Tänään olin polilla aamulla. Kerroin ihan kaiken, itkin kauheasti ja vielä lisää. Lopputulema se, että sain heti lähetteen osastolle ja menen sinne huomenna. Tänään en voinut lähteä, kun piti ehtiä järjestelemään hevosen asiat kuntoon. Eli huomenna aamulla osastolle. Kun kerroin siitä parille sukulaiselle, luuli ensimmäinen, että vitsailen, koska olen niin hyvässä kunnossa. Sanoin että kyllä ihan oikeasti olen menossa... Siihen hän sanoi, ettei ehkä kaikki sitten vaan näy päällepäin.

Vielä täytyy pakata ja pari asiaa hoitaa. Kiitos kaikille täällä viestejä laittaneille! 🙂 Palailen varmaan kirjoittamaan joskus.

Hyvä kuulla, että asia järjestyi. Hienoa, että kerroit kaikki asiat! 🙂🌻 Olit tosi rohkea. ☺️❤️ Rohkeutta ja siunausta myös sairaalajaksollesi! Parempaan päin.

Osastolla tuli oltua jokunen viikko ja nyt olen ollut hetken kotona. Olo ei juuri ole mennyt mihinkään, nukun hieman paremmin mutta muuten kaikki on ennallaan. Osastolta kirjasivat ulos, koska osastohoito ei kuulemma auta minua, hoitosuoitus sanoo sitä ja tätä ja muutenkin haluan vaan olla siellä koska haluan päästä helpolla. En jaksanut taistella vastaan vaan tulin kotiin.

Olo on ollut koko viikon aivan hirveä ja olen eilen ja tänään käynyt päivystyksessä pyytämässä pääsyä takaisin osastolle. Mutta en pääse, sanovat sieltä vaan, ettei minua oteta sinne enää, koska viime jaksokaan ei sujunut hyvin ja saan nyt vaan pärjätä kotona. Tänään antoi päivystyksen lääkäri ajan nyt illalle, että olisin mennyt johonkin palaveriin, jossa olisi mietitty, miten minua voisi auttaa. En tietenkään mennyt. En kehdannut. Hävettää oma käytös, oma huomionhakuisuus. Häpeän...

Ei tässä siis auta muu kuin yrittää jotenkin rämpiä eteenpäin. Avohoitokontakti on, mutta riittämätön tähän tilanteeseen. Varmaan sitten kun en enää jaksa niin teen jotain lopullista. Kun sairaala ei ole enää vaihtoehto ja olo ei tämän kummemmaksi näytä menevän. Sairaalasta piti muuten omahoitajani tulla ensi viikolla käymään, keskustelemaan. Hänen piti tällä viikolla sopia päivästä. Hän ei koskaan ottanut yhteyttä. Että se siitä.

Onpa vaikea tilanne. Miten musta vähän tuntuu, että olet ajautunut tilanteeseen, ettei sulle oikein löydy sellaista klassista oirekirjoa, mitä näihin masennuksiin jne kuuluu. Siksi lääkärit ja hoitohenkilökunta eivät ehkä näe sua ihan niin kipeänä kuin oikeasti olet. Voisiko olla mahdollista, että olet vähätellyt liikaa oireitasi? Kirjoitit että sun on vaikeaa puhua ja kuvailla tuntemuksiasi. Jos olet tahtomattasi saanut hoitohenkilökunnan näkemään sinun tilasi liian lievänä? Oletko muistanut sanoa, että olet tosi hyvä peittelemään ja vähättelemään?

Jotenkin sun pitäisi saada se ajatus pois, ettet muka olisi "tarpeeksi kipeä". Lukemani perusteella, mulla itselläni ei edes mene noin kurjasti, mutta silti olen ollut ihan sietokykyni rajamailla jatkuvasti ja itsemurha todella lähellä.. Olisiko jopa niin, että minun kuuluisi hävetä, että valitan oloani tuskalliseksi 😀 En tiedä viiltelystä, tms itsensä vahingoittamisesta mitään, koska mulla ei ole sellaista, enkä siksi sitä pysty ymmärtämään. Mutta ei kukaan ihminen viillä itseään, jos sillä ei ole vakavia ongelmia. Ei ihan oikeasti, älä vertaa itseäsi muihin. Tuo on paha, jos et saa sanottua kuinka kamala olotila sulla on. Kun ulkoisestikin olet taitava pitämään kulissit kunnossa. Se voi hämätä itseäsi ja hoitajahenkilökuntaasi. Minusta ei myös huomaa ulkoapäin mitään. Voin olla pahasti masentunut ja ahdistunut ja silti jutella iloisesti mukavia työpaikan kahvipöydässä. Mulla ei ole tapahtunut koskaan mitään järin suuria vastoinkäymisiä tai traumoja. Silti olen todella ahdistunut ja koen elämäni sarjana epäonnistumisia.

Vaikea tässä on ketään mennä neuvomaan, varsinkin kun on itsekin tällainen puolihullu. Tiedän myös ettei ahdistunut tai masentunut myöskään välttämättä välitä yhtään ottaa vastaan muka niin viisaiden ihmisten neuvoja. Lääkärit ja hoitajatkin ovat vain ihmisiä, yksilöitä kukin omine mielipiteineen. Yritä kuunnella itseäsi. Kysy itseltäsi, miten sä voit. Ja vastaa rehellisesti ja päätä oletko sä niin hyvässä kunnossa, ettet apua ansaitsisi. Toivottavasti jotenkin saisit edes vähän otetta ja iloa päiviisi ☺️

Kiitos viestistä, Joonze. Olen tosiaan hyvä esittämään, että kaikki on hyvin. Sitä sanoivat osastollakin, saatoin omahoitajakeskustelussa itkeä ja olla ahdistunut ja viisi minuuttia siitä pelata korttia iloisena muiden kanssa. Mä vaan olen sellainen. Ja huomaan, että luisun siihen samaan takaisin taas nyt, kun olen kotona. Olen se aina iloinen ja hymyilen ja nauran paljon ja kerron kivoja juttuja. Yksin ollessani viiltelen vessassa, mutta ei tästä tiedä kuin yksi kaveri ja poliklinikan hoitajani.

En tiedä, mitä mun pitäisi nyt tehdä. Itsetuhoiset ajatukset on jokapäiväisiä. Yritin tosiaan itsemurhaa muutama viikko sitten, kun olin yhden yön pois osastolta. Ikävä kyllä jäin henkiin. Itse en asiasta paljoa mitään muista, joku oli soittanut ambulanssin ja heräsin seuraavana päivänä sairaalasta. Yritin myös puolitosissani tappaa itseni osastolla, tai suunnittelin sitä. Silti heittivät kotiin eivätkä ota enää takaisin. Mutta ei siinä mitään, jaksan mitä jaksan ja kun en jaksa teen jotain lopullista.

Ehkä tässä on juuri se, etten ole tyypillinen masentunut. Mulla on myös persoonallisuushäiriö ja tiedän olevani hankala ja tylsä potilas, kun en osaa asioistani puhua ja ympärilläni on muuri, jonka läpi ei pääse. Mutta asiaa ei auta vähättely tai asiasta valittaminen. Ja kun jostain uskalsin puhua, sain kuulla, että puhun liikaa samoja asioita. Sen jälkeen oli vielä vaikeampi puhua. Yhteen hoitajaan luotin, mutta se oli virhe. Hänen siis piti ensi viikolla tulla käymään, mutta ei näköjään ole tulossa. Enkä enää edes haluaisi kylläkään, eli hyvä näin. Hänen piti tuoda myös ehdotuksia päivistä, jolloin voisin mennä sairaalaan intervallijaksolle. En sinnekään enää halua ja hyvä, ettei päiviä lyöty lukkoon. Nyt asia vaan unohtuu ja hyvä niin.

Tiedän, että mun pitäisi olla sairaalahoidossa tällä hetkellä. Myös kaverini, jolle olen asioista jotain pintaa raapaissut, on samaa mieltä. Poliklinikan hoitajani myös, hän minut kehotti päivystykseen hakemaan lähetettä. Mutta eivät tosiaan ota mua sinne enää.

Ikävä kuulla, että sun on noin paha olla. Koitko itse sit kuitenkin, että sairaalahoidosta oli apua? Tai että vointisi oli siellä parempi kuin kotona? Ootko jaksanu yhtään käydä ratsastamassa? Voimia. ☺️❤️

Joie, osastolla oli turvallisempi olo, siellä ei kovin pahasti saa itselleen tehtyä. Hevosta olen käynyt katsomassa muutaman kerran kotiutumisen jälkeen, se hetki kun olen sen kanssa kahden on ihan ok, muuten tallilla olo on aika tuskaa...

Tänään kävin taas polilla hoitajan kanssa juttelemassa ja siellä oli myös se hoitajani osastolta. Hän on tosi hyvä tyyppi ja mukava, vaikka olinkin tänään alkuun taas vähän varautunut ja tietysti sain siitäkin heti kuulla... Nyt käyn pari viikkoa taas polin hoitajan juttusilla ja kolmiotapaaminen on sitten taas parin viikon päästä.

Muutenhan kaikki meneekin päin prinkkalaa, sehän nyt on selvää. Olen viillellyt kotiutumisen jälkeen joka päivä paitsi kahtena. Joskus kahdesti. Tällä hetkellä en edes ajattele lopettamista, koska en yksinkertaisesti pysyisi kasassa ilman sitä. Siis jatkan. Tikkejä olisi pitänyt hakea varmaan muutamankin kerran, mutta millä minä autottomana täältä mihinkään pääsen... Kunhan eivät tulehdu niin kaikki ok.

Ajattelin mennä huomenna taas tallille. Kuluupa päivä jotenkin edes... Ja hevoseni piristää minua aina kuitenkin edes hieman. Sille ei tarvitse esittää mitään.

Ihanaa, että sulla on se hevonen. 🙂 Tänään onkin huippusää ulkoiluun. Mä kyl hiihdän mielummin ku ratsastan (en oo ikinä ollu hevosen selässä ja kyllä pelottaisi jos pitäis. 😎)

Ooksä ikinä kokenu, että sua rakastetaan, että susta välitetään?

Kiva lukea, että sulla on hyvä hoitaja kumminkin. Hyvää viikonlopun jatkoa!

Kiitos taas viestistä, Joie. On mukavaa, kun jaksat vastailla. 🙂 Ja ei, en ole koskaan elämäni aikana kokenut oloani rakastetuksi. Enpä kyllä myöskään keksi yhtään syytä, miksi mua kukaan rakastaisi että sinällään en ihmettele asiaa.

Viiltelin viikonloppuna aika syvään ja eilisen olin ihan tyytyväinen enkä viillellyt ollenkaan. Tänään alkoi taas vaihteeksi ahdistaa ja oli pakko tarttua veitseen. Ja nyt ne jäljet on kuitenkin mun mielestä liian pieniä. Miksen osaa tehdä tätäkään kunnolla??

Ei ajatus oikein juokse enää tähän aikaan päivästä vaan pakko oli tänne silti tulla sönköttämään. 😞 Mulle osastolla koko ajan hoettiin, että pitäisi kirjoittaa tunteistaan. En mä osaa kirjoittaa. Ei ne tekstit ole koskaan riittävän hyviä, että kelpaisi mulle. Enkä mä oikein osaa sanoa, onko mulla mitään syviä tunteita, joista kirjoittaa. Ei varmaan.

mmila kirjoitti 28.2.2017 20:46

Kiitos taas viestistä, Joie. On mukavaa, kun jaksat vastailla. 🙂 Ja ei, en ole koskaan elämäni aikana kokenut oloani rakastetuksi. Enpä kyllä myöskään keksi yhtään syytä, miksi mua kukaan rakastaisi että sinällään en ihmettele asiaa.

Ihan siksi, että sinä olet. ☺️❤️ Ei rakkaudessa oo ehtoja tai "syitä". Sillon se olisi vaan ansaittua hyväksyntää ja ihmisten miellyttämistä. Se taas ei oo paljon minkään arvoista. Mut sä kyllä olet rakastettu, tärkeä ja ihmeellinen sellaisena kuin olet. Kunpa antaisit tämän totuuden painua sinuun ennemmin kuin veitsen. Sä olet tärkeä, mmila, ja sinulla on tulevaisuus. Hyvää keskiviikkoa sulle! 🙂🌻

Kiitos taas kauniista sanoista, Joie. 🙂🌻

Ennen osastoa en saanut nukuttua ja nyt on olo, että voisin nukkua vaikka koko ajan. Mikään määrä yöunta ei riitä... Olen kuitenkin yrittänyt välttää päiväunia, en halua sekoittaa unirytmiä täysin.

Väsyttää, ahdistaa, masentaa. Mikään ei kiinnosta, mikään ei huvita, ja pitäisi vaan jaksaa silti eteenpäin. Kaikki ahdistelevat kysymyksillä, menenkö tallille, koska jatkan autokoulua, pitäisi tehdä sitä ja tätä. Tekisi mieli vaan huutaa, että en mä halua enkä jaksa, antakaa mun syrjäytyä rauhassa!

Täällä taas, jos joku tätä vielä lukee. Olin tosiaan talvella osastolla 5 vko ja sen lisäksi 5 pv intervallilla toukokuussa. Kesäkuussa sain myös pysyvän eläkkeen, eli siitä ei tarvitse enää kelan kanssa taistella.

Kesällä olo oli kohtalaisen jaksava, kävin parissa kesätapahtumassakin ja olin paljon tallilla. Mökilläkin kävin. Mutta nyt olen alkanut taas väsyä enemmän ja enemmän, kaikki ahdistaa enkä tajua mitään. Voisin vaan nukkua, viime yönä nukuin 12,5 h ja sen lisäksi melkein kahden tunnin päiväunet tänään. Huomenna pakko mennä tallille. Olen jatkuvasti ahdistunut, ajatukset pyörii päässä miljoonaa ja tuntuu, että sekoan. En enää edes tiedä, mitkä ovat omia ajatuksiani ja mitkä jonkun muun. En muista mitään. Etenkin ahdistavien päivien jälkeen iltaisin en edes muista, mitä päivän aikana tapahtui. Muistan vaan sen ahdistuksen sekä helpotuksen siitä, että saan maata sängyssä pimeässä yksin.

Ahdistun muista ihmisistä, toisaalta ihan kiva nähdä tallilla tuttuja naamoja mutta kun en vaan jaksaisi seurustella kenenkään kanssa. Haluaisin vaan maata kotona peittojen sisällä. Polilla olen käynyt juttelemassa kahden viikon välein, paitsi nyt on kuukauden tauko kun hoitajani on lomalla vielä tämän ja ensi viikon. Vaikka mitäpä siinä, mitä mä siellä teen? En jaksa edes puhua mitään. Ei ole kai mitään sanottavaa. Tänne kirjoittamistakin olen miettinyt jo pari viikkoa. Nyt päätin yrittää.

Oikeastaan haluaisin lopettaa tuon polilla käymisen, koska nythän mun ei enää tarvitse käydä siellä kun eläke on saatu joten kela ei voi sitä ottaa pois, vaikka lopetan hoidon. En vaan jaksaisi panostaa siihen. Joitain aikoja olen perunutkin kun en vaan ole jaksanut mennä. Keväällä kysyin, voisinko sopia intervallin osastolle nyt syksyksi, mutta ei se onnistunut. Ehkä parempi niin.

Mulla on kauhea tunne siitä, että olen vaan niin laiska kun en jaksa mitään. Normaalit ihmiset käyvät töissä, harrastavat ja tekevät kotityöt. Mä vaan makaan ja makaan. Siksikään en näistä asioista kehtaa kenellekään puhua. Olen vaan niin laiska, tyhmä ja saamaton etten jaksa mitään. Sitä paitsi pelkään, että häiritsen muita. Tallikavereihin en uskalla pitää yhteyttä, koska pelkään että saan kohta jonkun vainoamissyyteen kun pommitan jatkuvasti ja yksipuolisesti. Eikä niiden asiat mulle kyllä edes kuulukaan. Olen jotenkin tosi yksinäinen siellä, kun muut ovat niin ystäviä toistensa kanssa ja itse yritän vaan vältellä muita, etten ole häiriöksi. Tuntuu, että olen pilannut koko paikan ilmapiirin häiritsemällä muita. Joskus olen joutunut joitain yhteystietoja poistamaan puhelimista, koska pelkään että soitan ihmisille muuten. Noloa kun ei ole mitään itsekuria tässäkään asiassa.

Nämä on tällaisia asioita, mitä viime päivinä pyörinyt päässä. Tai viime viikkoina. En vaan saa ajatuksilta rauhaa ja pelkään että menen kohta johonkin psykoosiin kun kaikki vaan pyörii ja soi.

Hei mmila,
Mulle ei kyllä yhtään tullut mieleen pitää sua laiskana 🙂 En nyt ole lukenut kuin viimeisimmän viestisi on niin en tiedä susta enempää, mut luulen että aika monilla meistä tänne kirjoittelevista on tavallista painavampia asioita kannettavanaan. Jos niin on, ei sit ihmekään jos ei jaksa kaikkea.

Mä olen huomannut itselläni myös tuollaista ettei tee mieli ottaa yhteyttä muihin, kun mulla menee huonommin. Ehkä se kuitenkin on sellaista ajattelun vinoutumista - ehkä tallikaverit olisivat ihan mielissään, jos soittaisit niille? Ehkä joku tai jotkut niistä miettivät ihan samalla tavalla susta, että mitähän sille kuuluu ja tekisi mieli ottaa yhteyttä, mutta sit ne eivät rohkene kun eivät tiedä ilahtuisitko siitä vai et. (Ainakin mulle käy usein näin.)

Kiitos viestistä, soroppi. Yritin taas tänään pitää yhteyttä pariin tallikaveriin, mutta tuli siitäkin huono omatunto. Varmasti he laittaisivat viestiä, jos haluaisivat olla tekemisissä.

Mun elämä on kauhean vaikeaa tällä hetkellä. Olen tännekin aloittanut nyt viestin lukemattomia kertoja ja pyyhkinyt aina pois. Kun en vaan osaa kirjoittaa. Mutta siis, mun päivät tuntuu siltä, että elän jossain rinnakkaistodellisuudessa. Tämä tunne tullut ihan muutama päivä sitten päälle. Ja ihan kuin "minua" olisi useampi, ajattelen ja toimin ihan eri tavalla. Ihan kuin joku toinen ajattelisi ja toinen toimisi. En tajua mistään mitään ja iltaisin kun menen nukkumaan en enää edes muista, mitä päivän aikana on tapahtunut. Saatan illalla miettiä, että niin olinko mä tallilla tänään..? En vaan muista. Kaupassakäynti on hankaloitunut kun menen sisään, pyörin hetken ja tulen ulos muistamatta, mitä piti ostaa. Saatan muistaa, että joku oli loppu, osta sitä... Mutta kaupassa en muista enää, mikä se juttu oli. Sitten muistan sen kun seuraavan kerran tarvitsen asiaa, joka on loppu. Ja minuutin päästä unohdan sen taas.

En jaksa oikein kommunikoida ihmisten kanssa, ainakaan livenä. Tuntuu raskaalta enkä osaa sanoa mitään. Ajatukset juoksee miljoonaa ja tulee ihan sekaisena ulos suusta. Varmaan pitävät mua ihan kahelina. Enkä jälkeenpäin muista, kenen kanssa puhuin tai mitä sanoin. Sotkea sötkötän vaan eteenpäin.

Olenko tulossa hulluksi?