kaikki hyvin, muttei kuitenkaan
minä olen aina ajatellut että selviän kaikesta. olen aina ollut toisten tukena ja lohduttamassa, tsemppaamassa, mutta itseäni en nykyisin saa enää kasaan. Olen todella yksinäinen,vaikka ympärilläni on ihmisiä. Yksin vatvoessa asiat tuntuvat vain pahenevan. Nykyään olen ajatellut, että kukaan ei edes huomaisi, jos minua ei enää olisi. Tiedän kuitenkin, etten pysty tekemään pahaa itselleni.
Pitkin elämääni on sattunut ja tapahtunut, mutta jotenkin olen saanut aina koottua itseni. Kouluaikaan pyrin opiskelemaan hyvin ja pärjäsinkin keskivertoisesti. Olen suorittanut 3.asteen koulutuksen, mutten työskentele koulutustani vastaavassa asemassa. Mahdollisuus siihen olisi, mutta työpaikallani on myllertänyt viimeisen vuoden ajan niin, että minusta on tullut epävarma ja etääntynyt ihminen. Tunnen, ettei minuun luoteta, mutta kuitenkin päälläni on nimetön vastuu. Tunnen, että minut ymmärretään väärin ja itseni esille tuominen on vaikeaa. Työssä olooni vaikuttaa tällä hetkellä paljon myös seuraava kohtalon kurjuus. Lapsettomuus. Tuntuu että kaikki asiat kiertyvät toisiinsa ja niistä kasvaa vain isompi verkko, josta on vaikea päästä pois.
😞
Elän avioliitossa rakastamani miehen kanssa. on oma talo,säännölliset tulot, kaiken pitäisi olla hyvin, mutta jotain oleellista puuttuu, lapset. Nykyään käännän telkkarinkin toiselle kanavalle, jos se jotenkin liittyy lapsiin, varsinkin vauvoihin. Olen etääntynyt kaikista kavereistani, joilla on lapsia. Töissä tekee pahaa, kun työkaverit kertovat mitä heidän nisset ja nasset ovat puuhailleet. Harmittaa, kun kaikki kyselevät, että millonkas se ellu hommaa lapsia tai juhlissa puheet kääntyvät niihin lapsettomiin.
Me ollaan yritetty lasta vuoden päivät, tiedän että se tärppääminen ei ole niin helppoa kuin tekeminen. Huomaan, että tunteeni menevät yhtä kuukautiskiertoni mukaan. Kuukautisten alkaessa olen todella maassa. Itken ja mietin miksi mikään ei onnistu.
😭Aikaisemmin vauvakysymyksiin vastaaminen oli helpompaa, mutta kuukausien pyörähtäessä vastaamisesta on tullut vaikeampaa. Asiasta on vaikeaa puhua, inhoan niitä sääliviä katseita, kun mitä tarvitsisin on vain lämmin halaus ja tietoisuus että voisin kääntyä heidän puoleensa kun on todella vaikeaa..Tuntuu, että ystäväni eivät osaa olla seurassani luonnollisesti, tämä on varmasti molemminpuolista varovaisuutta . Toivoisin että minulla olisi rohkeutta puhua asiasta mutta jotenkin olen niin epävarma ja rikkinäinen, että pelkään etteivät he halua puhua/auttaa minua.
Tämän nettisivun etsin viikon alussa, oli todella paha mieli ja yksinäinen olo. Luettuani kirjoituksia, tiedän etten ole ainoa mieli maassa oleva.. ellu
Ikävä kuulla, että sinulla on noin paha olla.
Oletteko ajatelleet mennä lääkäriin asiasta?
Ehkä olettekin jo käyneet, mutta et maininnut sitä viestissäsi, joten koputtelen jäätä.
Hyvä kun kirjoitit tänne.
Minäkin olen kokenut tuon kaiken. Olimme mieheni kanssa kivassa uraputkessa noin 10-vuotta, jonka jälkeen päätimme, että nyt lapsia siis monikossa. Yritimme noin vuoden verran ja mitään ei kuulunut. Muutimme onneksi paikkakuntaa niinpä kyselevät ystävät jäivät taakse. Tein työtä lasten parissa, joten asia oli tosi arka. Menimme tutkimuksiin (pitkän taivuttelun jälkeen miehenikin), vian todettiin olevan minussa ja sanottiin, että en voisi saada lapsia ilman apua. Koska meillä oli tuolloin vielä varaa niin menimme yksityiselle keinohedelmöitysklinikalla ja minulle tehtiin kolme kertaa keinohedelmöitys ja joka kerran se epäonnistui. Henkilökunta oli kivaa ja asiantuntevaa, mutta minua ei missään vaiheessa henkisesti valmisteltu epäonnistumisiin. Niinpä viimeisen kerran jälkeen meiltä loppuivat rahat ja yritin itsemurhaa. Selvisin siitä, mutta jouduin sairaseläkkeelle ja alkoi noin 15-vuotta kestänyt vaikea masennusputki. Minullakin oli todella vaikea katsella ja kuunnella vauvajuttuja ja poistin jopa valokuva-albumeista vauvakuvat. Jonkin aikaa tuon jälkeen kun masennuin, kohtuni ja munasarjani poistettiin kasvaimien takia.
Oikeastaan vasta siitä alkoi toipuminen lapsiasiaan.
Tiedän, että kun sisareni saa kesällä lapsen, tulen itkemään kuin vesiputous kun saan hänet sylini, ja tiedän myös sen kuinka se sattuu mieheeni.
Olemme molemmat suurista perheistä, joten kaksin olo on joskus vaikeaa.
tunnen myös suurta yksinäisyyttä ja henkistä tuskaa, koska asumme maalla ja ihmissuhteeni ovat hyvin suppeat. Olen yrittänyt täyttää aukkoa koirilla, ovathan ne eläviä olentoja, mutta tiedän, etteivät ne koskaan vie pois sitä ajatusta, ettei meillä ole lapsia.
Sanoisin sinulle "kaikki hyvin, muttei kuitenkaan", hakeudu tutkimuksiin miehesi kanssa, hae apua masennukseen ja pettymyksiin mieluummin liian helposti kuin liian myöhään. Ja toivon että joko saatte lapsen tai pystyt lopulta "hyväksymään" sen, että kaikille ei vaan tule lapsia niin katkeraa kuin se onkin
hei!
Ei olla käyty vielä tutkimuksissa. Sanoivat että, vuoden verran pitää yrittää, kun ikä ei ole vielä esteenä. Tuntuu vain niin lohduttomalta, kun lasketaan että milloin olisi otollinen hetki ja joka kerta joutuu pettymään. Tuntuu, että koko juttu menee vain sellaiseksi suorittamiseksi.. se on vaan kun haluaa jotain niin paljon muttei sitten voi saadakkaan. Jotenkin pelkään sitä lääkärille menoa, kaikkein pahinta olisi kuulla ne sanat että ei teille lapsia vaan tule 😭 nyt kuitenkin on aina pientä toivoa..
Minulla on ensi viikolla työpaikkalääkärille aika, olen kovasti stempannut itseäni, että saisin kerrottua hänelle näitä tuntemuksia. Pelkään että hän ei ota todesta tai sitten en vain saa sanottua totuuttua ja vakuuttelen että kaikki on hyvin.
ellu