Kaikki hyvin -> itsemurha
Mä olen saavuttanut elämässäni paljon ikäisekseni (27). Hienoja ystävyys- ja ihmissuhteita, jonkunnäköisen uraputken (jonka tosin pistin poikki kesällä). Minua on siunattu älyllä ja ulkonäöllä ja on ollut katto pään päällä ja yleensä ruokaa kaapissa. Eli kaikki hyvin, paremmin kuin niin monella muulla.
Mutta mielenterveys ei välttämättä liity olosuhteisiin, elämän raameihin. Mulla on todettu kaksisuuntainen mielialahäiriö. Nousukaudella eli hypomaanisessa vaiheessa tuntuu olo maailman kuninkaalta ja aloitan tällöin paljon erilaisia projekteja, ammatillisia ja harrastuksiin liittyviä. Mulla on 100 rautaa kerralla tulessa. Tässä vaiheessa yleensä myös alkoholin ja rahan käyttö, sekä muutenkin omat päätökset tuntuvat riistäytyvän hallinnastani.
Sitten tulee lasku, depressio. Se vie mut joka kerta syvemmälle ja syvemmälle. Viimeksi tavoitin aallonpohjan. Yritin itsemurhaa lääkkeillä + alkoholilla, mutta kaveri pelasti mut ja toimitti teho-osastolle. Vietin muutaman päivän sairaalassa ja sitten loppuviikon psykiatrisessa sairaalassa. Alkuviikon olin melkein vihannes, ajan ja paikan taju täysin tiessään ja en pystynyt liikkumaan. Olo sitten kuitenkin koheni, ja kun pystyin ajattelemaan, ajattelin että hyvä olla elossa.
Nyt olen ollut kotona pari päivää ja tää alkaa taas lipsumaan.. Sairaalassa oli niin turvallista… Täällä arjessa tuntuu jokainen lasku, jokainen velvollisuus, ihan minkä vaan tekeminen olevan liikaa.. tuntuu etten kykene tekemään mitään mikä liittyy yhteiskunnassa toimimiseen. Tuntuu niin naurettavalta että minun pitäisi nyt jotenkin ”reipastua” ja ottaa itteeni niskasta kiinni ja mitä vielä…. että pääsisin tähän oravanpyörään omille jaloilleni… tähän maailmaan jossa arvostetaan niitä, jotka ottavat aikaa läheisiltään ja sijoittavat sen työntekoon. Pitäisi olla sitä, pitäisi olla tätä. Olen lahjakas ja tiedän sen, mutta miksi minun pitäisi antaa osa itsestäni sellaisen tukemiseen jota syvästi inhoan..?
Tekee mieli itkee, ja itkenkin… missään ei ole mitään järkeä, paitsi mun rakkaassani joka pitää mun elon kipinän kytemässä. Tuntuu niin typerältä koko tämä soppa koska mulla on hyvät puitteet. Monia on elämä potkinut ihan kunnolla päähän ja silti sieltä noustaan, entistäkin vahvempana. Minulla taas tuntuu menevän koko energia siihen, että edes yritän olla olemassa.
Mä pelkään että luisin ennen pitkää takaisin itsemurha-ajatuksiin, tai no sinne on ehkä jo luisuttu, mutta suunnitelmiin ja toteutuksiin. Yritän sanoa ”haluan elää” mutta kuulen alati kasvavan ajatuksen päässäni, etten kuulu tähän paikkaan enkä tähän aikaan…
P.S. Niin on lääkitys kunnossa ja on ollut terapiaakin, ja kohta alkaisi vissiin uudelleen. En tiiä missä olisin ilman niitä, tässä olen nyt.
😭
Voi kultapieni, osaisinpa sanoa sinulle jotakin helpottavaa, lohdullista.
Erittäin samankaltaisia fiiliksiä täälläkin suunnassa, vaikka elämäntilanteeni hieman erilainen onkin ja minulla ei ole mitään todettu- noin kolme kertaa käynyt terapiassa.
Periaatteessa hyvä elämä, ihania ystäviä ja rakastava perhe. Mutta silti ahdistaa, paniikki iskee joskus niin pahana ettei henkeä saa vedetyksi.
Paljon paljon paljon halauksia sinne.
En oikein tiedä mitä vastata. Silti haluaisin sanoa jotain, antaa jonkin vahvistavan sanan tai jotain. Samaistun tilaasi vahvasti. Itselläni myös kaksisuuntainen mielialahäiriö, ehkä hieman lievempi. Joka tapauksessa vaikeilla masennusjaksoilla. Itsemurha-ajatukset ovat läsnä hyvin usein. Tähän mennessä yrityksiä ei kuitenkaan ole ollut. Onneksi 🙂 Muutamia "läheltä piti, etten yrittänyt" -tilanteita on kuitenkin ollu. Kaikki kuitenkin vaikuttaa olevan päällisin puolin hyvin ja mm. vanhempani eivät tiedä tästä mitään! Eivät siis edes koko sairaudesta, eivät mistään. Haluan vain tsempata sinua jaksamaan!
Hiirulainen
Hei taas! Kirjoitin ekan viestin juuri sairaalasta päästyäni. Siitä on aikaa nyt 3-4 kuukautta, ja tosi paljon on tapahtunut sen jälkeen. Itsemurhayrityksiä tuli tuon jälkeen vielä pari kappaletta. Koko loppuvuosi tuntui menevän yhä huonompaan ja huonompaan suuntaan. Lopetin käytännössä kokonaan raha-asioiden ja sosiaalisten suhteiden hoitamisen ja käännyin sisäänpäin. Viinaakin kului aika rankasti. En vastannut puhelimeen ja läheisten huoli kasvoi. Tuo kaikki oli tyttöystävälleni liikaa, ja hän pisti suhteemme poikki vuodenvaihteessa.
Tämä vuosi on ollut kuitenkin noususuhdannetta mielialan suhteen. Pääsin vihdoin 3 kk odottamisen jälkeen viikottaiseen terapiaan. Cipralex-annokseni nostettiin myös joulukuussa maksimiin, liekö silläkin vaikutusta. Olen taas ulospäinsuuntautunut ja tarmokas, vaikka tällä kertaa olosuhteet ovat paljon huonommin kuin ensimmäisen viestin aikaan. Niitän nyt satoa siitä, etten pystynyt toimimaan kunnolla ja ryyppäsin. Vuokrarästien takia joudun etsimään uuden asunnon, joka ei liene helppoa näillä luottotiedoilla... Minulta myös murtui jalka, ja se on vieläkin kipsissä.
Nurinkurisesti minulla on nyt parempi olo kuin aikoihin. Ilmassa on epämääräistä jännitystä, olo on vähän kuin veitsen terällä. Tuntuu, että lähden minä hetkenä hyvänsä kuin raketti taivaaseen, tai putoan takaisin masennuksen helvettiin. Tätä on jatkunut kohta pari viikkoa, ja onneksi tänä aikana ei ole ollut itsetuhoisia ajatuksia juurikaan (ennen ne olivat päivittäisiä).
Sama heijastuu myös unirytmissäni. Vielä kuukausi sitten saatoin nukkua jonnekin klo 14 saakka, nyt taas olen herännyt yhä aikaisemmin, tänäänkin ennen seitsemää.
Aika näyttää.. Todella hienoa että olen saanut taas tavoitteita elämään ja asioita hoidettua. Kaverit sanoo että parempi mania kuin depressio, ja niin kai se onkin.
Laitan vielä sinullekin erikseen sen tiedon, että kirjastossa on kirja "En tahdo kuolla, en vain jaksa elää". Sen on kirjoittanut Ann Heberlein, joka on itse sairastanut 20 vuotta kaksisuuntaista mielialahäiriötä.