losing_it kirjoitti 4.11.2015 19:8

Hei kaikille!

Olen jo jonkin aikaa seuraillut tätä foorumia ja huomannut että täällä on aitoja ja välittäviä ihmisiä, joten päätin kirjoittaa omasta tilanteestani tänne. Ehkäpä se tuen hakeminen oli kuitenkin suurin syy.

Olen siis viimeisen vuoden aikana ns. puhdistanut pöytäni: avioero, irtisanoutuminen töistä, välien katkaiseminen lähipiiriin kuuluvaan ihmiseen joka on minua pitkään loukannut, muutto, kaveripiirin vaihto sekä uutta parisuhdetta varovaisesti aloittelemassa.

Nyt olen vain huomannut kuinka tyhjä oloni on ja osittain alkanut katumaan että tein kaiken näin nopealla aikataululla, ilmeisesti pääni ei vain kestänyt kaikkea muutosta.
Välillä on todella synkkiä ajatuksia aina rekan eteen ajamisesta tmv. Uusi parisuhteeni on tietoinen kaikista muutoksista ja haluaa tukea, MUTTA tuntuu etten ole itse valmis kahden aikuisen väliseen suhteeseen koska asiani vielä pahasti käsittelemättä.

Onko täällä ketään muuta joka olisi tehnyt samantyyppisen 'räjäytyksen' elämälleen?
Olisi todella kiva kuulla muiden näkemyksiä tällaisesta tilanteesta jossa tunnut olevan niin totaalisen yksin ajatustesi kanssa.

Voi kyllä. Ja pariinkin kertaan. Pahinta ehkä on kohdata se, että joutuu takaisin lähtökuoppaan. Se, kun lähdet ovet paukkuen pois, uhkuen intoa että jotakin sinusta vielä tulee, ja tulet olemaan onnellinen. Kuitenkin joudut palaamaan takaisin vielä surkeampana kuin lähtiessäsi. Kai niitä ongelmia aina pakoon lähtee vaikka sitä itselleen muuta selittää... Nyt on part 2 "uutta elämää" menossa eikä kovin hyvin suju. Vaikea elää ja varsinkin opiskella näiden ajatusten kanssa. Joka aamu on vaikeaa nousta ja ajatella missä epäonnistuu tänään. Kun pienikin vastoinkäyminen tuntuu ylitsepääsemättömältä. Ja niin usein ihmettelen, että miksi, kun niin paljon suuremmastakin selvinnyt. Sori, omaa avautumista.
En tiedä miltä sinusta tuntuu, miksi teit niin, uuden alun perässä? Se on yllättävän vaikeaa. Ehkä se vain vie aikaa. Anna aikaa vielä. Kuulemma aika parantaa. Itse kyllä odotellut parempaa olotilaa jo pidempään. Pelottavaa, kun on tuollaisia ajatuksia, mutta onhan sulla tuossa paljon tapahtunutkin todella lyhyen ajan sisällä. Jo avioero on suuri muutos. Mites ihan terapeutille puhuminen, jos on tuollaisia ajatuksia, kuten rekan alle jäämistä? Puhumisella on yllättävän suuri vaikutus. Vaikka ammattilaisille kuuntelemisesta ja neuvomisesta maksetaankin, kyllä ne välittävätkin.
Miltä tuntuu tänään?

Moikka.

Itse jouduin lopettamaan oman yritykseni loppukesästä. Ilman ulkopuolista painetta en olisi ollut valmis edes luopumaan yrityksestäni, joka oli elämäntapani, niin osa minua ja identiteettiäni , mutta ei ollut vaihtoehtoja. Yritin jatkaa normi päivätyössäni, mutta siitä ei tullut mitään, kun koko minuudeltani oli pohja pois, tuli muutto, itseasiassa 2 muuttoa kahden kuukauden sisällä ja .. täydellinen romahdus.

Hakeuduin psyk.polille, koska pienin lapsistani asuu luonani ja alkoi olla kova kutsumus juuri tuohon mainitsemaasi rekan alle ajamiseen.

Mulla ei ole nyt yhtään mitään muuta kuin lapsi ja tää meidän arki, lääkkeet tukena ja 2 kertaa viikossa psykpolilla käynti ja lopusta pitäis koota itseni, taas. Olen yli 50v, miten tästä enää mitään. Slomalla oon ollut koko syyskauden, ei musta oo nyt mun työhön,.
En tiiä, mitä tästä tulee, en oo kukaan enkä mikään ja kuitenkin vastuu lapsesta on se, mikä estää mua ajamasta rekan alle. Ei oo mitään muuta kuin me, ihan hullua, mutta joku pakko vaan pitää elämän syrjässä kiinni. Kuitenkin, vaikka voimia ei oo.

Varsinkaan mihinkään suhteeseen.. hyvä, kun jaksaa hengittää, välillä sekin on työn takana. Voimia sulle, kuitenkin.

Täällä on myös eräs elämänsä räjäyttänyt. Tai paremminkin kaikki elämän tukipilarit kaatuivat yksi kerrallaan. Kaikki alkoi siitä, että isäni kuoli. Siitä tulee nyt jouluna 2 vuotta. 2 kk hänen kuolemansa jälkeen 7 v kestänyt parisuhteeni hajosi. Takana oli miehen jatkuvat sivusuhteet ja täydellinen kyvyttömyys tukea minua surussani. Lusikat meni jakoon ja yhteinen koti myytiin. Se ihana unelmien talo, jossa olin ajatellut vanheta mieheni kanssa, johon olin sitoutunut koko sydämelläni. Avoliiton lisäksi menetin parhaan ystäväni, sielunkumppani, yhteisen harrastukseni, lupaavan urheilu-uran. Samalla menetin myös melkein koko ystäväpiirin, maailman parhaimman anopin ja lapseni menetti yhteyden isovanhemmiksi mieltämiin ihmisiin. Exäni vanhemmat kääntyivät minua vastaan. Samaan aikaan työpaikalla alkoi yt-neuvottelut. Fyysinen terveys romahti psyykkisen ohella. Jouduin jäämään sairauslomalle, koska kaikki tämä 3 kk sisälle oli aivan liikaa käsitellä. Etenkin kun mikään näistä ei tapahtunut omasta tahdostani.

Palasin töihin ja heti seuraavassa yt:ssä sain lopputilin. Pitkän työsuhteeni vuoksi minulla olisi ollut 6kk irtisanomisaikaa ja työssäolovelvoite. Pystyin olemaan töissä vain 3kk. Masennus ja uupumus uusiutui uuden organisaation puhaltaessa täysillä päälle. Koin omakohtaisesti millaista on tulla 13-vuoden työsuhteen jälkeen täysin näkymättömäksi. Uusien esimiesten tapa toimia täytti kaikki työpaikkakiusaamisen määritteet. Huomiotta jättämistä, mitätöimistä, odotuksia tiettyjen asioiden hoitamisesta ilman ohjeistusta, odotus vastuun kantamisesta asioista jotka eivät kuuluneet enää työtehtäävini, päivittäisten töiden mahdottomaksi tekeminen viemällä käyttöoikeudet yrityksen tietokoneisiin, käyttöjärjestelmiin jne.

En ole edelleenkään työelämässä, enkä tiedä milloin olen siinä kunnossa että pystyisin palaamaan mihinkään työhön. Entisen kaltaiseen tuskin koskaan. Irtisanomisilmoituksesta on nyt vuosi. Kuluneet 2 vuotta on olleet aika helvettiä ja varsinainen tulikoe jäänkö tästä henkiin vai luovutanko. Olen kuitenkin tänä aikana löytänyt paljon hyvääkin. Olen nähnyt millainen narsistimulkku ex-mieheni oli. Olen ymmärtänyt että kaikki ne ihmiset, jotka käänsivät selkänsä eivät olleet minkään arvoisia. Urheilu-urani loppumista olen surrut eniten, mutta olen yrittänyt kuntoutua, jotta voisin ehkä vielä palata. Olen myös löytänyt uuden parisuhteen. Sen jatkuvuudesta en voi sanoa mitään, mutta päivä kerrallaan tässä muutenkin mennään.

Se onkin oikeastaan ainoa neuvoni sinulle: menneisyyteen et voi palata eikä mennyttä voi muuttaa. Vain tulevaisuuteen voit vaikuttaa. Haluatko elää menneessä vai kehittyä ihmisenä? Haluatko olla jämähtänyt entisiin muistoihin vai rakentaa uusia, parempia muistoja?

Kiitos teille vastauksista.
Kyllähän se fakta taitaa olla että omia ongelmiani minä pakoon olen lähtenyt ja ne pitäisi nyt saada ensin käsiteltyä. Tänään tuntuu taas hiukan synkemmältä vaikka eilinen oli aika hyvä ja sain asioita tehtyä.
Minullakin on lapsia joten 'aito' vaihtoehto rekan alle meneminen ei ole jos oikein rehellinen itselleni olen, lapseni kuitenkin tarvitsevat isäänsä vielä pitkään. Mutta ei se tätä äärimmäisen pahaa oloa kuitenkaan poista. Olen ajatellut kyllä meneväni ammattilaisen puheille tämän asian kanssa, itseasiassa olenkin aiemmin käynyt psykologien juttusilla kun olin vielä avioliitossa ja tunsin elämäni hajoavan.
Uusi parisuhteeni kyllä on erittäin paljon tukenani, mutta en myöskään haluaisi liikaa kaataa tätä kuraa hänen päällensä ja pilata hänen elämäänsä.

Onko olemassa vertaistukiryhmiä ihmisille jotka ovat kokeneet suuria murroksia elämässä? Joitain eroryhmiä kyllä on, mutta ovatko ne tarpeeksi toimivia näin suurissa muutoksissa?
Olen alkanut nyt etsimään uutta työtä koska tuntuu että tarvitsen sitä päivittäista haastetta ja mielekästä tekemistä, tosin työmarkkinat nyt ovat mitä ovat tällä hetkellä.

Rankkaa tää elämä ja ihmettelenkin miksi voimme niin pahoin nyky-yhteiskunnassa...

Hei!

Mä monesti mietin, että miten ihmisillä onkin niin suuri halu elää elämää. Miksei itsellänikin ole? Se on epäreilua ja tuntuu että muiden onni on itseltä pois vaikka eihän asia niin ole. Itse en tiedä, että uskallanko hankkia lapsia omien ajatusteni takia, milloin napsahtaa niin pahasti päässä että rekan eteen on hypättävä. Ajatus siitä ei enää pelota, enemmänkin rauhoittaa. Rauhoittava ajatus, että täältä pääsee pois. Olen miettinyt monesti, että miten kertoa läheisille siitä ajatuksesta. Tiedän, että sieltä "ei tule lupaa". Mulla on ihana poikaystävä ja tunnen syyllisyyttä siitä, että ajatukset on näin synkkiä. Missä on se aikaansaava tyttö, joka joskus nostaa päätään ☹️ Siitä alkaa olla liian pitkä aika, kun oli energinen ja iloinen. Edes liikunta, josta ennen sai niin paljon irti, ei juuri nyt tuota mielihyvää.

Minäkin olen epätoivoinen ja on ollut itsetuhoisia ajatuksia. Mutta ei sotketa rekkakuskeja tähän juttuun, eihän? He eivät ole meille mitään pahaa tehneet.

Samat fiilikset täällä. Yllättäen muutto toiselle paikkakunnalle toista kertaa hieman yli vuoden aikana, töistä irtisanoutuminen ja melkeimpä avioerokin miehestä, jonka kanssa suhteemme toimii niin uskomattoman hyvin. Syynä hänen tahtonsa lähteä ulkomaille, mutta minun tahtoni jäädä Suomeen, sillä tiedän, etten pystyisi toteuttamaan itseäni ulkomailla, enkä tahdo olla enää erossa perheestänikään.

Nyt olo on todella tyhjä, ahdistunut, eikä mitään tietoa mistä pääsisin taas elämän kulmaan kiinni. Miehen kanssa olemme onneksi saaneet asiat sovittua, kun tein selväksi ettei hän voi saada sekä minua, että elämää ulkomailla. Tuntuu niin suunnattoman pahalta pistää rakkaalle ihmiselle ehtoja, mutten voinut muutakaan. En vain voi enää elää vain toista varten ja mieheni onneksi ymmärtää asian.

Tunnen, etten ole saavuttanut elämässäni kovin paljon, nämä pari vuotta olen vain polkenut paikoillaan. Olen vielä nuori (22) ja muilla ikäisilläni alkaa olla jo koulutus tai opinnot kesken, mutta itselläni vain ylioppilastutkinto. Tämän ajatteleminen ahdistaa minua todella paljon. Unelmoin kouluttautuvani lastenhoitajaksi, mutta pelkään ettei pää kestä.

Kaikki tämä on tapahtunut niin hirvittävän nopeasti, eikä muuttokaan ole vielä kokonaan ohitse. Mieheni on vielä toisella paikkakunnalla kaikkien tavaroittemme kanssa ja minä kyyhötän vanhempieni luona, sillä pää ei enää kestänyt. Paluu kotiinkin tuntuu hieman epäonnistumiselta, kun on elänyt itsenäisesti jo muutaman vuoden ajan.

Pää ei todellakaan ole pysynyt mukana tässä kaikessa, mutta olen samalla hyvin vahvasti ymmärtänyt, mitä elämältäni haluan ja mitä en, ja tahdon uskaltaa nyt elää itseänikin varten. Tunnen, että luon nyt nahkaani, hyvin syvään ja verisesti. Ja todellakin voin samaistua noihin hetkiin, jolloin tulee mieleen vain lopettaa kaikki. Tiedän kuitenkin, etten tahdo kuolla, tahdon vain olla taas onnellinen ja elää sitä tavallista arkea. Tämä kaikki odottaminen ja painaminen eteenpäin siinä välissä on vain niin raskasta.

Itseäni auttaa jatkamaan eteenpäin tieto siitä, että kyllä se olo siitä parantuu ja merkitys elämään palaa, kun kaikki vain tasaantuu. Olen käynyt nyt säännöllisesti viettämässä aikaa ja osallistumassa erilaisiin ryhmiin eräällä hyväntekeväisyysjärjestön ylläpitämällä "klubitalolla". Tällä hetkellä se on ainoa henkireikäni ja varsinkin viikonloput ovat vaikeita, kun ei ole mitään paikkaa minne mennä. Opamoxien voimalla painan eteenpäin, niistä on ollut todella suurta apua. Apua olen myös löytänyt hädän hetkellä psykiatrisesta päivystyksestä, jonne minulla on nyt keskusteluaikoja.

Kyllä se tästä vielä helpottaa meille kaikille ajan kanssa, välivaihe vain on hankala ja raastava. Pitää vain yrittää uskoa, että päivä päivältä sitä mennään valoa päin. 🌻🙂🌻

No, täällä on myös elämän ja Suomen kiertolainen. Jotkut hokee näitä kuluneita sanontoja joita inhoan että, itseään pakoon lähtee ja takaisin kyllä tulet häntä koipien välissä ja kyllä routa porsaan kotiin ajaa yms. Minun kohdalla mikään ei pitänyt paikkaansa, vaan joka muuton ja eron jälkeen olin paremmin kiinni elämässä. Siis terveemmässä. Se taitaa olla ihan itsestä kiinni miten suhtautuu ja mitä tekee uudella paikkakunnalla ja uusien ihmisten kanssa.
Eka muutto eron jälkeen: raitistuin uudella paikkakunnalla ja menin terapiaan, mikä oli tosi hieno homma ja entisessä paikassa tuskin olisin niiden "rakkaiden" lähimmäisten keskellä ikinä raitistunut, vaan he olisivat tuota pikaa vetäneet minut takaisin huonoon elämään, jota pakenin.
Toisessa muutossa ei ollut sitten eroa eikä alkoholia vaan ihan itseni takia halusin vielä muuttaa ja katsoa millaista on muualla, ja olinkin innostunut ja utelias jonkin aikaa. olin silloin osa-aikatyössä mikä oli ihan mukavaa aikaa, vaikka henkisesti raskastakin. Silloin meni pelko yksinäisyydestä, kun totaalisesti jouduin olemaan yksin, omien virheitteni kanssa, ei ollut ketään kenelle niitä vaikertaa ja kertoa.
Jossain vaiheessa vain tuli stoppi, etten enää halua kertoa oikeastaan kenellekään menneitä asioita joista olin jo surutyöni tehnyt.
Pitää vain olla avoin ja rohkea lähteä uusien ihmisten pariin, Etsiä harrastuksia yms. Muttei enää samalla tavalla kuin ennen, jos on jotain ongelmaa ihmissuhteissa. hyvin pian sitä tekee samat virheet ellei tiedä itseään mikä ja kuka on.
Tsemppiä ja elämäniloa. Oi, melkein kadehdin sinua kun olet muuttanut uuteen paikkaan ja elämässä on vaikka mitä ihanaa edessä🙂

Moi kaikille
minä olen pian 41 v nainen, avioerosta kohta 4 v ja olen alkanut oikeasti käsitellä sitä vasta tänä vuonna. Liian kova meno, uusia miehiä, bailausta ja työpaikanvaihdoksia välissä.
Tulos: paha masennus ja elämänpelko.
Pystyn hyvin samaistumaan monen teistä teksteihin.
Itseäni kuitenkin ajaa eteenpäin lapset: he ansaitsevat onnellisemman äidin. Olen tehnyt valtavasti työtä mieleni kanssa, opetellut ajattelemaan asioista toisin ja elämään hetkessä, tajuamaan sen että asunnonvaihdos/työpaikanvaihdos/uusi parisuhde ei ratkaise mun asioita. Olen siis asunut monessa eri maassa ja tehnyt paljon kaikenlaista - moni luulee minua menestyjäksi, oikeasti olen ollut pakenija.
Joku kirjoitti luovansa nahkaansa. Se on hyvin sanottu. Minä tunnen kulkevani kohti jotakin rauhallisempaa itseäni, ihmistä joka hyväksyy asiat ja on suvaitsevaisempi itseään ja muit akohtaan. Mutta tämä nahan luominen on tuskaista, suorastaan veristä ja kivuliasta.
Hetkittäin kuitenkin ihmettelen ja ihailen kaikkea sitä voimaa, joka minussa ja meissä kaikissa on.
Asiat muuttuvat paremmiksi, hitaasti, mutta kuitenkin. Minä olen sen omakohtaisesti kokenut ja toivon teille kaikille samaa! 🙂🌻

Hei tähän päivään,
Juuri odottelen lentoa kotisuomeen kun alkoi mennä vähän hurjaksi meno vaihdossa... "Viimeisiä puheluja" soittelin (meno olikin sen mukaista).
Poikaystävä ja paraskaveri uhkasivat tulla hakemaan jos en itse tajua tulla pois. Pelottaa niin paljon että mitä mä nyt, onko musta mihinkään. Luovutinko? Miksi on taas niin helvetin allapäin, en vaan jaksa... Kolme vuorokautta valvonut, kun uni ei oo tullut. Mitä mä teen nyt ☹️ tää menee aina vaan pahemmaksi...

Hei taas!

Muutaman päivän tässä pohtinut asioita laidasta laitaan. Välillä toivoa paremmasta ja välillä tuntuu että voimat loppuu taas. Aikamoista tunteiden vuoristorataa kaikenkaikkiaan.
Kiitos teille jotka kirjoitatte omista kokemuksistanne, ne auttavat ja antavat laajempaa näkemystä mikä elämässä on tärkeää ja mikä ei. Osalla teistä ongelmat ovat omiani suurempia ja toivonkin heille voimia ja rohkeutta muuttaa asioita jotka eivät toimi tai ovat muuten vain negatiivisia.
Huomenna on uusi päivä ja aina kun aurinko nousee on toivoa paremmasta päivästä.

Pitkästä aikaa kirjoittelen tänne. Joulu tuli ja meni, ahdistus ei hellitä sitten millään. Nyt harkitsen vakavasti jopa parisuhteeni päättämistä kun tuntuu etten saa sellaista tukea mitä tarvitsen. Tiedostan kyllä ettei toisen tehtävä edes ole olla se jatkuva tukiverkko, joten olen tullut siihen johtopäätökseen että on kaikille osapuolille helpompaa kun laitan itse asiani järjestykseen, enkä tukeudu toisiin niin paljoa.
Mutta toisaalta pitkä tie edessä saadakseni itseni edes siedettävään tasapainoon, pelkotilat ja ahdistukset sen mukaisia myöskin.

Toivottavasti palstalaisilla oli hyvät joulut ja saitte ladattua itseänne 🙂

Hei losing_it!

Oletko tullut ajatelleeksi tilannettasi siltä kannalta, että uuden parisuhteen luominen vaatii aina työtä ja voi joskus olla kaikesta ihanuudesta huolimatta rankkaa ja vaativaakin? Ehkä et oikeasti jaksa, vaikka periaatteessa kyse onkin myönteiseksi ja eteenpäin vieväksi mielletystä tapahtumasta? Tämä tuli mieleeni siitä, että viittasit uuteen naisystävääsi sanoilla "uusi parisuhteeni", ikään kuin olisit toivonut hänen olevan kummankin osapuolen roolissa, eikä vain toisena puolena. Uusi naisystäväni, kumppanini tai parini olisivat nimityksinä kertoneet ihmisestä, "uusi parisuhde" sisältää jo itsessään kaksi?

Voimia jatkoon! Tuollaiset koettelemukset vaativat vuosien työn, niistä ei parissa viikossa tai kuukaudessa selviä kukaan...

Moi
minäkin täällä taas... joulu meni kivasti, lasten kanssa vanhempieni luona, mulla alkaa olla se tilanne että tulen oikein hyvin juttuun vanhempiei kanssa. Nuoruuden syyttelyt ja väännöt ovat ohi - ja tietysti lapseni, heidän rakkaat lapsenlapsensa toimivat osittain vähän pehmentiminä.
Ajattelin tuota parisuhdetta: voithan yrittää selittää kumppanille, että tarvitset "tauon".
Sitä minäkin olen selittänyt omalle, sinänsä hyvälle miesystävälleni.
Ero tuli syksyn mittaan pitkälle mun stressini ja masennukseni vuoksi: tuli sellainen olo, että minun pitää vihdoin ja viimein pohtia omaa elämääni ja löytää se, mikä mulle on tärkeää; ml. millainen parisuhde mulle olisi hyvä. Olen aika itsenäinen ja kiireinenkin, ja lapseni vievät myös paljon aikaa ja huomiota. Liian tiivis käpertyminen suhteeseen ei vain onnistu tällä hetkellä.
Sinulla on oikeus selvittää asiasi, ja voi olla että se maksaa sinulle yhden ihmissuhteen - tai sitten löydätte toisenne uudelleen.
Älä kuitenkaan ota neuvojani liian kirjaimellisesti 😎 jokainen meistähän tallaa omaa polkuaan. Halusin vain kertoa omia ajatuksiani ja kokemuksiani eron ja uupumuksen jäleken.

Hei. Lueskelin teidän kirjoitukisa ja omani myös ja tein muutaman ehkä hyvän huomion itsestäni jota taidan alkaa nyt työstämään.
olen ollut lähes kuusi vuotta avoliitossa, joka on kyllä ihme. Mutta ei se ole ollut helppoa. Sitä ennen asuin ja elin yksinään pitkään, seurustelin muutaman kerran mutten uskaltanut edes ajatella yhteen menemistä kenenkään kanssa, aina löytyi vaikka mitä vikoja toisesta eten uskaltanut.
Etsin aina vikoja muista, se taitaa olla minun suurin virheeni tänä päivänä. Onkohan takana pelko jostain? Yksinäisyys myös vaivaa, kun en osaa lähteä nyt yksin mihinkään. Jotenkin hullua, mutta odotan että puolisoni olisi oltava mukana ja meillä pitäisi olla yhteisiä ystäviä joiden luona vierailla. Mutta tämä nykyaika taitaa olla sellaista ettei mitään sellaista enää ole, vai olenko väärässä. Liian kotiin käpertyminen kahdestaan pelottaa ja ahdistaa, vaikka pidänkin kotona olemisesta.
Toisaalta aika aikaa kutakin sanotaan, parisuhteessa tulee ja menee kriisejä, niihin ei vain kannata jäädä olemaan ja liikaa miettimään.