Heippa
Olen puolestasi todella onnellinen ja tuli itsellekin niin hyvä mieli
mutta hiljakseen mennään elämässä eteenpäin ja parempaa huomista
rakentaen.
Mutta muistutan kaikesta huolimatta että kannattaa aina varautua heikkoihin hetkiin
sillä niitä myös tulee.
Itse olen nyt 45 vuotias ja luojalle kiitos ei ole ollut ikinä mitään
sairauksia ( koputin kolmesti pöytään )
Mutta itse olen noussut niin vaikeista elämän tilanteista pinnalle että monesti
olen itsekseni pohtinut että miten olen selvinnyt.
Mutta sinulla on ollut samoja voimavaroja kuin minulla
Eli en ole uskovainen mutta pienestä pojasta lähtien olen joka ilta tehnyt
iltarukouksen ja minua se on auttanut.
Kuin myös meillä kävi kunnan puolesta tukihenkilö 70 / 80 luvun vaiheissa.
Minulla on ollut ja on hurjan hyviä ystäviä / kavereita joilta olen saanut apua
kuin myös olen elämän myönteinen ja hurja usko parempaan elämään.
Musiikki se antaa hurjasti voimaa jne
Mutta sinulle toivoisin että voisit luottaa ihmisiin on minullakin ollut selkään puukottajia
mutta niistä ei sorruta.
sillä ystävät / kaverit on todella tärkeitä.
Eikä ihminen ikinä saisi jäädä yksin elämässä.
mutta sitkeällä taistelulla ja yrittämisellä olen noussut pinnalle ja nyt elämä menee
liijankin hyvin minä olen kauheen vahva ihminen mutta minun vahvuus perustuu
siihen että minulla on perheen tuki ja mulla on upea vaimo yksin minä en
olisi mitään.
Kuin myös nyt minä autan siinä sivussa vaikeuksissa olevia ihmisiä
ja luoja minua auttaa siinä vaikeassa tehtävässä.
sinulle minä toivon kaikkea hyvää ja menestystä elämälle.
Kaunista loppu kesää sinulle

Kiitos teille ja toivon myös kaikille muillekin hyvää kesän loppua.
Olet onnekas kun on ymmärtävä lähimmäinen. Minun ongelma oli kait se että sairastuminen oli heikkoutta ja häpeällistä. Ja erilaisuus.
Uskalsin hypätä tuntemattomaan ja tuntemattomien ihmisten joukkoon joss minua ei tunnettu ja se helpotti. Sain olla rauhassa oma itseni, ilman niitä ympäristön paineita.
Yksinäisyys oli ankara kokemus, mutta tervehdyttävä, kun oli kuitenkin oma-apuryhmät ja kirkko, johon uskalsin mennä ehkä siksi kun siellä ei kysytä mitään.
edelleen kärsin sosiaalisesta pelosta ja hyvin äkkiä pelkään että minut hylätään, minua käytetään hyväksi yms. Se tunne tulee jos joku ei vastaa puheluun, viestiin ym. Ja joskus se on pitänyt paikkansa, minun kans ei haluta olla ystävä. En enää siitä loukkaannu, vaan hyväksyn. Itse en osaa olla vastaamatta soittoihin, juttelen vaikka en niin haluaiskaan jutella, enkä ole samalla aaltopituudella. Tiedän että minua arvostellaan ja moititaan selän takana. Senkin jo hyväksyn, enkä ala sitä murehtimaan (ainakaan kovin usein). Ja olen sen havainnut että me ihmiset kuitenkin ollaan aika itsekkäitä. Mutta kun muistaa sen ihmisoikeus julistuksen että jokaiselle ihmisellä on oikeus elää, käydä työssä ja elää yksityisesti kuin parhaaksi katsoo, jos ei loukkaa muita, tai itseään. Ja se toinen, että rakasta itseäsi kuin lähimmäistäsi.
Työssä käyn, osa-aikaisesti ja olen opetellut hyväksymään etten enää ala tekemään sellaista mihin en kykene. En mielistele enkä yritä esittää parempaa kuin olen.
Se on ikävä puoli tässä etten enää haaveile mitään "suurta" niinkuin ennen. Ja olo on joskus kuin tyhjä. Mutta ehkä se on tottumus kysymys, että tottuu rauhalliseen tasapainoiseen elämään.
Pitänee kuitenkin joskus käydä katsomassa onko vielä täällä tutut nimimerkit. Minulla oli alussa toinen nimimerkki, mutta oli pakko muuttaa se kun eräs lähimmäinen onki sen tietoonsa ja luki mitä olin tänne epätoivoissani kirjoittanut ja siitähän syntyi ahdistava tilanne. Luottamus ihmiseen taas kerran meni. Mutten siitä lannistunut, eivät kaikki ole samanlaisia.

Minä olen kyllä kirjoittanut tänne siitä, että on parempi olo. Jotenkin vain tuntuu siltä, että jos tänne tulee kertomaan miten hyvin kaikki on, se ehkä tuntuu selkään puukottamiselta jostakin..?
Minulla siis ollut toistuvia lieviä masennuskausia lukiosta asti, mutta romahdin kunnolla vuonna 2009 alussa. Diagnoosina oli vakava masennus, sosiaalisten tilanteiden pelko, yleinen ahdistuneisuushäiriö, paniikkihäiriö ja uupumus. Olin melkein vuoden saikulla, sitten aloitin uuden työn ja ajattelin että tästä se lähtee elämä käyntiin. Kävin koko ajan kaksi kertaa viikosa terapiassa ja söin lääkkeitä. Enhän minä uudessa työpaiksassa kestänyt kuin n puoli vuotta, niin romahdin taas. Sama diagnoosi ja saikku, mikä sitten johti määräaikaiseen työkyvyttömyyseläkkeeseen. Olen ollut siinä ihan syvimmässä kuopassa, mutta päässyt sieltä pois. Minua ovat auttaneet hyvä psykiatri joka on osannut määrätä oikeat lääkkeet, hyvä terapeutti jonka luona käyn edelleen, tukeva ja auttava perhe (vanhemmat ja siskokset) ja tärkeimpänä oma mies.
Olen tämän sairauden matkan varrella joutunut miettimään koko elämäni uusiksi, ja olen nyt lopultakin löytänyt itseni, nyt tiedän kuka olen. Nyt olen löytänyt unelmatyöni, jota teen osa-aikaisesti. Vielä on paljon asioita joita käsittelen, ja monet asiat ovat vaikeita. Kamppailen yhä huonon itsetunnon ja huonon itseluottamuksen kanssa. Pelkään koko ajan epäonnistuvani työssä. En osaa ottaa kehuja vastaan, en voi saada päähäni että todella olen hyvä. Hyvä äiti, hyvä ihminen. Sosiaaliset tilanteet ovat yhä aika vaikeita minulle, mutta enää en jaksa välittää mitä muut ajattelee, uskallan olla oma itseni. Mikä myös on helpompi nyt kun tiedän kuka olen.. 😉
Mutta edistyn joka päivä, ja mikä suurinta, osaan nyt nauttia elämästä ja haluan elää. Minulla on ihana perhe, mies ja kaksi pientä lasta.
Hienoa jos täällä on muitakin jotka ovat ongelmistaan selvinneet voittajina! 🙂

Arkuus on minullekin jäänyt siitä, että kehuisin että kaikki on nyt hyvin. Jotenkin oppinut että hiljaa hyvä tulee. Parempi hiljakseen parantua, tai väärä sana, oikea sana olis että löytää oman tiensä, kun on jossain vaiheessa luisunut väärälle polulle.
Ihmejuttu on tämä kun tajuaa kuinka on joutunut rakkaittenkin lähimmäisten manipuloinnin kohteeksi ja vain sen takia ettei kaikki mene niinkuin olis monen mielestä hyvin. Neuvoja ja holhousta tulee joskus vielä edelleen, mutta en enää niistä välitä, kuuntelen kiltisti, mutta jos ne ei ole minua varten en ahdistu siitä etten kykene noudattamaan jotain yleistä tapaa miten elämä eletään että saadaan arvostusta, rahaa ja yms.

Minua lohdutti, kun muuan alan ammattilainen sanoi, että masennus yms voidaan usein katsoa kroonisiksi sairauksiksi. Ei tarvitse ottaa semmoisia paineita, että syyllistäisi itseään siitäkin, ettei pysty muuttumaan täydellisen terveeksi. Joskus menee paremmin, ehkä jopa siedettävästi, ehkä joskus vielä pystyn iloakin kokemaan, mutta mitään pistemäärää minun ei tarvitse saavuttaa eikä todistaa, että nyt olen täysin terve.

Niinhän se on, että onnelliset ihmiset nauttivat elämästä eivätkä tarvitse paljon sanoja. On sellainen teoriakin tai väite, että luovuus syntyy juuri puutteesta ja sitähän on perusteltukin sillä, että monet taiteilijat olivat syvästi onnettomia ihmisiä. Esimerkiksi käy vaikkapa rakastamani säveltäjä Franz Schubert, joka kärsii sekä köyhyydestä että rakkauden puutteesta ja purki kaiken kokemansa sävellyksiin, jotka elävät "ikuisesti" (lainausmerkit siksi, ettei mikään täällä ole ikuista, ei edes tämä maailmankaikkeus, mutta se on jo eri tarina se).

Mutta ihmisen tragedia onkin siinä, että aina puuttuu jotain, se jokin, jonka saatuamme kuvittelemme olevamme ikuisesti onnellisia. Rakkaus? Rikkaus? Terveys? Mielenrauha? Aina meiltä jotakin puuttuu ja aina voisi olla jotain enemmän. Pyrkiessämme jatkuvasti jonnekin meiltä unohtuu taito nauttia kaikesta hyvästä, mitä meillä jo on.

Siksi parantuneetkaan eivät enää niin aktiivisesti kirjoittele tänne. Heillä on hyvä olla eikä niin suurta tarvetta kirjoittaa.

Minulta on mennyt kuukausia sen hirvittävän pettymyksen käsittelyyn, joka syntyi seksuaalisesta frustraatiosta ja torjutuksi tulemisesta. Nyt olen onnellinen siitä, että jokainen päivä ei ole kuin uusi askel villieläimen kitaan, hirmuhampaiden raadeltavaksi. Elämä on tasaisen tylsää, mutta ainakaan siinä ei ole enää niin mieletöntä vihaa ja tuskaa. Sekin on paranemista. Ja se, että nyt jo jaksaa olla aidosti ystävällinen muille, kun oma viha on helpottanut.

Ja pystyy puuhailemaan työrutiinien parissa tieto selkäytimessä, että arkiset asiat täytyy hoitaa huolella, mutta niistä selviytyminen ei ole elämän tarkoitus eikä riittävä sisältö. Mikä sitten on? Ystävällisyys, rakkaus ja myötätunto. Niihin sisältyy myös oman itsen hyväksyminen ja omien tarpeiden tunnustaminen.

Olen ihminen. Minulla on siis monenlaisia tarpeita, fyysisistä perustarpeista aivan niihin korkeimpiin, luovuuteen ja henkisyyteen. Kaikkia tarpeitani en aina pysty tyydyttämään. Mutta voin olla onnellinen, vaikka minulta puuttuukin kaikenlaista. Rakentaa linna niistä palikoista, joita on sattunut löytämään, niistä, jotka ovat jääneet jäljelle, siinä on maallisen onnen salaisuus.

Taivaallista onneakin on olemassa. Kerron siitä sitten, kun olen löytänyt sen. Nyt olen nähnyt vain välähdyksiä, mutta olen syvästi kiitollinen niistäkin. Matka jatkuu.

Minusta on hienoa ja lohduttavaa lukea parantumisista, toipumisista, omien polkujen löytämisistä ja eteenpäinmenosta. Se toimii tavallaan esimerkkinä ja antaa toivoa. Ehkä minäkin. Olen vihdoin monen vuoden uupumuksen, romahtelujen, masennuksen ja ahdistuksen jälkeen pitkällä sairauslomalla ja terapiakin alkoi viime keväänä. Tähän saakka hoitona on ollut lääkitys ja hyvin lyhyt sairausloma ja takaisin töihin. Kunnes olen romahtanut taas ja tehnyt koukkauksen sairaalan ja lyhyen s-loman kautta taas töihin. Jotenkin toivon, ehkä jopa uskonkin, että olen ottamassa varovaisen askeleen toipumisen tielle. Tähän asti en ole ollut ollenkaan varma, kuljenko elämän vai kuoleman tietä. Nyt olen tilanteessa, jossa voin hieman epäillä, että otan haparoivia ensiaskeleita sillä elämän tiellä. Ainakin minulla on nyt aikaa toipua vakavasta uupumuksesta ja masennuksesta, kun saan todella levätä ja käydä rauhassa terapiassa. Jännittävää. Ja jopa iloista.