Kaikki luisuu taas pois...
Mistähän mä edes tämän aloittaisin… No kerrotaan aloitustiedoiksi, että olen 27-vuotias nainen ja ollut kuntoutustuella 9 vuotta. Olen ollut monesti osastolla, mutta nyt olen pärjännyt jo kohta neljä vuotta kotona.
Mutta nyt mä en enää jaksa… Olin työkokeilussa viime kuussa ja kaikki räjähti jotenkin käsiin. Ainahan mä olen väsynyt ja ahdistunut, mutta nyt olen noita molempia enkä tämän lisäksi saa myöskään enää kunnolla unta öisin. Pyörin hereillä illalla pitkään ja heräilen öisin, lisäksi saatan herätä aamulla ihan tosi aikaisin, vaikka olisi mahdollisuus nukkua. Ei vaan nukuta. Väsyttää, mutta ei nukuta.
Työkokeilu on loppunut jo ajat sitten, mutta mä en vaan palaudu. Mulla on oma hevonen ja auttelen tallilla, jossa se asuu. En jaksaisi sitäkään yhtään nyt, ennen kävin tallilla kuudesti viikossa, nyt 3-4 kertaa. Ei vaan voimat riitä enempään. Mitään muuta mä en sitten jaksakaan…
Lääkkeitä on lisätty nyt, että saisin nukuttua, mutta ei niistä ole tullut vastetta. Edelleen valvottaa. Ensi yöksi aion kokeilla ottaa molempia uusia lääkkeitä yhtä aikaa, jos se veisi tajun edes hetkeksi pois. Mun suurin ongelma tällä hetkellä ei ole se nukkuminen edes, vaan se, että olen niin ahdistunut koko ajan enkä senkään takia saa unta.
Seuraava keskusteluaika polille on 9.1. ja siihen asti olisi siis vaan pärjättävä. Monesti iltaisin kun valvon, tekisi mieli vaan vetää kaikki löytyvät lääkkeet kerralla. Mutta en mä tee sitä, olen mä niinkin joskus tehnyt ja sitten jouduin juomaan sitä hiililitkua, hyi. Sen sijaan mä olen luisunut taas vanhalle tutulle itsensä satuttamisen tielle. Se helpottaa edes hetkeksi, vaikka sitten jälkeenpäin monesti harmittaakin.
Mä haluaisin jonnekin kauas pois, missä mä saisin olla rauhassa eikä kukaan haluaisi tai vaatisi tai toivoisi multa mitään. Että mä saisin hetken vaan käpertyä johonkin ja olla. Mutta ei se ihan niin mene täällä tosielämässä.
Ei se ole niin helppoa... 😞 Mä olen jotenkin niin erakko luonteeltani kai, etten halua vaivata muita asioillani. Ihmisillä on omia juttujaan ja ystäviensä ja läheistensä asioita mietittävänä, en minä siihen liity mitenkään. Olen oikeastaan koko elämäni ollut aina vaan yksin. En vaan osaa päästää ketään muurien sisäpuolelle. Muiden huolia kuuntelen kyllä ja autan parhaani mukaan mutta että itse avautuisin...? Ei. Aina joskus ajattelen, että nyt kerron jollekulle, mutta aina se vaan jää tai lyön asian leikiksi.
Eilisilta oli aika kauhea. En oikein syönyt koko päivänä juurikaan ja viiltelin kahdesti ja illalla palelin ja tärisin vaan kaikesta. Enkä tietenkään saanut unta. Makasin huonovointisena sängyssä ties kuinka kauan ennen kuin nukahdin. Ja aamulla taas se tuttu oksetusolo ja päänsärky. Tallilla olin huonovointinen ja sanoin ohimennen yhdelle kaverille kun olimme kahden, että väsyttää niin, että oksettaa. Hän sanoi, että "Ja silti sä vaan nouset ylös ja lähdet?" Sanoin, että joo, niin mä teen. Asiasta ei puhuttu enempää.
Huomenna olen kotona. En vaan jaksa mennä. Kaikki pelottaa ja ahdistaa.
Taas makaan hereillä ja mietin, kuinka haluaisin vaan puhua jollekulle. Mutta ei mulla ole ketään. Tänne sentään voin kirjoittaa. Päivystykseen en mene. En näin mitättömän asian takia. Mitä mä siellä sanoisin? Että ahdistaa ja satutan itseäni? En mä sitäkään osaa tehdä kunnolla. Vähän naarmuttelen vain enkä edes paljon. Siellä on oikeasti sairaitakin ihmisiä joilla on masennusta ja muita ongelmia.
Sekoan.
mmila kirjoitti 30.12.2016 18:39
Ei se ole niin helppoa... 😞 Mä olen jotenkin niin erakko luonteeltani kai, etten halua vaivata muita asioillani. Ihmisillä on omia juttujaan ja ystäviensä ja läheistensä asioita mietittävänä, en minä siihen liity mitenkään. Olen oikeastaan koko elämäni ollut aina vaan yksin. En vaan osaa päästää ketään muurien sisäpuolelle. Muiden huolia kuuntelen kyllä ja autan parhaani mukaan mutta että itse avautuisin...? Ei. Aina joskus ajattelen, että nyt kerron jollekulle, mutta aina se vaan jää tai lyön asian leikiksi.
Eilisilta oli aika kauhea. En oikein syönyt koko päivänä juurikaan ja viiltelin kahdesti ja illalla palelin ja tärisin vaan kaikesta. Enkä tietenkään saanut unta. Makasin huonovointisena sängyssä ties kuinka kauan ennen kuin nukahdin. Ja aamulla taas se tuttu oksetusolo ja päänsärky. Tallilla olin huonovointinen ja sanoin ohimennen yhdelle kaverille kun olimme kahden, että väsyttää niin, että oksettaa. Hän sanoi, että "Ja silti sä vaan nouset ylös ja lähdet?" Sanoin, että joo, niin mä teen. Asiasta ei puhuttu enempää.
Huomenna olen kotona. En vaan jaksa mennä. Kaikki pelottaa ja ahdistaa.
Jotenkin on niin tuttua viiltelyä lukuunottamatta. Alkoholi kai itselläni korvasi viiltelyn tai jotain. Itsekin pidin kulisseja yllä ja löin aina kaiken leikiksi vaikka sisäisesti olin hyvin ahdistunut aika lailla sinun tapaisesti. Itsekin aikonaan yhdelle kaverille jotain mainitsinkin ja hän vain nauroi, sinä kun muka? Olin mestarinäyttelijä mistä ei tosiaan hyötyä ollut. Yksin jäin lopulta, en kestänyt enää ihmisten seuraa tai en vain kelvannut enää kaveriksi kun en enää jaksanut näytellä. Tai sitten olin tutustunut vääriin pinnallisiin ihmisiin.
Mitä jos laittaisit päivittäin jotain tuntemuksiasi ylös. Ihan omin sanoin sen enempää miettimättä kun tuntuu pahalta. Saisi terapeuttisi jotain konkreettista ja jos on hyvä sellainen niin pystyisi ryhtymään toimeen. Ymmärrän ettei siinä tilanteessa kun pitäisi kertoa jotain ei mitään muistakaan tai saa sanotuksi. Isekin olin ja olen paljon vieläkin etten saa oikein puhutuksi live tilanteessa tai sitten puhun mitä sattuu.
Vielä sinulla ei olisi myöhäistä välttää virheitä ja tulla yhtä hulluksi kuin minä. Tosin lääkitykseni pitää aika hyvin kasassa ja toivoisin vain että olisin sen saanut paljon nuorempana.
Seuraavaa en tiedä voiko suositella kaikille mutta auttaa minua: Huuda suoraa huutoa mitä sattuu, kiroile, hauku paskat ihmiset ym. Tosin se kannattaa tehdä niin ettei muut kuule tai saa hiukan epämiellyttävää huomiota. Itse teen sen autossa samalla kun ajan moottoritietä. Metsään meno on perinteinen suomalainen tapa tehdä sama. Riippuu tietysti missä asuu että on tarpeeksi metsää ilman asutusta. Niin ei kannata huutaa että sinipukuiset ystävämme tulevat katsomaan.
Miten sä sit aikasemmin oot päätyny osastolle? Haitko itse apua vai joku muu?
Tunnusx, mä olen niin huono kirjoittamaan mitään... Mutta on se puhuminenkin tosiaan vaikeaa. Enkä haluaisi tehdä mitään numeroa itsestäni ja huomionhakuisuudestani niin tuntuisi vähän tyhmältä oikein kirjoittaa jotain ylös. Tiedän, väärä ajattelutapa...
Joie, ihan alunperin päädyin osastolle 18-vuotiaana kun silloinen lukiokaveri kävi sanomassa terveydenhoitajalle, että en ole ehkä ihan kunnossa. Olin siellä neljä kuukautta. Sen jälkeen aloin käydä tuolla psykan polilla juttelemassa, ja sieltä ovat sitten laittaneet osastolle jos tarvetta. Pakkohoitoon yleensä, eihän mua omasta mielestä mikään vaivaa... Ja itsemurhayrityksen jälkeen jouduin myös pakkohoitoon. Yleensä hoitojaksot olleet 3-4 kk pitkiä. Nyt en ole neljään vuoteen ollut osastolla. Jos sitä nyt ehdotettaisiin niin en tiedä menisinkö kuitenkaan. Toisaalta haluaisin, mutta en pääse yli ajatuksesta, että vien sen paikan joltain muulta. Ja silloinhan mun kulissit kaatuisi, jos osastolle menisin...
Tänä aamuna ajattelin hetken, etten nouse ylös ollenkaan. Olisin halunnut vaan maata siellä peiton seassa lopun ikäni. No nousin kuitenkin ja kävin kaupassa. Koska niin kuuluu tehdä. Eihän kukaan ihminen voi koko päivää sängyssä maata... Ja taas särkee päätä ja oksettaa. Meinasin mennä apteekkiin hakemaan sidostarpeita, mutten jaksanut. On niitä tuolla vielä.
Tein huvikseni jonkun masennustestin, jossa 12 pistettä oli rajana masennukselle. Sain 28/30. Ei paha siis. Tuntuu, että siitäkin olisi pitänyt saada täydet, että voisi asiasta mitään kenellekään puhua. Mulle on ollut aina kauhean tärkeää se, että kulissit on kunnossa ja mitä muut ihmiset musta ajattelee. Enkä halua olla huomionhakuinen tai muuta. Tosin netissä oli pieni juttu viiltelystä ja siinä sanottiin, että jos sitä tekisi vain huomiota saadakseen, niin miksi sitä yrittää sitten kaikin tavoin kätkeä jäljet, ettei kukaan saa tietää? Niinpä.
Sellainen vuoden viimeinen päivä... Olen vaan lojunut koko päivän sohvannurkassa. Pesin kyllä pyykkiä hieman. Muuten olen vaan istunut tässä ja jumittanut... Yhden leffan katsoin kun sain uuden dvd/bluray-soittimen vihdoin. Ja kerran toki viiltelin. Se meni vähän huonosti mutta sama se. Se on kumma juttu, kun siihen jää koukkuun. En ollut tehnyt sitä ennen paria viime viikkoa moneen vuoteen, ainakaan kahteen tai jopa kolmeen. En koskaan ajatellut lopettavani, en vaan tehnyt sitä enää. Ja nyt olen luisunut siihen takaisin. Se on kuin jokin vesipyörre joka vetää kohti itseään. Ei siitä pääse eroon.
Tuntuu, että pitäisi olla jotenkin fiksu ja aikuinen kun on kuitenkin jo 27-vuotias. Että pitäisi olla tosi kypsä eikä näin ahdistunut ja viillellä itseään. Mutta silti musta tuntuu, että olen se sama 12-vuotias lapsi, joka ensimmäisen kerran painoi veitsen käsivarrelleen. Olen pieni ja olen eksyksissä.
Hyvää uutta vuotta vaan kaikille. Tänään olin tallilla. Huomasin tänään, etten olisi halunnut lähteä sieltä, tulla kotiin veitsen luo. Olen alkanut hieman pelätä itseäni. Olisin melkein jopa halunnut jäädä sinne ihmisten pariin, ainakin se estää mua satuttamasta itseäni.
Reilu viikko enää siihen poliaikaan. Ensin ajattelin, että soittaisin sinne polille ensi viikolla, mutta en taida. Ei siitä olisi mitään hyötyä, koska olen 99 % varma, että muistan hoitajani sanoneen olevansa lomalla ensi viikon. Eiköhän tässä vielä pärjäillä. Aion kyllä kirjoitella tänne tässä välillä, se helpottaa vähän kun saa purkaa ajatuksiaan. Vaikken mä mikään hyvä kirjoittaja olekaan.
Juuri nyt on aika seesteinen olo. Tulin kotiin ja olin ahdistunut, viiltelin, ja nyt istun tässä sohvalla. Kunpa vaan saisin ensi yönä nukuttua. Viime yönä en oikein saanut.
Kerrothan sit hoitajalle rehellisesti siitä, miten sulla menee? Hyvää uutta vuotta myös sinulle! ☺️❤️
Kiitos, Joie. Ja kyllä mä ainakin yritän... Nyt mä olen vaan alkanut pelätä sitä, että se aika peruuntuu jostain syystä. Niin käy joskus. En tiedä, miksi sitä pelkään, mutta pelkään kuitenkin. Entä jos hoitajani onkin kipeä tai mitä ikinä? No, turha kai murehtia sitä...
Päätin, että tänään en viillä. Ainakin yritän olla ilman. Huomenna sitten. Ehkä jos ajattelen huomenna taas, että "huomenna" ja sitten en teekään sitä enää ikinä? Se olkoon tavoitteeni. Se on todella addiktoivaa, ei sitä voi tajuta edes. Mutta siihen jää koukkuun.
Tämä salailu on tosi raskasta. Kun pitää vaan jaksaa hymyillä aina ja aina vaan ja pitää jäljet kaikilta piilossa. Se on henkisesti todella uuvuttavaa. Mutta siihenkin tottuu. Tänään heräsin taas tuttuihin oloihin... Olen viimeisen viikon aikana joutunut melkein joka aamu ottamaan särkylääkkeen päänsäryn takia. Jes. No, huomenna en mene tallille ja yritän saada nukuttua vähän pidempään. Mun ongelma on se, etten saa illalla unta, mutta aamulla nukkuisin helposti yhdeksään tai kymmeneen.
Ehkä huomenna hautaudun johonkin ja lepään. Yritän ainakin.
En ajatellut tänään, että viillän huomenna, vaan tein sen tänään. Huomenna yritän olla tekemättä.
Eilen en taaskaan meinannut saada unta, mutta meninkin sänkyyn jo kahdeksalta. En vaan jaksanut sinnitellä pidempään. Mieli houkutteli ottamaan unilääkkeitä, paljon. Mutta en ottanut. Tähän sopii mietelause: "I'm not scared of suicide. I'm scared of what would happen if I failed." Juuri noin se on... Siispä taas jatketaan.
mmila kirjoitti 2.1.2017 17:55
Tämä salailu on tosi raskasta. Kun pitää vaan jaksaa hymyillä aina ja aina vaan ja pitää jäljet kaikilta piilossa. Se on henkisesti todella uuvuttavaa.
On kyllä todella raskastas. Ehkä siitä vois kulkea poispäin pikkuhiljaa kohti avoimuutta ja rehellisyyttä?
Tänään oli hankala päivä. Ensinnäkin oli niin hemmetin kylmä ja kova tuuli. Hevoseni oli hermostunut ja suutuin sille ihan liikaa kun se sähläsi. ☹️ Yleensä en menetä malttiani mutta tänään pinna paloi totaalisesti. Huusin sille... Jälkeenpäin harmitti niin että aloin itkeä. Se oli noloa. Onneksi tallilla ei ollut kuin yksi ihminen mun lisäksi niin sain minimoitua vahingot.
Tajusin vaan, kuinka väsynyt oikeasti olenkaan. Olen kireä kuin viulunkieli ja kohta katkean. Kellekään en puhu enkä jaksa ihmisten seuraa. Toisaalta kaipaan sitä jollain tavalla myös, koska silloin voin joskus keskittyä edes hetken muuhun. Kuin tähän pahaan oloon. Mutta enimmäkseen olen ihmisistä rasittunut...
Joie, se on mulle tosi vaikeaa. Olen tottunut pärjäämään yksin ja itsekseni, tuntuu vaikealta pyytää apua. Ja toisaalta, eipä kukaan koskaan mun kuulumisia kyllä kysykään.
"Don't relax - it's only your tension that's holding you together."
mmila kirjoitti 4.1.2017 18:18
Joie, se on mulle tosi vaikeaa. Olen tottunut pärjäämään yksin ja itsekseni, tuntuu vaikealta pyytää apua. Ja toisaalta, eipä kukaan koskaan mun kuulumisia kyllä kysykään.
On varmasti tosi vaikeeta. 😞 Haluaisitko sä apua?
Joie, kyllä mä haluaisin. Haluaisin, että olisi joku, jolle puhua. Ja haluaisin tästä ahdistuksesta ja univaikeuksista ja viiltelystä eroon. Mutta ei mulla ole ketään...
Enää pari päivää niin pitäisi vihdoin olla se poliaika. Nyt mua on vaan alkanut ahdistaa sekin. Entä jos hoitajani ei tulekaan? Hän on kumman usein sairaana, ehkä hän on maanantainakin? Yritän olla asettamatta liikaa toivoa maanantaille, voihan koko aika vielä peruuntua... Ja nyt mua on alkanut pelottaa sekin etten osaakaan puhua siellä mitään. Tai jos vaan itken koko ajan. Tai jos mut laitetaan osastolle. Kaikenlaisia pelkoja jotka etenkin ilta- ja yöaikaan nousee ihan valtavan suuriksi.
Eilinen oli jotenkin helpompi päivä, olin vain väsynyt, mutta en kovinkaan ahdistunut, ennen kuin illalla. Tänään on ollut huonompaa, mutta ei auta kuin sinnitellä. Ja kohtahan sitä pääsee petiin taas.
mmila kirjoitti 6.1.2017 18:34
Joie, kyllä mä haluaisin. Haluaisin, että olisi joku, jolle puhua. Ja haluaisin tästä ahdistuksesta ja univaikeuksista ja viiltelystä eroon. Mutta ei mulla ole ketään...
Entä tää hoitaja, jolle sulla on huomenna aika? Luotatko häneen? Rauhaa huomiseen keskusteluusi; eihän se mitään haittaa, vaikka itkisit koko ajan. Pääasia, että hän näkee, mikä sun tilanne on tällä hetkellä ja voi sen pohjalta miettiä, miten sinua vois parhaiten auttaa. 🙂