Onko kellään muulla käynyt niin, että ihmiset alkavat vain katoamaan ympäriltä? Itse olen kokenut tämän jo nuorena, mutta nyt aikuisenakin huomaa, että nämä ns. ”Viimeiset pidempiaikaiset ystävät/kaverit” häviävät vain jonnekin, eivätkä vastaa enää viesteihin ollenkaan. Tuntuu että jään ihan yksin eikä ole ketään kenelle puhua tunteistani ja ajatuksistani ja se vie minut mielessäni vain synkempään paikkaan.. mikä avuksi tästä selviämiseen?
On tuttua... ja nykyään joka taho ohjaa koneelle jonnekin chattiin... omatoimiterapian pariin... ei ollut ehkä avuksi -? samassa veneessä...
Kyllä tuttua on.. Enää en uskalla lähentyä kenenkään kanssa, sillä tiedän, että se vain sattuu enemmän sitten kun he lähtevät.
Minun on jotenkin vaikea kokea hyväksi tämä anonyymiys asia. Kukaan ei ole kukaan... suojautumisen tarpeen ymmärrän, mutta silti. Eikö tässä elämässä voi enää koskaan olla oma itse!
Ei taida olla oikein muuta paikkaa nykyään, mistä löytäisi vertaisiaan turvallisesti ja voisi jakaa ajatuksiaan. Itse en ainakaan osaa olla sosiaalinen niin, että kävisin ulkona saadakseni uusia tuttavuuksia. Yleensä niihin liittyy työ, koulu tai harrastukset, mutta pysyvää kontaktia on nykyään lähes mahdoton hankkia.. tuntuu että luotto ihmisiin on kadonnut täysin.
Kuulostaa erittäin tutulta, ja olen puolestasi todella pahoillani että olet joutunut kokemaan hylätyksi tulemisen ystävien toimesta.:(
Itselläni on käynyt useamman kerran niin että ihmiset vain katoavat, eivät vastaa viesteihin eivätkä ota itse yhteyttä. Nykyään jopa pelkään sitä että ihmiset katoavat.. Haluaisin löytää kestäviä ihmissuhteita, oikeita ystäviä jotka kestävät aikaa ja välimatkaa vaikkei usein pystysi näkemäänkään. Mutta mistä kolmekymppinen nainen löytää uusia ystäviä?
Olisi ihana jos olisi joku jolle avata omaa sisintään, puhua omista ajatuksista, huolista ja tuntemuksistaan.
Itse olen yrittänyt juuri tämän takia pitää itseäni kiireisenä mm. treenaamisen, musiikin ja vapaaehtoistyön ja töitten avulla, välillä ehkä liiankin..
itse olen kasvanut vahvaksi pessimistiksi, sillä silloin kun oli vielä kavereita, jopa sovittuja menoja peruttiin, koska oli itseäni parempia kavereita tilalla. Olenkin siksi niin sanotusti yksinäinen susi. En pelkää olla yksin, mutta joskus seura kyllä kelpaisi..
Itse pyrin aina olemaan avoin ja kiltti kaikille, sillä itseäni on kohdeltu kaltoin ja kiusattu useita vuosia, enkä halua kenenkään muun tuntevan samoin. Joten mielelläni olisin sinunkin ystäväsi Hukassa3000, ikään katsomatta (itse 22 v.).
Kun kerroin vakavasta sairaudestani joillekin mielestäni tärkeille ystäville tuli ensin täysi hiljaisuus. Sitten varovasti yhteydenottoa, joka pian loppui. Muutamia on jäänyt jäljelle ja heistä olen kiitollinen, mutta en ole varma jaksavatko olla tukena kovinkaan kauan. Elän mielestäni ihan normaalia elämää. Teen töitä ja nautin, kun voin tehdä sitä omaan tahtiini. Ystäviini en luota pitkällä tähtäimellä. Rinnalla on puoliso, johon voin luottaa ja se on paljon.
Hyvä että sulla on tukijoukkoja. Itsestä tuntuu että olen ihan yksin eikä mikään paikka tunnu edes kodilta. Kukaan ei edes halua jutella mulle niin sitä alkaa miettiä mikä itsessä on vikana. Eikä parisuhteetkaan ole koskaan toiminut.. tuntuu että on vain ruma ja huonoa seuraa mutta silti optimistisesti toivoisi aina saavan jostain seuraa, vaikkei sitä koskaan tapahdukkaan..
Radiohiljaisuus on kyllä yksi tosi kivulias teko. Se tekee ihmiselle todella pahaa, jos yht äkkiä katkaisee kaikki yhteydet ilman mitään syytä. Siinä joutuu sitten yksin sen kestämään ja miettimään mitä teki väärin, kun merkitsee toiselle niin vähän, ettei ansaitse edes selitystä. Etenkin jos kyseessä on joku pidempiaikainen tai läheinen ystävä.
Onko kenelläkään muulla kokemusta siitä, että läheiset "unohtaa" vastata viesteihin? Minulle käy jatkuvasti niin, ja lopulta saan vain selityksen "on kiire", eikä sen lisäksi vastausta siihen, mistä ylipäätään otin yhteyttä. Tiedän, että sosiaalisessa mediassa ei kukaan ole täysin rehellinen, mutta se sattuu kamalasti, kun näen kavereita ja ystäviä ulkona ja reissussa muiden ihmisten kanssa, samalla kun minulle heillä ei koskaan ole aikaa kun on aina "niin kiire"... Se saa olon tuntumaan, että en ole heille tärkeä. Kuinka voisin olla, jos he eivät edes "muista" vastata viesteihin, vaikka näen heidän olevan paikalla joka päivä? Ei kukaan unohda niitä, joista välittää...
En tiedä... Työkyvyttömällä ei ole elämässä paljoa sisältöä. Ehkä se olisi erilaista, jos olisi tukiverkosto, perhe tai opinnot, jotain mikä täyttäisi päivät, ja olisi voimia ylläpitää sitä.
Mulla kävi ennen tollee muutaman kaverin kanssa, mutta nykyään en ole niiden kanssa tekemisissä kun niillä on parempia kavereita kun minä eivätkä enää pitäneet yhteyttä vaikka itse yritin.. siksi aika meneekin nykyään lähinnä itsekseen kun huonot ihmiset on karsittu elämästä.