Ihan pakko kertoa omista kokemuksista. Olen reilu 50v mies. Kahdesti (toista kertaa käyn juuri läpi) on käynyt näin että olen auttaessani muita palanut itse loppuun. Tässä sitä taas itekseni mietin että miksen älynyt itse hellittää. Siihen kun joku kertoo vastauksen niin ansaitsisi nobelin palkinnon.
Minä onneksi olen kummallakin kertaa saanut apua. Toivon hartaasti että sinuakin autetaan.
Minulle henkilökohtaisesti huumori on ollut tosi tärkeä asia jolla olen itseäni hoitanut. Minulle tämä sopii vaikka ei sitä moni ymmärrä.
Niin hölmöltä kuin tämä kuulostaa niin luulenpa ettei nämä minun kohdalla näihin kahteen kertaan jää.
Itse sairastan masennusta joka pysyy lääkehoidolla kurissa vaan kun vetää itsensä piippuun niin nostaahan masennus päätään. Toisaalta samaistuminen ja ymmärtäminen toista ihmistä kohtaan on hyvällä tasolla.
Paljon jää kyllä sanomata mutta jos nyt jotain apua olisi 🙂🙂🙂.

Aivan samaistuin niin että tuli ahdistava olo, menneisyys oli kyllä tuollaista, yrittää olla tukipilarina kun muilla oli jatkuvasti ongelmia. olisin itse tarvinnut eniten apua.
Viimein kun muutin pois siitä oravanpyörästä, aloin itse saada apua kun hain sitä monesta paikasta.
Eniten kaduttaa näin jälkikäteen se että oli pakko hylätä rakkaita ihmisiä "oman onnensa" nojaan kun en jaksanut enkä osannut enää heidän hyväkseen mitään tehdä. Sehän se onkin se vika minussa, että mielelläni ottaisi toisen ihmisen ongelman itselleni ja tekisin sille jotain niin ongelma olis ratkaistu, mutta kun ei se niin onnistu.
Jos vain suinkin niin hae apua. Ehkä sellainen kuin Al-anon-ryhmä on hyvä, mieluummin sellainen ryhmä että voit puhua ja saat toisista tukea.
Kunhan muistat sen ettei kenenkään itsemurha ole sinun syy. Eikä muiden ongelmat ole sinusta johtuvaa.

On vaikeaa katsoa vierestä kun joku perheenjäsen sairastaa. Jos joku perheestä on masentunut, koko perhe sairastaa. Harmi ettet saanut lääkäristä apua. Oletko ajatellut jotain vertaistukea tai itsellesi keskusteluapua, jotta jaksat eteenpäin? Tuki ei varmaan olisi pahitteeksi sinullekaan. Mieheni sairastaa myös masennusta, meillä ei ole lapsia. On raskasta katsoa vierestä toisen kipuilua, kun ei voi auttaa. Pelkään välillä että masennun itsekin. Liian helposti otan muiden taakkoja kantaakseni. Nyt olen murehtinut ystävieni murheita myös.

Me käymme pariterapiassa ja mieheni käy myös itse terapiassa viikoittain. Koen, että noista parikäynneistä on ollut paljon apua meille.

Voimia elämääsi, muista pitää huolta itsestäsi ja tehdä asioita joista saat voimaa 🙂🌻

Kiitos vastanneille! Tuli hyvä mieli kun sain ymmärrystä ja tukea teiltä.🌻🙂🌻

Hetkittäin toivon, että voisin edes yhdeksi päiväksi poistua tästä tilanteesta.. Vanhemman tyttären tila on nyt kuitenkin sen verran akuutti, että oma hengähdystauko siirtyy tuonnemmaksi.

Nyt on jotenkin tyhjä olo, haluaisin kertoa teille tuntemuksistani, mutta tuntuu etten tunne mitään. Ehkä tämä on jokin vaihe viime viikon salaaitkemisen jälkeen.

Jatkanpa tähän pitkästä aikaa..

Olen ehkä kadottanut itseni. Aiemmin löysin ihan helposti joka asiasta hyvänkin puolen, keksin aina jotain kivaa tekemistä perheelle tai kavereille, jaksoin innostua askartelusta ja rakastin työtäni.. Ja jaksoin kuunnella ja tukea muita ihmisiä. Nyt on päinvastoin..

Tilanne perheessäni on jollain tavalla pysähtynyt paikoilleen, ei liiku mihinkään suuntaan.

Sanoin miehelle ja lapsille, että olen väsynyt, ja tarvitsisin apua edes kotitöissä. Kukaan ei suostunut edes roskia viemään, olivat aivan pöyristyneitä ajatuksesta että MINÄ väsyisin.

Mietin, että uskaltaisinko/kehtaisinko pyytää lääkäriltä jotain mielialalääkettä? Olisiko se apu vai myöntäisinkö siinä liiallisen heikkouteni? Tarvitsisin toisaalta lupaa olla heikko..

Hei.Voimia ja jaksamisia sinulle.Käy,vaikka ensin keskustelemassa lääkärin kanssa.
Muutokset ovat vaikeita perheenjäsenille,jos ovat tottuneet siihen,että esim.Äiti hoitaa kaikki asiat perheessä.Itselläni on kokemusta siitä,kun väsyin ja sairastuin.Autoin aina muita ja unohdin itseni.En suostunut syömään lääkettä,mutta nyt suostun,jos se helpottaa oloa🙂.Kaikkea hyvää.

Osittain samaistun tilanteeseesi, sillä olen itse yleensä se, joka auttaa/tarjoaa apua ja minun on vaikea hakea apua ja ottaa sitä vastaan. Kyllä mä pärjään-mentaliteetilla elän...Voiko sinulla olla myös tällaista että et kehtaa/uskalla pyytää läheisiltäsi apua? Siis sellaisilta läheisiltä, jotka apua jaksaisivat tai pystyisivät antamaan. Mitä jos kaikki olettavat, että kyllähän sinä nyt pärjäät ja jaksat eivätkä ole huolissaan sinusta? Oletko kertonut ydinperheesi ulkopuolisille ihmisille (sori, en muista ekaa viestiäsi kerroitko siinä...)?

Itse olen elänyt tosiaan hyvin pitkään niin, että olen sysännyt omat murheeni syrjään ja ollut paikalla, jos joku on apua tarvinnut ja ollut hiljaa omista murheistani. Vasta kun avioliittoni syöksyi pahimpaan kriisiin ikinä avauduin ensimmäistä kertaa pitkään aikaan kunnolla läheisilleni. Ja voi sitä tuen ja turvan määrää! Yritin pitää kaikkia lankoja käsissäni, pärjätä ja rämpiä eteenpäin, olla "vahva", pärjätä ja osata, vaikkei olisi tarvinnut. Mutta sitten kun kerroin hädästäni, en yllättäen tuntenutkaan itseäni säälittäväksi ja luuseriksi, vaan vahvemmaksi kuin aikoihin. Hakeuduin myös ennen tätä aviokriisiä (jota edelleen ollaan käsittelemässä) juttelemaan omasta ahdistuksestani, ja jo se auttoi, että myönsin itselleni, että tarvitsen nyt apua.

Lääkkeistä en osaa sanoa mitään, en ole ikinä itse mieliala- tms. lääkkeitä syönyt. Välillä ajattelen, että voi kun saisin jotain nappeja, joilla jaksaisin olla taas oma itseni, tehdä asioita, innostua, nauraa ja touhuta kuten ennenkin...luulen, että minulla saattaa olla synnytyksenjälkeinen masennus, johon esim. hormonihoito saattaisi auttaa...mutta sitten tulee mieleen kääntöpuoli, että mitä jos ne lääkkeet vaan turruttaa ja antaa näennäisen avun, mitä jos en niitä oikeasti tarvitsekaan? Juttelu vertaistuen kanssa ja pienetkin onnistumiset auttavat kyllä valtavasti ainakin omalla kohdallani. Olisiko kotipaikkakunnallasi jotain tukiryhmiä tai voitko kysyä esim. lapsesi kouluterveydenhuollosta apuja ja kontakteja samassa tilanteessa oleviin ihmisiin?

Pienen lapsen äitinä ajattelee jo paljon sitä, mitä tulevaisuus tuo tullessaan, ja olisi kyllä kamala kuulla oman lapsensa suusta, että hän haluaisi tappaa itsensä, aivan kamala ajatus! Ja voin kuvitella kuinka raskasta sinulla on, kun kaiken tuon joudut harteillasi kantamaan. Mutta on monen ihmisen huolet liian raskaita yhden kannettavaksi, joten toivon todella, että löydät jostain valoa elämääsi ja apua pian, koska jos et itse jaksa, et myöskään jaksa muita auttaa.

Paljon voimia ja toivon, että elämä tuo eteesi sen oven, jonka takaa löytyy vastaus <3

Hei taas pitkästä aikaa!

Tein sen, mikä olisi ehkä kannattanut tehdä jo aikaisemmin, myönsin väsymykseni, ahdistukseni ja pelkoni. Kävin toisella lääkärillä ja sain pari viikkoa sairaslomaa ja miedon mielialalääkkeen. Kerroin vanhemmilleni, parille ystävälleni, parille hyvälle työkaverille sekä esimiehelleni perheemme tilanteesta. Kaikki ovat suhtautuneet hyvin, ja antaneet tukensa minulle 🙂

Ongelmat eivät toko poistuneet, mutta taakka tuntuu jotenkin kevyemmältä, kun sitä on jakanut. 🙂👍

Hei !

Tuntuu niin tutulta osa sinun ajatuksistasi.
Minä olen aina ollut suvun ja ystävien tukipilarina ja auttajana, ja ihan omasta vapaasta tahdostani ja täydestä sydämestäni !

Mutta, kun mieheni sairastui kaksisuuntaiseen mielialahäiriöön, sukulaiset lakkasivat käymästä, ystävät soittelemasta ja huomasin olevani ihan yksin, ilman tukiverkostoa, mutta selvittävä on.

Sairastuin itse vakavaan masennukseen, ja lääkärin diagnoosi oli; liian paljon, liian lyhyessä ajassa tapahtuneita onnettomuuksia ja sairastumisia.

Sain lääkityksen ja ohjeen, että reseptin voi uusia terveyskeskuksessa, joten se siitä.

Meillä täällä Suomessa on mielenterveyspuoli vielä ihan lapsen kengissä,
aina puhutaan, että keskustelu auttaa, no mutta kun se käytännön puoli on se joka useimmalla tökkii, voimat ei riitä kaikkeen, kun huoli rakkaimmista vie kaikki voimat, mutta sitä ei meillä ole vielä hoitotasolla ymmärretty, tai ei haluta ymmärtää, kun se ei oppikirjoissa lue.

Apua, tulipas avauduttua 🙂
Mene niin monta kertaa lääkärin luokse kunnes hän kuulee sinut !!!

Voimahaleja täältä tietokoneen ääreltä <3