Ystäväni kuoli aivoverenvuotoon yllättäen. Yksi päivä hänelle tuli poikkeuksellinen päänsärky ja hän joutui leikkaukseen mutta ei selvinnyt siitä. Normaali hänestä ei olisi enää tullut eli siinä mielessä hänelle oli varmasti parempi, ettei joutunut puolikkaana ihmisenä jatkamaan elämäänsä. Tästä on jo vuosia ja taas vuosia. Hän oli vielä melko nuori, alle 40. Kaipaan häntä niin ja puhun hänestä usein. Haluaisin niin kertoa hänelle mitä elämässäni tapahtuu. Hän oli kärsivällinen, ei koskaan valittanit vaikka elämä ei ollut helppoa, hän oli aivqn erikoislaatuinen ihminen. Ja sitten yhdessä hetkessä hän oli poissa. Kaikki jäi niin kesken. Edes hyvästejä ei jätetty kun ei arvannut että niitä tarvitsi vielä pitkään aikaan. Ajattelin aina että matkustamme yhdessä kun hänen lapsensa ovat kasvaneet. Nekin pienet haaveet jäivät toteutumatta.iten pääsisin tästä surusta joka nousee pintaan aina välillä paljon ja aina välillä menee taka-alalle. En tiedä merkitsikö ystävyyteni hänelle paljonkaan, mutta minulle paljon. Kun hän kuoli, kirjoitin hänen miehelleen kirjeen ja kerroin, että hän oli niin erityinen, ei koskaan valittanut ja oli onnellinen. Häntä jäi kaipaamaan monta lasta ja uskollinen aviomies, ei siinä minun surullani siinä ole oikein edes oikeutusta.
Voin vain kuvitella mitä tuskaa koet. Itsestäni ttuntuu, ettei kukaan minua kaipaisi, vaikka minulle mitä tapahtuisi. Olen kai itsekäs, mutta usein tuntuu pahalta, kun jonkun kuollessa hänen arvoaan ja menetyksen suuruutta arvioidaan sen mukaan, miten paljon lapsia tai muuta sukua jäi. Itsestäni eivät sukulaiset juuri piittaa, välttelevät ja ilmiselvästi pitävät minua aivan turhana ihmisenä, kun olen lapseton ja pienituloinen, eihän minun kuulemani silloin ketään haittaisi.
Ristiriitaista on, ettei minulla ole halua kuolla, vaikka minua ei tarvittaisi tässä elämässä. Tulee vain niin surullinen olo, kun arvoni riippuu siitä, onko lapsia tai sukua tai hyvää asemaa.
Jos kuolisin äkillisesti, aiheuttaisi vain vaivaa, kun pitäisi hautajaiset järjestää, ja ehkä muuttaa lomasuunnitelmia ja tehdä muita järjestelyjä.
Itse arvostan jokaista ihmistä yksilönä, jolla on oma elämäntarkoituksensa, vaikka ei lapsia ja hyvää työpaikkaa olisikaan.
Ja tämä vasta varmaan selkeältä kuulostaakin, mutta nykyisin yhteiskunta pitää lapsista huolta, vaikka vanhemmat eivät olisiä syystä tai toisesta kuvioissa. Jos kuollut tai muusta syystä vanhemmat eivät ole kuvioissa, eivät lapset nykyään kerjäläisiä päädy sentään.
Ja kuolema sattuu aina jälkeenjääneisiin. On itsellänikin ollut monenlaista surua, siltä ei elämässä voi välttyä.
Tämä kuulostaa pahalta varmaan, mutta ihminen on lopulta yksin kuitenkin, on vain tavallaan harhaa olla jonkun lapsi tai muu sukulainen, ihminen on aina vain ihminen, ja se tekee jokaisesta elämästä arvokkaan, jotkut vain ovat saaneet elämältä erilaisia asioita osakseen.
En pidä itseäni ns. Uskovaisena, mutta tästä minusta uskonnoissa pohjimmiltaan on kyse, tasa-arvosta. Vrt ns kultainen sääntö, jos olette sellaisesta kuulleet, mutta kyllähän te fiksut olettekin toki siitä tietoisia.
Kaikki elämä on arvokasta, vaikka kaikki eivät niin ilmeisesti ajattele.
Voi Teflon-hyvä, totta kai sinulla on oikeus surra ja kaivata ystävääsi. Ystävien välinen kiintymys on yksi rakkauden laji eikä sitä sovi väheksyä. Usein ystävyyssuhteet ovat paljon kestävämpiä kuin rakkaussuhteet. Älä kiellä surua itseltäsi vaan uskalla kokea se. Ole iloinen ajasta, jonka sait viettää ystäväsi kanssa. Hän oli hieno ihminen, yritä ottaa hänestä oppia.
Ihmisellä on oikeus tunteisiinsa. Joskus pahatkin tunteet ovat välttämättömiä. Laki tuomitsee teot, ei tunteita. Suru on jokaisen oikeus, joka on menettänyt läheisensä ja jokaisen on myös tehtävä oma surutyönsä, sitä ei voi ulkoistaa.
Kiitoksia vastauksistanne. Jotenkin tuntuu kummalta että näin monen vuoden jälkeen vain alakulo iskee ja kaipaan häntä niin elämääni. En päässyt aikanaan hautajaisiinkaan, ne olivat ihan lähiperheelle vain ja koska en hlökohtaisesti tuntenut hänen miestään en tiedä edes missä hänen hautansa on. Se vaivaa minua kun en edes jälkikäteen voi mennä laittamaan kukkasia minnekään. Ehkä ongelma onkin tuo etten ole päässyt koskaan oikein käsittelemään surua, ei ollut hautaisia eikä hautaa missä käydä.
Mitenkähän käsittelisin tämän ilman että saan jäähyväisiä jätettyä. Kuin haamu hän on jäänyt kummittelemaan - kunhan vain näkisin ja kuulisin hänet paremmin.
Tietysti on oikeus surra.
Mutta nuo rituaalt, kuten hautajaiset, eivät välttämättä ole niin tärkeitä, ystäväsi on ja pysyy poissa, ja tunteesi ovat mitkä ovat.
Kaikk rituaalit ja viralliset seremoniat ovat MINUSTA jotenkin keinotekoisia...jokainen suree tavallaan, ja usein varmaan lopun ikänsä, se vain kuuluu tähän elämään.
Toki joku vierelläkulkija ja kuuntelija olisi hyvä olla, mutta voiko kukaan toisen tunteille oikeastaan mitään?
Ikävä voi olla myös elävää ihmistä...no se nyt tavallaan ei kuulu tähän, mutta tunteena siis, jos et voi olla tekemisissä jonkun ihmisen kanssa, vaikka hän eläisikin, tuntuu, kuin olisi ITSE kuollut hänelle...puutun nyt vähän väärään ketjuun, ja löytyy täältä varmaan parempiakin vastaaajia, mutta oikeastaan purankin tässä OMAA pahaa mieltäni...
Voisi ehkä ajatella niinkin, että kannattaisi yrittää ajatella, miten onnekas on ollut, kun on ylipäänsä tuntetut jonkun, jota kaivata noin paljon. Ja koska meidän jokaisen on kuitenkin joskus kuoltava, voisi asian ajatella niinkin, että ihmiselle ITSELLEEN on onnellisempaa päästä pois nopeasti ja ilman kärsimystä...ONGELMA ja paha mieli on sitten jölkeen jäävien ongelma.
Olen itse joutunut katselemaan vaikeasti sairaan ihmisen kärsimystä, ja oli todella ristiriitaiset tunteet: toisaalta itsekkäästi ajatellen toivoisi, että elämä vielä vähän jatkuisi, eikä tarvitsisi kokea menetyksen tuskaa...mutta toisen kärsimyksen katsominenkin on tuskaa, kun tietää toisen kärsivän.
Jos itse saisi valita, miten kuolee, kärsimystä ja voimien heikkenemistä ja toisten armoille joutumista ei kai toivo itselleen eikä toiselle, varsinkaan sellaiselle, josta välittää.
Puhu suorasanaisesti, mutta tarkoituksenion silti lohduttaa.
Itse en ole liikaa lohdutusta saanut elämän eri tilanteissa, ja siksi töksäyttelen, mutta minusta asia on myös näin.
(Edellinen viestini oli täynnä virheitä, ennakoiva tekstinsyöttö ja laiskuus korjata...)
Ole iloinen, että on ollut joku, jota surra, ja joka pääsi pois nopeasti ja kivutta. Vihaat varmasti minua kun sanon näin, ja iloinen nyt oli mauton sanvalinta, mutta tarkoitan, että nopea pois pääsy voi olla armollisinm ei ehkä tosin jälkeen jääville tietenkään. ☹️☹️
Hei mietiskeliä,se on kyllä niin totta että ystävälleni itselleen oli onni suotu kuolla kivuitta ja tietämättä mitä tulee tapahtumaan. Ja onni oli myös se,ettei hän joutunut jäämään elämään lapsen tasolle tai muutoin kyvyttömänä enää normaaliin elämään. Siitä olenkin hänen puolestaan iloinen.
Pitkä sairaus on pahimpia tilanteita elämässä ja se on raskasta joutua jo pelkästään vierestä seuraamaan. Saati ihmiselle itselleen. Oikeastaanhan sitä suree sitä mitä on itse menettänyt, kuolleen osalta kaikki on jo hyvin. Mutta mietin vain miten saisin kaipauksen pois?
Kun olin pieni paras kaverini hävisi vain elämästäni. Oltiin oltu nappulasta asti kuin paita ja peppu ja hänkin hävisi yllättäen kokonaan elämästäni. Vuosia olen toivonut löytäväni hänet, mutta en löydä. Tiedän että hän on elossa tai oli ainakin jokunen vuosi sitten koska äitini näki hänet. Hänet ilmeisesti sijoitettiin sijaiskotiin, kun kotiolot olivat niin iurjqt. Hän on toinen ihminen joka tosin vielä elää, mutta en vain löydä häntä. Vaihtanut nimeä ehkä ja muutoinkin sukunimi oli liiqn tavallinen, saa heti miljoona osumaa nettihaussa. Kuinka olen häntäkin kaivannut. Mutta elossa kuitenkin. Ja on paljon muita elossakin olevia jotka ovat ajatuksissa ja kaipauksessa.
Ehkä kaipaankin omqq itseäni. Jq mitä joskus olin.
Itse kanssa yritän saada käsiteltyä jo 18v sitten tapahtunutta veljeni kuolemaa, jonka silloin olen jossain shokkitilassa jättänyt kokonaan käsittelemättä enkä ole osannut muuta, ja siihen ei ole palattu ennenkuin vasta muutama vuosi sitten kun aloin tiedostamaan, että kärsin, enkä tiedä edes koko totuutta tapahtuneesta, eikä siitä oikein koskaan puhuttu(eikä edelleenkään). Aihe on liian kipeä. Sanoisin, että ainakin omalla kohdallani etenkin, koska koen koko kuoleman ikäänkuin tapahtuneen itseni kohdalla vasta nyt kun sitä alettiin enemmän avaamaan, kuulin paljon asioita ensimmäistä kertaa, joten haava on tuore! Ja sen tekee kipeämmäksi sen tiedostaminen, etten ole kuitenkaan silloin muutamakaan vuosi sitten saanut enää mahdollisuutta jutella veljelleni, nähdä häntä, muistaa häntä, vaan Ne kaikki asiat on jo viety minulta ja meiltä kaikilta silloin kauan sitten. Se tekee ikävästä vielä raaempaa.
Saattaa olla sekava sepustus. Itkeskelen samalla. Mutta siis jos sinun suruasi helpottaa yhtään, niin sanon, että et ole ainoa joka on palannut miettimään kaivattuja haamuja ja pohtimaan, miksi kaikki on itsellä niin kesken käsittelyssä. Voimia sinulle ja kaikille muillekin🙂🌻