Hei taippi,

Kaikki pikeminkin tuntuu kaatuvan niskaan eikä kuitenkaan onneksi lopulta kaadu. Usko taippi-kiltti tähän. Sinulla on ollut traumaattinen vuosi 2005. Se on tietämättä asiasta sen tarkemmin kuitenkin ollut tosi hurjaa ja kurjaa koska yhä haavat ovat auki. Odotan itse psykoterapeutille pääsyä jossa tullaan avaamaan koko lapsuus ja nuoruus jolloin kuormitusta syntyi vähän kerrallaan kolmen vuosikymmenen ajan ja joka nyt monen ja taas monen vuoden jälkeen on mitä todennäköisimmin masennukseni syy. Toivon että uskaltaudut ja pääset hyvän psykoterapeutin luokse ja itke siellä niin paljon kuin itkettää. Jos pelkäät ettet pysty puhumaan, kirjoita etukäteen pari mieltäpainavaa asiaa paperille ja ojenna se psykoterapeutille. Valitse sellainen psykoterapeutti (jos menet yksityisen sektorin kautta, voit ainakin valita) jonka kanssa synkkaa ja johon uskot voivasi jossain vaiheessa luottaa täysin ja avautua kaikista mieltä painavista asioista. Aika ei yksistään paranna haavoja kuten olet huomannut. Toivon että saat ammattiapua lievittämään tuskaa ja kääntämään osan huonoista kokemuksistasi myöhemmin voimavaraksesi.
Voimia Sinulle!

Kiitos viestistäsi!
Sitä juuri pelkään kun kaikki pitää aukaista, mitä on tullut säilöttyä mielen perukoilla vuosia.
Lapsuus ei ollut helppoa, mutta siitä olen pystynyt puhua. Koulukiusaamiset, isän alkoholismi ja itsemurha, ne olen jotenkin hyväksynyt tapahtuneeksi.
Aikuisiässä tapahtuneet tramat sitä vastoin ovat hyvin kipeitä ja arkoja. Työpaikkakiusaaminen, raiskausx2,parisuhde väkivalta, joka loppui miltei minun kohtalokseni(joka olisi ollut miltei suotavaa..) nämä on tullut jäädäkseen, sen tiedän, mutta tämän enempää en ole koskaan pystynyt kenellekään milloinkaan avautumaan. Häpeän itseäni, olen vihainen itselleni ja syytän itseäni kaikesta😞
Miksi tämä tuskaisuus ei ikinä jätä minua rauhaan?

taippi kirjoitti 2.3.2011 12:47

Kiitos viestistäsi!
Sitä juuri pelkään kun kaikki pitää aukaista, mitä on tullut säilöttyä mielen perukoilla vuosia.
Lapsuus ei ollut helppoa, mutta siitä olen pystynyt puhua. Koulukiusaamiset, isän alkoholismi ja itsemurha, ne olen jotenkin hyväksynyt tapahtuneeksi.
Aikuisiässä tapahtuneet tramat sitä vastoin ovat hyvin kipeitä ja arkoja. Työpaikkakiusaaminen, raiskausx2,parisuhde väkivalta, joka loppui miltei minun kohtalokseni(joka olisi ollut miltei suotavaa..) nämä on tullut jäädäkseen, sen tiedän, mutta tämän enempää en ole koskaan pystynyt kenellekään milloinkaan avautumaan. Häpeän itseäni, olen vihainen itselleni ja syytän itseäni kaikesta😞
Miksi tämä tuskaisuus ei ikinä jätä minua rauhaan?

Olet kokenut todella kovia, ei kenenkään pitäisi kärsiä raiskauksesta kahta kertaa, eikä myöskään parisuhdeväkivallasta.
Tulee mieleen, että oletko etsinyt tiedostamattasi isäsi kaltaisia ihmisiä elämääsi.
Ja nämä ovat tehneet sinulle pahaa.
Noh puhuminen auttaa, tuskaisuuskin loppuu aikanaan, mutta siihen voipi mennä aikaa.
voimia sinulle

Kyllä sitä on tullut mietittyä jos jonkinmoiselta näkökannalta, että miksi näin pääsee käymään, mitä on tehnyt väärin, miksi toistan kaikki virheet uudestaan ja uudestaan. -kai jonkinlainen kohtalo tekee tepposiaan ja koettelee kuinka paljon jaksan kantaa?-

Vääriä valintoja on tullut tehtyä, ja niitä jälkiä saa korjailla lopun ikää. Löytäisi vain keinoja, jolla saisi rakennettua luottamuksen tapaista ihmisiä kohtaan.Ei kykene luottamaan enään perheenjäseniin, saati muihin vähänkin vieraampiin. Kuka on onnistunut siinä? Saisiko apuja, vinkkejä, mitä vain?

Olen kuvitellut, että kyllä asiat tästä aikaa myöden helpottaa, ja usko tulevaisuuteen alkaa näyttää valoisammalta, niin eiköhän joku/jokin kiskaise maton alta ja hups, taas sitä ollaan lähtökuopissa 😭

Hei!
Se on kamalaa, kun väkivallan uhrit mieltävät itsensä "syyllisiksi",
et ole ollenkaan ainoa.
Itse kokenut elämän aikana lähinnä henkistä väkivaltaa, koko ikäni,
ja kyllä se vaan aiemmin usein kiertyi sinne itsesyytösten puolelle.🤔

Mutta jaksaisitko lukea?
On kirjoja joissa käsitellään syyllisyyden ja häpeän tunteita,
niistä on ollut minulle aikapaljon apua vuosien varrella.
Tor G. Spiik: Häpeän lapset, löytyy hyllystäni, ja monia muitakin, se oli aika hyvä.
Tommy Hellstenillä hyviä kirjoja.
Voisin luetella niitä lisää, mutta
nyt sanoisin vain:
Et ole antanut lupaa väkivaltaan, miten se voisi olla sinun syysi?
Kaikki me ihmiset joskus tehdään niitä huonoja valintoja.
Älä soimaa niistä itseäsi, enää enempää...
Voimia sinulle! ☺️❤️

😭 Voi sinua, Taippi, miten ikävää, että olet kokenut noin paljon kaikenlaista tuskallista ja vielä ne, mitä tapahtui 2005! Olen todella pahoillani.

Puhut kovasti itsellesi. Ei sinun tarvitse kertoa kenellekään mitään, Taimikiltti, jos se on liian vaikeaa. Ehkei ole sen aika? Joskus terapiaa voi olla se, että ottaa itselleen terapeutin, tapaa tämän kerran ja pyytää, että saa olla ihan hiljaa, jos siltä tuntuu. Jo se, että menee paikalle on paljon tehty joskus. Ja sitten voi pyytää, ettei tapaa uudelleen ennen kuin on valmis mutta säilyttää yhteystiedon, jotta silloin, kun vielä on valmis, voi ottaa yhteyttä tai jos tuntuu, ettei tarvitse, ei sitten ota. Yksityisellä voi tehdä tuon noin.

Terapiaa voi olla myös joskus se, että keskustelet joskus, soitat johonkin numeroon, mihin voi puhua anonyymisti. Ehkä sitä sitten joskus voi myös kokeilla, jos et kestä puhua?

Ja terapiaa voi olla sekin, mitä nytkin teet: puhut asiasta täällä juuri noin kuin teit: ei tarvitse kertoa mitään muuta kuin se, että tuntuu pahalta. Se jo on terapiaa. Täällä sinut hyväksytään ja voit turvallisesti puhua tai olla puhumatta. Täällä me toivomme, että sinä alat pian kokea itsesi hyväksi mutta myös ymmärrämme sinun kipusi.

Minun mielestäni se, että terapiassa tuntuu rankalta on ihan selvä asia kaiken kokemasi jälkeen. Terapiat ovat alku- ja keskitaipaleella rankkoja. Sitten helpottaa mutta kuten sanot alussa on paljastettava kaikki ja se tuntuu asioiden räjähtämiseltä kasvoille. Sitä pelkää, ettei terapeutti osaa osoittaa sympatiaa - eivät kaikki osaakaan vaan ovat ihan ilmeettömiä ja kylmänoloisia jotkut. Yksityisellä voi helposti vaihtaa terapeuttia, jos tästä ei tykkää. On tärkeää, että terapeutti antaa sympatiansa.

Minusta olisi ihmeellistä, jos et tuntisi vaikeutta puhua ja pelkoa kohdata asiat. Se on ihan luonnollista. Ja se, että välillä helpottaa, on sekin luonnollista, sillä mieli ei jaksa jatkuvasti samanlaista tilaa. Hyvä, että välillä noin käy. Silloin voi joskus olla niin, että selviät.

Muuten, jotkut terapeutit käyttävät hypnoosia ja erilaisia menetelmiä yksityisellä, missä tilassa voi oppia rentoutumaan vähän paremmin kuin aiemmin.

Olen pahoillani, kun pyydät anteeksi kertomista ja puhut kuin olisit ansainnut jonkin kuoleman (et). Sinä olet hyvä, tämä sinulle 🌻🙂🌻:. He, jotka ovat tehneet pahaa, eivät olleet ja ansaitsisivat rangaistuksen. Et sinä. Se, että vetäydyt itseesi on varmasti mielesi tapa yrittää suojella sinua peloiltasi, joten se on luonnollista. Se ei vain toimi, sillä nyt ei ole hyökkääjää, tilanne on ohitse, on kovat arvet ja kauhut, ymmärrettävät pelot muttei tarvitse pelätä enää. Nyt olet selvinnyt, jos annat itsesi elää nyt. Nyt sinä saat rakastaa myös itseäsi ja sinun pitäisikin.

Paljon voimia

Hyvä taippi, olet jo oikealla tiellä kun olet miettinyt miten jatkaa eteenpäin, kaikesta huolimatta. Edelleen on hienoa että olet alkanut hakemaan apua. Yksin sinun ei tarvitse kantaa raskasta taakkaasi. Jo ongelmista puhuminen/kirjoittaminen voi keventää kuormaa. Oletko ajatellut joskus kirjoittaa päiväkirjaa? Sen päätarkoitushan ei välttämättä ole se että kirjaat päivän tapahtumat vaan pikemminkin päivän ajatuksesi, mietteesi ja toiveesi Kun kirjoitat, ajattelet hitaammin ja perusteellisemmin. Pohdi mitä haluat, mistä unelmoit, mikä on hyvää tässä elämässä ja pyri joka päivä tekemään itsellesi asioita joista pidät.
Nosta leukaa avistuksen verran ylöspäin ja hymyile ja naura aina kun siihen on tilaisuus. Nämä voivat olla lapsellisia ohjeita ja ne nyt tulevat mieheltä joka ei itse niihin pysty niin usein kuin haluaisin ja pitäisi jotta oma masennus alkaisi hellittämään.
Säädä pienet arkiasiat hieman itsellesi sopivampaan suuntaan ja hae ammattiauttajan apua. Voit saada jotain mielialaläkettä(meitä on Suomessa yli 100 000) joka oikeanlaisen psykoterapian avulla alkaa vetämään sinua ylöspäin ja huomaat vahvistuvasi. Toivon sydämestäni että saat elämäsi kuntoon pikku hiljaa. Älä heittäydy uusiin ihmissuhteisiin liian nopeasti vaikka olisitkin(ilmeisesti olet) impulsiivinen ja rohkeakin. Anna ajan ja arjen selvittää onko joku uusi tuttavuus se oikea Sinulle, joka ansaitset tästä eteenpäin vain laatuihmissuhteita. Ja muista että keväiset auringonsäteet tavoittavat sinutkin. Nyt on aika kulkea kadun aurinkoisella puolella. Ne pimeät sivukujat on nähty ja huonoiksi koettu.
😉

Kiitos Dinah52!

En ole vuosiin jaksanut keskittyä lukemiseen, mutta voisin yrittää 🙂

Nyt on niin paljon karikoita tullut vastaan, että vanhat asiat on oikein ryöpsähtänyt esiin. Pienet asiat muistuttavat menneistä ja siinä sitä taas ollaan.
Muutoksia on edessäpäin ja kaikki vähän hirvittää, mutta jos muutokset toisi myös helpotusta, sitä ei voi tietää.

Osaako joku kertoa, voiko kunnan puolelta saada ilmaista psykoterapiaa? Minulle puhuttiin vain yksityisestä, jossa omavastuu on ainakin parikymppiä/kerta.

Kiitos Hätäinen ja Probert!

Ihana lukea kannustavia sanoja, niitäkun ei useinkaan saa kuulla keneltäkään.
Olen syönyt jos jonkinlaisia moisia masennuslääkkeitä jo vuosia, ollut sairaalassa useaan otteeseen ja välillä minut on "heitetty" toivottomana tapauksena suljetulle, kun lääkäri ei enää tiennyt mitä tehdä minulle...

Nyt on nämä lääkkeet ollut pari vuotta ja annostusta muutettu tilanteen mukaan, nyt taas joduttiin nostamaan kun tilanne meinasi karata käsistä. Mieliala vaihtelee joka päivä pohjamudista korkeuksiin, ehkä siihenkin joskus tottuu😐

Syyllisyyttä olen tuntenut kaikista tapahumista, niin isän kuolemasta kuin minulle tapahtuneista asioista. Psykologini kuten tekin hoette,ettei ne ole syytäni, mutta koska ne on juurtuneet jo ko.tilanteissa kuultuihin sanoihin, niin ei ne kovin helpolla
häviäkään. Ehkä joskus, ehkä ei.

Lähitulevaisuudessa minulla alkaa työkokeilu ja uudelleenkoulutuskin. Ne hirvittää ja pelottaa. Entä jos en olekaan valmis, jos jodunkin keskeyttämään ja taas saan hävetä itseäni. Sekun tuntuu olevan jo arkipäivää meikäläisen maailmassa.

Sitä olen miettinyt kovastikin, miten asioista voi puhua ja kuinka käydä niitä läpi, päiväkirjaa olen pitänyt jo vuosia, sekin loppui siihen kun exäni oli lukenut kirjoituksiani ja sain kuonooni, kun olin kirjoittanut erilaisista kokemuksista, mitä hän minulle teki...Eli se siitä.
Olen yrittänyt sitäkin aloittaa uudelleen, mutta tulin siihen lopputulokseen,että ei minusta ole siihen. Kokoajan saisin piilotella raapustuksiani,ettei kukaan lukisi niitä. Vaikka asunkin yksin...

Uutta suhdetta en uskalla aloittaa se pelottaa liikaa, niin paljon huonoja kokemuksia, että parempi pysytellä itsekseen. Olisihan se mukava jos joku oikeasti välittäisi ja ehkä rakastaisikin, mutta ehkä minulle ei suoda sitä hyvää kokemusta.

Kiitos teille kun jaksatte lukea, kaunista alkukevättä kaikille 🙂🌻

Mulla on nyt todella paha olla, törmäsin lenkillä toiseen pahantekijään. Ohi pystyin kävelemään, mutta ku kotiin pääsin niin romahdin. Itkin hysteerisesti ja tärisin... Vaikka kohtaamisesta on kulunut jo viisi tuntia niin ahdistus on rauhoittavasta ja kuumasta suihkusta huolimatta edelleen päällä... Tekisi mieli huutaa raivota ja melskata, mutta en kykene. Istun lamaantuneena ja tärisen ja rintakehän päällä on hyvin raskas kivi, vaikea hengittää 😭