Oletko tuntenut surua tuosta asiasta? Oletko pystynyt suremaan?

Ainakin vaikuttaa, että tuo asia häiritsee elämääsi ja tekee olostasi keljun. Joiltakin ystäviltäni olen myös kuullut asiaa tuosta juurettomuudesta. Kyllähän ihmiselle on tärkeää saada tuntea elämällään olevan pohjan, josta ponnistaa.

Menneisyyttähän ei voi muuttaa, mutta siellä olevia asioita, jotka vaikuttavat nykyiseen olotilaan, voi käsitellä ja elää tunnetasolla läpi, ehkä hyväksyäkin ja jatkaa eteenpäin.

Nykyisyys on se, mikä merkitsee ja mille voi tehdä jotain. Olet jo aloittanutkin kirjoittamalla tänne.

Joukkoonkuulumattomuus tai juurettomuus voivat olla kipeäitä asioita. Itselleni tuttua tuo ensimmäinen.

Mietin kirjoittamaasi....kerrot olevasi sosiaalinen ihminen. Se on varmasti helpottanut sinällään olemista monessa paikassa...voisin kuvitella. Ainakin ujolla luonteella voisi olla tuskallisempaa tutustua aina vain uusiin ihmisiin. Käsittääkseni yleensä sosiaaliset ihmiset nauttivat ihmisten seurasta ja siitä, että saavat aina uudenlaisia vastareagointeja omalle ulosannille. Mutta saattaa olla, että olen tuossa väärässäkin ja tietysti ihminen on aina kovin yksilöllinen olento.

Turvattomuus on melkoisen epämukava tunne. Kun niin tuntee, ei voi oikein levätä omassa itsessään silloin.

mulla on samanlainen juttu. 26 vuotta tällä hetkellä ja osotteita väestönliiton mukaan 24. useita eri kaupunkeja ja useimmiten eristyksissä äidin maalaisunelman takia. vanhemmat eros kun olin vielä vauva että tota menetystä sentään ei ole tullut. oon asunu kahdella tosi erilaisella maaseudulla ja eri kaupungeissa. tuntuu että käyn läpi noin 2 vuotista suhdetta jokaisen tapaamani ihmisen kanssa. aikansa on kivaa ja sen jälkeen yhteydenpito tuntuu lähinnä typerältä itsensä huijaamiselta. en saa pidettyä mitään kasassa ja lopulta ystävät hylkäävät samalla tavalla kun itse lopetan yhteydenpidon. tää oravanpyörä on kestäny halki elämän ja jatkuu vaan. monet iloset naamat moikkaa kun tulee vastaan mut on vaikeeta sanoa mitään järkevää takasin. ainoastaan äitini ja exäni (10 vuoden suhde) pitää mut kiinni yhtään missään. juuri se juurettomuus ja "ei mistään kotosin" oleminen on se ongelma. ei oo tarinaa kerrottavana paitsi surullinen ja paikoin uskomaton kiertolaisen sekava tarina.
pientä helpotusta tuo uus asuinpaikka (taas) kun viereisessä talossa asuu eräs ihminen johon tutustuin n. 8 vuotta sitten mutta välissä ei hirveemmin nähty. tuntuu että on olemassa joku linkki ulkomaailmaan mut oman pään sisältä on vaikeaa päästä pois

Kuulun myös nk. "omituisten kerhoon", jolla ei ole kaveri- ym. läheisten verkostoa ympärillä. Olen pian 44-vuotias ja olen pitkälti yksinäinen susi. En viihdy suurissa porukoissa, ne saavat minut vetäytymään itseeni. Kieltäydyn nykyään esim. työpaikan pippaloista, koska jossain vaiheessa joku lohkaisee, että miksi olen niin hiljainen, onko kissa mahdollisesti vienyt kielen. Elin 10 vuotta yhdessä avopuolisoni kanssa, mutta se päättyi toisen uskottomuuteen. Jo lapsena viihdyin enemmän omissa oloissani kuin osana lapsilaumaa. Osasyynä tähän vetäytymiseen sosiaalisista kontakteista on kasvuymparistö. Kasvoin alkoholismiperheessä, jossa elämä oli salaisuuksien, peittelyn ja valehtelun sävyttämää. Monet kaoottiset tapahtumat muokkasivat minusta ihmisen, joka yhdisti turvan ja rauhan yksin oloon. Olen huono luottamaan ihmisiin ja ristiriitatilanteet ihmissuhteissa saavat minut ahdistumaan. En ole saanut rakentavaa mallia niiden ratkaisemiseen, joten menneet tapahtumat huutoineen ja tappeluineen jähmettävät minut vielä nykyäänkin. En koe itseäni varsinaisesti yksinäiseksi, mutta sen koen hyvin voimakkaana, että olen erilainen. 🤔

Löysitpäs aiheen joka on ollut minun elämäni yksi kipeistä kohdista. Juurettomuus ja ryhmään kuulumattomuuden tunne, ne ovat aiheita jotka mietityttävät vuosista toiseen.

Aina välillä yritän tehdä asialle jotain, muuttaa itseäni, asenteitani, suhtautumistani, tyyliäni 😎 . Mietin illat pitkät kuinka minusta tulisi sosiaalisempi ja kuinka soittaisin ihmisille, kävisin kyläilemässä. Monesti hetkeksi aktivoidun, mutta koen stressiä ihmisten parissa. Sitten välillä väsyn ja luovutan ja olen taas se oma itseni, joka yksin kotona istuu hiljaa.

Vasta pari viikkoa sitten mietin kovasti, että MIKSI minä en osaa olla niin kuin muut? MIKSI en löydä niitä sanoja ja keskustelunaiheita, joilla huolettomasti ihmiset toistensa kanssa rupattelevat, MITÄ osaisin puhua vaikkapa sisaruksilleni jotta voisin tuosta vaan mennä sinne kyläilemään. Mietin pitäisikö tehdä kysely nettiin aiheesta "kertokaa mitä ihmiset puhuvat toisilleen, please". En osaa olla luonteva edes sisarusteni kanssa, mikä varmaan kertoo erillisyyteni tasosta jotain 🤔

Lähestyessäni 40 vuoden ikää minulla on ollut paljon aikaa pohtia sukupolvien ketjua juurettomuuden synnyssä. Olen muuttanut elämäni aikana ainakin 30 kertaa, ollut 7 eri peruskoulussa lapsuusiässä eikä elämäni tahti ole aikuisiällä siitä paljon muuttunut. Aina menossa jonnekinpäin, siksi nimimerkkini... Nuorempana aina ajattelin, että minä yksin olen se ufo ja jotenkin elämässä vinksahtanut, mutta olen tajunnut, että oma isäni varmaankin (hän on jo kuollut) tunsi itsensä juurettomaksi koska ei koskaan tajunnut lopettaa muutoksien tekemistä. Eikä äitinikään mikään juureva emäntä ollut, levoton, aina pois kotoa ja me lapset hoitotyttöjen kanssa. Omien vanhempien jatkuva muuttoliike kaupungeista työpaikoista avioliitoista toisiin on tehnyt minusta juurettoman koska en saanut mistään pysyviä ihmissuhteita, saati kotia josta ei olisi koko ajan oltu jonnekin muuttamassa.

Eniten olen surrut sitä, etten ole osannut luoda omille lapsilleni ystävien ja sukulaisten lämpimää läheispiiriä jossa kasvaa. Olen erillinen ja siksi lapsenikin ovat kanssani erillisiä ☹️ Elämä on heitellyt minuakin, olen kahdesti eronnut ja monesti lasten kanssa muuttanut ja pelkään että juurettomuus periytyy vaikka olen pyrkinyt pitämään lapset samassa koulussa ja kaveripiirissä kouluiän. Ehkä se ei riitä. Pelkään ettei se riitä.

Tuli googlattua tätä aihetta nyt ekaa kertaa. Kiitos että ootte kirjottanu omia tuntemuksianne tänne. Yllättävän paljon samoja "vaivoja" näyttää olevan muillakin ihmisillä jotka on siirtyny paikasta toiseen tiheään tahtiin elämän alkuvaiheessa. Itekkin kärsin tästä kyseisestä "juurettomuudesta" eikä sen yläpuolelle kasvaminen ole helppoa.

Minusta:
Lapsena ja nuorena on perheen mukana tullut siirryttyä vähintään 4-1,5 vuoden välein eri kaupunkiin, ja kerran myös eri maahan.
Joissakin paikoissa olin oli kivaa ja olin kaiken keskipiste, joissakin koulukiusaaja toisissa kiusattu.
Myöhemmin nuorena käännin selkäni sille uskonnolle johon olin synnyin. Samalla katkes suurin osan niistä vähäsistä siteistä joita sillon oli säästynyt.
Niihin samoihin aikoihin olin köyhä mielenterveyskuntoutuja, ja nykyään taas mulla menee monella tavalla kadehdittavasti ja oon melko varakas.

Tänä päivänä kaikki mahdolliset ihmiset ketä oon tuntenu, on mulle ylikorostuneen tärkeitä, jos ne on jollain tavalla ollut joskus osana mun elämässä.
Ristiriitasta on se etten oo es yleensä pitänyt näistä ihmisistä sillon kun ne on ollu jokapäiväisi henkilöitä, joten harvoinpa heilläkään on mielenkiintoa tapailla mua.
Esimerkkinä: Koitan pitää yhteyttä kaikkiin exsiin ihan vaan sen takia, että se tuntuu hyvältä, että on joitakin ihmisiä jotke tuntee mua enemmän kun parin vuoden takaa, ja mä tunnen niitä.

Tää on raskasta elää niinkun ois vieras jokapaikassa kuulumatta minnekkään.
Toisaalta en kyllä vaihtais tätä "invaliditeettiäni" poiskaan, koska en haluais olla niinkun suuri osa joille kaikki mielipiteet on valmiita, eikä ymmärrystä toisenlaisia ihmisiä kohtaan ole.

Mulla katkesi siskon kanssa välit jo 4v sitten usei näen hänestä unta unelmoin hän olisi läheinen kanssani edes niin,että olisimme väleissä. Kun oli välit niin oli joku perhe nyt se on vain minä ja Äiti Isän kanssa on niin iso puhumattomuuden kuoppa, että se jää puhelinsoittoihin ja autokyyteihin joilla juttelemme. Kun hänen vanhemmat kuolivat niin kuolivat sukumme välit ja minuun ja siskoon. Emme nähneet mummolassa enään niin ei ole juuria kuten heillä hyvät suhteet vanhempiinsa. Se on tunne joka valtaa ains jouluisin näen serkuista kuvia juhlimassa yhdessä ja meillä ei juhlita ,paitsi erillisillä käynneillä vanhemmilla. Itsellä jäänyt yhtäköän kaveria lapsuudesta, kun viimeinenkin meni on mnauits kavereita onneksi. Harmittaahan se ei tullut mitään vekostoa jotka muistelee muistatko,kun lapsena teimme näin ja noin sitä ole siskon eikä lapsuus ystävän kanssa. Nekin muut lapsuus kaverit meni ,koska he olivat ystävinä vain teini-iässä juhlimisessa ja parikumppisenä en jaksanut enää olla heidän kanssaan niin eriliaisa olimme en tykännyt istua pussikaljalla tai baareissa. Aikuisena on todella vaikeaa löytää läheisiä ystäviä etenkin Aspergin takia ja ,kun yksin olokin on monesti mukavaa. Isoissa ryhmissä kaikki haluaa tehdä eriasioita sekä en jaksa mennä kenenkään pillin mukaan juosten. Ihmettelen miten toiset saavat valtavan tukiverkon ja pitävät juhlat niin kutsuvat sinne paljon ihmisiä en ymmärrä missä välissä he näkevät ja ovat jaksaneet pitää yllä mielenkiintoa tai löytävät niin paljon joiden kanssa yhteistä. Itse koen aika harvan kanssa yhteistä.

Kerrankin puhetta aiheesta mistä olen kärsinyt koko aikuisikäni, jo lapsuudessa olin erilainen kuin muut, koska isä oli tuurijuoppo, elämä oli yhtä salailua ja häpeilyä, kulissien ylläpitämistä. Kuten joku kirjoitti opin olemaan jo varhain turvallisuudentunteessa yksinäni.
Mutta en myöskään ole koskaan oppinut luomaan ihmissuhteita, vaikka olen jo liki 40 ei mulla ole yhtään ketään, muita kuin lapseni. Koko elämä on pohjatonta kuin syvä meri.
Olen kokenut vaikean eron, enkä koe enää koskaan pystyväni uuteen suhteeseen vaikka erosta jo kauan. Jokakerta kun menen vaikka kauppaan ja näen siellä perheitä yhdessä ostoksilla, tulee paha mieli, kun näyttää siltä että kaikilla muilla on joku johon turvautua. Jopa vanhuksilla usein on puolisonsa. Koska kärsin myös sosiaalisista peloista on kaksin verroin vaikeampi yrittää etsiä seuraa. Joten olen luovuttanut ja opetellut pärjäämään yksin. Vaikka helppoa se ei ole, kun jatkuva yksinäisyys kalvaa.

Se on vaikeaa kun joillekkin ne verkot syntyy jo kun syntyy perheeseen itse tiesin elämä tulee olemaan vaikeaa jo istuessa hiekkalaatikolla eikä aikuisuus tule olemaan kuten muilla. Kerran minulle sanoi eräs poika tulet olemaan niin yksin ,koska olet tuollainen ja en ymmärtänyt mitä tarkoitti oliko se pilkkaa väheksyntää vai kostoa olla ilkeä kun emme tulleet toimeen. No tavaallan oli oikeassa ja tavaallaan ei en itse halunut perheeni miten meni. En voinut asialle mitään Äitini sairastui ja eikä enään nykyään halua lähteä kotoaan kun tekemään ne tärkeimmät kauppareissut joskus hän kertoo kävi kahvilla tai markkinoilla. En ymmärrä miksemme me voisi tehdä niitä asioita yhdessä ei hän ikiniä kysy minua. Tulen äärettömän onnettomaksi, kun näen toisia perheitä tai kuulen tarinoita joku kertoo kävi ädin kanssa jossain tai oli jouluna mukava tavata pikaisesti kaikki hymyileviä ja elävät sitä perus onnea onko se totta vai kulissia kyllä minusta moni elää myös niin. Muistan lapsena kun katsoin luokkatoveri söi perheensä kanssa lettuja ikkunasta tuli olo, kun tulitikkutytöllä heillä oli varmaan äärettömän rauhallista ja tyyni mieli ei kalvanut pelko, ahdistus ja tulevaisuus on yhjtä mukava ja niin olen seurannut heillä onkin. Tiedän on monia joilla on karmea elämä ollut ja sanovat ei heilläkään ollut ihanaa. Ei voi pitää kisaa kellä kamalin elämä ollut ,mutta jättäähän se jälkensä eikä aikuisuus ole ehkjä siksi helppo. Ei ole vieläkään myöhäistä ,mutta lapsuus oli minulle myöhäistä ja en saa sitä takaisin enkä kaikkia niitä asioita mitä joskus koin en voi kokea enään kuten istua Äitini kanssa ulkona kesällä puiston penkillä olisinpa tiennyt lapsena se jäi siihen. ITse en aio ikinä tehdä lapsia, koska en halua heidän kokevan vanhemmuutta mitä minä sain yksin jäämistä totaalsiesti henkisesti. Pelkäisin myös en kykenisi siihen ja se veisi voimani. Ei voi murehtia asioita mille ei mahda mitään jos niille pystyy tekemään jotain sitten kannattaa vain toimia, mutta ei se aina ole niin helppoa jos kärsii ahdistuksesta ja voimattomuudesta.

Heippa,
nämä kirjoitukset ovat kuin omasta elämästäni. Kirjoitin aiheesta ja yksinäisyydestä pari päivää sitten, mutta huomasin tämän ketjun vasta tänään. Juurettomuus kuvaa myös omaa tilannettani hyvin vaikka en jatkuvissa muuttopuuhissa ole ollutkaan.

Aikoinani kun muutin tänne, varmaankin kuvittelin voivani juurtua tänne ja löytää kuuluvani johonkin. Niinkuin toiseen ketjuun kirjoitin, niin alkuun minua ei niin paljoa häirinnyt, että minulla ei ole täällä ystäviä. Vuosien saatossa asiasta on tullut valtavan suuri. Olen ahdistunut, yksinäinen ja katkera. Sulkeudun entisestään ihan suojellakseni itseäni.

Puolison kanssa on ollut todella vaikeaa, häneltä en juurikaan saa tukea. Hän ei osaa tai halua auttaa tai edes ymmärtää. Turvaudun liikaan häneen ja olen sen hänelle myös kertonut ja tämä varmaankin ahdistaa häntä paljon. Usen kun minulla on paha olo tai olen loukkaantunut jostain, niin jään asian kanssa yksin. Joskus yritän aiheesta keskustella, mutta hän on hiljaa.Olen vuosien saatossa kerännyt sisälleni valtavan määrän tuskaa. Asiat tai teot jotka ovat minua loukanneet ovat jääneet epämääräisesti keskustelematta kunnolla tai usein se on ollut minun yksinpuhelua. Vastaukset ovat usein "en tiedä tai en osaa". Tämä johtaa siihen, että loukkaannun enemmän ja koen, että minut hylätään.

-Ajelehtija

Tämä kolahti,
onhan muitakin samanlailla tuntevia,
on kuin omaelämänkerta,
olen usein sanonut etten ole mistään kotoisin 😞
olen vaihtanut paikkakuntaa kuusi kertaa elämäni aikana
ja saman paikkakunnan sisällä täysin eri puolille useita kertoja.
Nuoruudessa koulu vaihtui ja sitä kautta myös ystäväpiiri aina muuton jälkeen,
oli joitakin jotka pysyivät koulu muuttojen myötä.

Sitten perustin perheen ja muutin mieheni kotipaikkakunnalle,
olin nuori ja täysin eri tilanteessa kuin koko sen aikainen ystäväpiirini,
joten ajan myötä nämä viimeisetkin vanhat ystävyyssuhteet haaleni,
joskus soiteltiin, mutta puheenaiheet oli vähän eri maailmasta.
Ajan myötä ne jäi jonnekin unholaan.
Pitkä ja tiivis perhekeskeinen avioliitto takana, lapsi maailmalla
ja nykyään mies on jotenkin käpertynyt omaan olemiseensa.
Minusta on alkanut tuntua että siinä ei ole sijaa minulle,
ei puhu eikä osoita tunteitaan, jos niitä vielä on??
Puhuttu on asiasta monen monta kertaan ja hänellä on kuulemma tunteet edelleen minua kohtaan, hän kyllä aina lupaa opetella näyttämään mitä tuntee,
mutta unohtaa lupauksensa saman tien.

Työpaikkoja minulla on ollut paljon, aina on ollut töitä,
vaan määräaikaisia tai muuten loppuvia yrityksiä,
alanvaihtojakin kolme, viimeisin työpaikka eri paikkakunnalla.
Töiden kauttakaan ei ole tullut pitkäaikaisia ystävyyssuhteita,
tuttavia kyllä.
Yhtenä rajoittavana tekijänä olen huomannut olevan sen,
etten juuri käytä alkoholia, en vain halua sitä joka "kissanristiäisiin",
vaikken absolutisti olekaan.

Nyt olen ollut pitkällä sairaslomalla, eli siis aina yksin
ja tämä asia on taas tuonut tämän juurettomuuden tunteen todella pinnalle,
tuntuu että minulla ei ole ketään ystävää,
ei kenelle puhua, kenen kanssa nauraa tai itkeä
tai kenen kanssa käydä jossakin silloin kun kunto antaa periksi.
Tulee tunne että tässäkö tämä elämä nyt on 😐,
välillä kaipaisin niin naurua ja iloa elämään 😉

Olen pyöritellyt mielessäni ajatusta,
vieläkö pitäisi alkaa alusta yksin ja muuttaa omalle paikkakunnalle takaisin,
löytyisikö sieltä vielä ystäviä vai jäisikö sitten ihan yksin,
kun ei olisi miestäkään?
Aika näyttää mihin suuntaan elämä vie,
toivottavasti kuitenkin paranee kävi tässä miten vain 🙂👍

Näistä kirjoituksista voi todellakin tunnistaa itsensä, ja oman juurettomuuden. Aina salaa haaveilen siitä, että kunpa minullakin olisi joku lapsuuden talo/ paikka, jonne voisi palata muistelemaan asioita yms. Mutta ei sellaista ei ole, enkä vielä aikuisenakaan tiedä, että minne kuulun? Olen asunut useissa eri kaupungeissa, muuttanut yhtä monta kertaa kuin ikäni on enkä vain silti tunne kuuluvani mihinkään niihin kaupunkeihin joissa olen asunut enkä koe tarvetta niihin palata.

Ja kun ei ole sukulaisia ja oman perheenkin kanssa vietettyyn aikaan sisältyi niin paljon pahaa, niin ei sitä koe heihinkään millaista yhteyttä yms..

Nyt aikuisena sitten pyörin siellä sun täällä ja yritän löytää sitä omaa paikkaani, paikkaa minne voisi rakentaa kodin ja ne muistot eikä koko ajan tarvitsisi miettiä, että kohta ollaan taas menossa. Kieltämättä ahdistavaa ja surullista jatkuva juurettomuus ja kun joku kysyy aina uudessa paikassa että mistä tulee, niin ei se kivaa ole mainita että sieltä sun täältä.. ☹️

No mutta nyt vihdoin ensi kuussa pääsen muuttamaan (kyllä, taas uusi paikkakunta) mutta nyt tällä kertaa aion tehdä kaikkeni että juurtuisin edes hetkeksi sinne. Vaikka tiedän että joudun sieltäkin myöhemmin pois muuttamaan (opsikelujen takia) mutta silti voin 1-2 vuodeksi juurtua sinne, ja se on paljon minulle. Tietää että asuu ainakin vuoden samassa paikassa, joten uskaltaa sisustaa talosta itselleen ihanan kodin ja hankki uusia ystäviä, joiden kanssa viettää aikaa kun ei tarvitse pohtia etteikö ehdi tutustua tarpeeksi hyvin ennen seuraavaa muuttoa..

Kyllä, nyt aikuisena pyrin kaikkeni että juurrun jonnekin 🙂