin sairastuneilla (niillä, jotka eivät voisi salata oireitaan vuosia), mutta satoja euroja ylimääräistä menee esim. kirjoihin, vaatteisiin ym. Olen joutunut kasvattamaan luottorajaani ja ottamaan käyttölainan. Ajatus katkeilee, koska mietin monia asioita samaan aikaan ja puhe ei ole enää välttämättä loogista (aloitan keskustelun keskeltä ajatusta, kuin siitä olisi puhuttu jo minuuttitolkulla). Puhun paljon ja olen todella kärsimätön ja ärtynyt. Pisimmillään tällainen on kestänyt useamman kuukauden, lyhyimmillään parisen viikkoa.

Masennus monesti seuraa superinnostuneisuutta (tosin juuri nyt se tuli ihan ilmankin...) Kotityöt jäävät tekemättä, väsyttää jatkuvasti. Tunnen itseni arvottomaksi, epäonnistuneeksi ja häpeän itseäni. En saa enää iloa asioista joista pidän, kuten kuntoilusta tai lukemisesta. Ruoka ei maistu miltään, mutta syön silti jatkuvasti. Itken itsekseni. Lääkkeeksi tulee, jälleen, alkoholi. Ennen nykyistä parisuhdetta olin pitkän masennuskauden aikana esimerkiksi kokonaisia viikkoja radalla (miten selvisin silloisiin töihini, on mysteeri, mutta Mynthoneita meni aamuisin). Minulla on viimeisen kymmenen vuoden ajalta kuukausien mittaisia aukkoja, joista en muista mitään koska olin niin huonovointinen (ja kännissä). Nyt en ole enää etätyössä (tosin voin halutessani olla, mikä pelastaa pahimpina päivinä) ja töissä kollegat eivät ehkä ymmärrä näkemänsä merkitystä, mutta huomauttavat leikillisesti esim. kuinka stressaan heitä olemuksellani tai kuinka näytän olevani koko ajan varpaillaan. Masennusoireet eivät ole estäneet täysin työntekoa (joskus tulee kyllä sovittujen asioiden kanssa kiire, koska olen ollut kausia tekemättä mitään), mutta esimerkiksi opintojani ne viivästyttivät vuosilla. En osaa pyytää muilta mitään enkä jaksa tehdä päätöksiä yksinkertaisimmistakaan asioista (mitä syödään tänään jne.) Muistini ei pelaa.

Olen kokenut häpeää, enkä ole uskaltanut puhua asiasta kenellekään. Paitsi nyt. Viimeisin kova pahoinvointi alkoi jo keväällä. Makasin koko toukokuun käytännössä kotona ja koska olimme työtilanteiden vuoksi puolisoni kanssa eri paikkakunnilla, riitti että koitin vähän skarpata niinä viikonloppuina kun näimme. Kun asuimme taas samassa osoitteessa, kaikki lässähti: en juo alkoholia oikeastaan koskaan kotona, mutta muuten join runsaasti, saatoin (ja edelleen saatan) istua baarissa yksin vaikka neljään koska koitan saada oloni paremmaksi. Tästä toki seuraa taas entistä pahempi olo seuraavana päivänä. Kaikki kotityöt jäävät puolisolleni, jos en aivan ylettömästi ponnistele. Riitelemme. Juuri pelko parisuhteen mokaamisesta sai minut vihdoin hakemaan apua ja puhumaan, ja ennen kaikkea käsittelemään, mielialojani, käytöstäni jne. Nyt olen pystynyt puhumaan lääkärille, psykologille, puolisolleni ja yhdelle parhaista ystävistäni. Avaudun todella hitaasti ja pätkittäin, joten pelkään, ettei kukaan ymmärrä tilanteen vakavuutta, enkä ehkä saa oikeanlaista apua. Vuosien salailu ja esittäminen alkaa kostautua vihdoin ja tunnen olevani tämän kaiken kanssa aivan yksin.

Täydennän sen verran vielä, että itsetuhoisia ajatuksia on sen verran, että huomaan usein miettiväni, kuinka paljon helpompaa olisi, jos minua ei vaan olisi olemassa. Mutta ajatukset eivät ole koskaan konkretisoituneet teoiksi.

Moi, kakssuuntanen tarkemmin määrittelömätön on mun diagnoosi 2005 vuonna sain, oli kyllä ollu mielialan vaihteluita nuoruudesta lähtien, lapsenakin oli jotain masista vähän.
Tsemppii kaikille!

Hei,

Olen ollut marraskuun alusta asti osastolla. Nyt menossa 10 kerran sähköhoitosarja masennusjaksoon. Tsemppiä kaikille kaksisuuntaisille 🙂👍

Täällä 5v pojan 42v totaaliyhäri, ykköstyypin kaksisuuntaisen takia ollut täyseläkkeellä kuutisen vuotta. Koulutukseltani olen kuvataiteilija, tein aikoinaan omalla toiminimellä freelancerina valokuvauskeikkaa, pääasiassa kuitenkin opiskelin tutkinnon ja alan toisensa perään. Mulla sairaus (nykyään) depressiopainotteinen, Lamictal tasaa huiput, mutta sen vastineeksi ei oikein mikään tunnu miltään, on vaan lähinnä lamaantunut ja totaalisen uupunut olo. Eniten rassaa, etten kykene tuntemaan syviä onnen ja rakkauden tunteita, en edes omaa lastani kohtaan. Seurana myös Seronil, muka ahmimishäiriöön, mutta siihen(kään) se ei kyllä toimi millään tavoin. Minkäänlaista hoitokontaktia ei mulla ole eikä juurikaan muuta ”tosielämän” kanssakäymistä ihmisten (saati aikuisten) kanssa kuin etenkin henkisesti helvetillisen raskas arki kotona aina kaksin. Arkipäivät on onneksi päiväkodissa, mm. lastensuojen ja päiväkodin johtajan lausuntojen avustuksella on saatu kaupungin käyttöön ottamasta subjektiivisesta päivähoito-oikeuden rajauksesta huolimatta täysipäiväinen päivähoito maksutta. Lohdullista, jopa ”kiva” lukea ketju läpi, järjestään hyvin tuttuja juttuja, paikoin on kuin olisin itse kertonut omaa elämäntarinaani.