Kyllä Camus tunsi kristinuskoa. Hän oli erittäin synkkä kirjailija. Puhui koko ajan kuolemasta ja ihmisen osasta maailmassa. Hän sanoi että tärkein filosofinen kysymys on kysymys itsemurhasta. Toki hän ei sitä suosinut. Eikä itsekään tehnyt. Mutta hänen filosofiansa käsitteli noin vakavia aiheita.

Toisaalta Camus'n kirjoista voi saada lohtuakin: Kun ymmärtää sen että ihmisen osa tässä maailmassa ei ole suuri ja meidät on heitetty maailmaan. Mutta siitä juuri syntyy se ajatus että ihminen voi lopulta olla vapaa tässä elämässä.

En vain sitten tiedä onko se totta että ihminen on vapaa. Jonkilaisia moraalilakeja tässä maailmassa kuitenkin on. Ne eivät välttämättä tule Jumalalta, mutta jostain ne tulevat. Näin se vain on, kun on lukenut filosofiaa.

• Muokattu kirjoittajan toimesta 4 vuotta, 6 kuukautta sitten. Syy: korjailu

Vaikuttaa siltä, ettei Camus ollut tullut sinuksi Kristuksen kanssa? Silloin hän olisi nähnyt elämässä piilevän valon, eikä olisi mietiskellyt pelkästään synkkyyksiä.

Tuosta vapudesta. Hengessään voi kokea vapautta, sillä lailla kokea olevansa vapaa. Silti samat lait tässä yhteiskunnassa, maailmassakin, sitovat jokaista. Kun pitää huolen ettei tee vastoin parempaa tietoa, saa olla vapaalla omallatunnolla huoleton ja siinä mielessä vapaa.

Entä jos Kristus ei halunnut sinuksi A. Camusin kanssa? On paljon vaihtoehtoja - kyllä tai ei kuuluu binäärijärjestelmään elämä on paljon monimuotoisempaa.

Binääri järjestelmän keksijä kuulemma oivalsi alkeellisen tietokoneen katseltuaan ja tutustuttuaan kiinalaiseen 64-hegsakrammiin. (Commando 64)

Camus kirjoitti myös tavallaan ihmisten eksistenssi tasoista vaikka siinä ei ollut selvää eksistenssi järjestelmää.

Kristinuskon filosofi Kiergekaad pisti ihmisiä erilaisille tasoille myös uskovien katekoriassa hänellä oli käsite mm. "punaposki-Kristityistä" jotka taputtelevat toisiaan selkään heillä on taskussaan "varma-lippu" taivaaseen he myös hokevat tiettyjä kristillisiä teesejä ilman että ajattelevat mitä ne ylipäätään tarkoittaa heidän kohdallaan.

Kristilliset papit 1800-luvun tanskassa hän pisti koville koska papisto oli ilman muuta varma taivaspaikoistaan.

Ainoa Kristinuskon eksistenssi jonka hän siis Sören hyväksyi oli ihmiset jotka suhtautuivat uskoonsa Intohimoisesti ja olivat valmiit hylkäämään kaiken Jeesuksen tähden.
Musta ei ole intohimoiseksi Kristityksi pystyn katsomaan sen peilistä - eli tämä loppuu kun sen aika on loppua, ja kynttilä sammuu. Näin uskon tänään huomisesta en tiedä.

Jos on hätä, sattuu fyysisesti tai psyykkisesti elin aika ennuste olisi pariminuuttia huudan todennäköisesti Jeesusta tai mun koiraa jos hän on kuollut jo aikaisemmin. Moni "suurmies" on huutanut aitiään, tai isäänsä jolla he eivät ole tarkoittaneen Jumalaa - ainakaan kaikki.

Viimesillä minuuteilla/sekunteilla "raotetaan hivenen jo Heideggeriläistä esirippua" kun kuolema saapuu tai on jo paikalla, odottamassa?

Niinhän siinä usein varmaan käy, että oli kuinka ateisti hyvänsä, niin viimeisillä hetkillä turvautuu Jumalaan. Eikä siinä mitään tietenkään pahaa ole. Ihmisen osa vain nyt sattuu olemaan sellainen maailmassa.

Camus piti uskoa Jumalaan jotenkin helppona ratkaisuna.

Minua ainakin kiehtoo tuo ajatus että ihminen olisi radikaalisti vapaa. Toisaalta, ei ihminen täysin ole.

Kierkegaard puhui uskon hypystä. Että täytyy hypätä tuntemattoman kuilun yli. Toisaalta Kierkegaardia on väitetty hurmos hengen luojaksi. Että hän käskisi jotenkin heittäytymään uskoon.

Se on kyllä totta varmaankin että Kierkegaard oli liian jyrkkä ajattelussaan.

Vapaudesta: Eksistentialismin mielestä ihminen on täysin vapaa. Mutta sitten on determinismi, jonka mukaan ihminen toimii kuin kone. Tässä ehkä ääripäät. Jotain noitten väliltä varmaan ihminen on.

Camus oli sitä mieltä että elämä on absurdia, mutta silti elämä täytyy valita kuoleman sijasta.

En nyt sitten tiedä mikä ideologia olisi sopivin. Ehkä pitää vain olla jotain ääripäitten väliltä.

Kyllä myönnän että itsekin varmaan kuolin hetkellä ajattelen Jumalaa. Mutta yritän olla ajattelematta kuolin hetkeä, sillä elämä on nyt. Ja sitä täytyy elää niin hyvin kuin pystyy. Ja täytyy vain jotenkin kiemurrella näissä kahleissa.

Sehän se just on pointsi yhteydessä Jumalaan, ettei siinä koe kahletta. On vapauttavaa saada antaa kipujaan pois. Pyytää voimia kyetäkseen rakastamaan. Saada kokea ihmisyyteen oikeuden. Ja oman pienuuden, kaikkea ei tule koskaan ymmärtämään, teorioita ja tulkintoja on monenlaisia ihmiskunnan aikana syntynyt ja syntyy yhä. Valinnanvapaudenkin joku voi tosin kokea kahleeksi.

Camus piti Kristin uskoa liian helppona juttuna. Sivullisessa päähenkilö tuomitaan kun hän kävi tupakoimassa ja joi kahvia äitinsä valvojaisissa. ( lisäksi oli se tappo - jonka voisi ajatella myös vahingoksi...josta seurasi kuolema)

Mä luulen että Camus inhosi kristinuskon kaksinaismoralia...varsinkin roomalaiskatollisessa kirkossa.

Lutter joka on meidän kotoisen evankelis-luterilaisen instituution revittelijä.

Paitti että jos Lutter näkisi tän systeemin nykypäivänä ei kymmenen teesiä riittäisi miten maallistunut evankelisluterilainen kirkko on. Tosin kyllä nykypäivän kirkko tekee jonkin verran humaania työtä - lähinnä se taitaa olla keskinäisen kehun kerho, voin olla väärässä?

Lutter ja Kierkekaard saattaisivat tulla hyvinkin toimeen - viiniä kilisteltäisiin ja maailmaa parannettaisiin, luulen?

Aaro Hellaakoski pukee ihmisen eksistenssin rehellisesti - "yksin sinä tänne synnyt, jne.

Camus varmaankin oli oikeassa kristinuskon suhteen.

Jos nyt ajatellaan ettei ole Jumalaa, niin ihmisellä on valtava vastuu elämästään. Mutta periaatteessahan ihmisellä on vain ja ainoastaan vastuu omasta elämästään. Tämähän voi viedä ihmisen nihilismiin, siis siihen ettei usko enää mihinkään. Ja jos ei usko edes lakeihin tai moraaliin, niin mitä väliä sitten on esim. sodilla.

Tämän takia minä kuitenkin pidän pienen pelivaran siinä, että jos Jumala sittenkin olisi olemassa. Sillä niin kuin Karamanzovin veljeksissäkin sanottiin, että: "jos Jumalaa ei ole niin kaikki on sallittua." Siis moraalisesti.

Ateismissa todellakin voi olla se puoli, että millään ei loppujen lopuksi ole merkitystä. Paitsi nyt ehkä omalla elämällä.

Mitä se tekee yhteiskunnalle, se rappioittaa moraalin. Kun ei ole enää mitään korkeampaa kuin ihminen, niin ihminen alkaa itse olla Jumala. Ja siitä ei välttämättä hyvää seuraa.

Toisaalta Jumala tuntuu todella poissa olevalta. Aivan kuin häntä ei kiinnostaisi maan matoset.

Ihmisen elämä tuntuu olevan vain Jaakobin painia Jumalan kanssa. On niin paljon kysymyksiä mihinkä ei ole saatu vastauksia. Ihminen alkaa olla kävelevä kysymys- ja huutomerkki. Ateismiin kuitenkin tämä länsimainen maailma on kääntymässä.

Olen ajatellut tätä kristinuskoa. Kun Nietzsche väitti että Jumala on kuollut, niin hän tarkoitti että teollistuneet länsimaat vaipuvat nihilismiin. Ettei enää uskolle ole sijaa.

Ja osaksi tämän takia tuli maailmansodat. Kun ei uskottu enää että olisi jokin kaikkivaltias joka säätäisi meidän moraaliamme ja valvoisi meitä.

Siinä minusta on kuitenkin kristinuskon ydin, että vaikkei kukaan muu näkisi mitä teet, niin ehkä Jumala näkee. Miltä olisi tuntunut natsi-Saksan keskitysleirin vartijasta, jos hän olisi ajatellut että Jumala näkee hänet?

Juuri sen takia on niin vaikeaa sanoutua irti kristinuskosta, että mitä sitten tilalle? Aina täytyisi keksiä elämälleen merkitys itse. Se vasta vaikeaa onkin.

On myös tuo kaksi-maailmaa teoria, jonka mukaan oikea elämä on vasta taivaassa ja tämä elämä vain kärsitään. Se ei välttämättä ole huono teoria, mutta se tekee ihmisen elämästä myös vaikeaa. Sillä jos ajatellaan että on jokin toinenkin maailma kuolemanjälkeen, niin ihminenhän saattaa riistää henkensä sen takia että pääsisi sinne. Pois tästä kärsimysten maailmasta.

Mutta mikä on sitten totuus? Kun kokoajan tiede kehíttyy ja tutkimme avaruutta eikä mitään Jumalaista ole tullut vastaan. Tietenkin tiedemiehet sanovat, että he eivät ota kantaa Jumalan olemassaoloon. Mutta eikö tämän koko elämän ydin kysymys kuitenkin ole että onko mitään Jumalaa? Sehän on koko ihmiskunnan kannalta ratkaisevin kysymys. Ja ihminen tavallaan vain vaeltaa Jumalattomuuden ja Jumalan välistä keskitietä aika ymmällään kaikesta. Vai mitä olette mieltä tästä kaikesta?

Moi!
Mä en lähde siihen että tämä elämä kärsitään ja sitten perään käyskennellään genesiksessä. Edellinen on niin loogista ihmismielelle, että sen täytyy olla vedätystä - jos on Jumala niin se on ihmisjärjen ja loogisuuden tuolla puolen.

Hegelin mielestä valtiot ovat Jumalan maanpäällisiä ilmentymiä eli Natsi-saksakin oli osa Jumalallista toimintaa - en lähde edelliseenkään.

Totuus on hyvin perusteltu tosi uskomus - eli totuus perustuu osaksi myös uskoon.

On myös tiedeusko jossa eräänlainen tieteenkehä saartaa totuuden ja pikkuhiljaa kiristyy ja saavuttaa tiedon - ei vakuuta tämäkään.

Tää vakuuttaa: "ihminen tavallaan vain vaeltaa jumalattomuuden ja Jumalan välistä keskitietä (tai poukkoilee kuin flipperin kuula) aika ymmällään kaikesta.🧐

Hei ! Lukekaa Raamatusta paljon hyviä opastavia, rakkauden, anteeksiantamuksen sanoja. Mikä on oikein ja mikä väärin tässä elämässä. Isä meidän rukous, joka on ns. perusrukous, sisältää paljon oleellisia asioista. Herran Siunaus, Uskon tunnustus ...

Maan päällä on Jumalan valtakunta, jossa Pyhän hengen voimasta saarnataan kaikki synnit anteeksi niin, että omatunto puhdistuu, saa Jumalan lapsen nimen taivaan kirjaan, ja kun kerran elämä päättyy täällä maan päällä, on taivaallinen koti, jota " ei silmä ole vielä nähnyt, korva vielä kuullut, eikä sydän vielä tuntenut" - niin suuri ja ihmeellinen on Jumalan sanan lupaus iankaikkisesta Taivaan kodista. Pienen hetken olemme täällä maan päällä matkalaisina, iankaikkisuus on kaikkien osana, uskoipa sitä tai ei. Jumalan sana on pitävä, Jumala antaa sanassaan sen, mitä lupaa. Kun ihminen haluaa vain uskoa sen, Jumala antaa voiman tulla Jumalan lapseksi ja ahkeroida kulkea taivaan tien matkalaisena. Kannattaa rukoilla, kannattaa uskoa !

Siinä mielessähän sitten me vähän kaikki olemme välillä eksistentialisteja. Että meidät on vain heitetty maailmaan. Ilman mitään neuvoja. Ihmisen elämä on siten, niin kuin sanoit, kuin flipperin pallo joka menee paikasta A paikkaan B ja sieläkään ei ole hyvä joten hän menee paikkaan C jne.

Kiergekaardin mukaan olemassaolo on ns. tyhjyyttä. Tunne siitä että pitäisi elää vielä monta vuotta ja kokea tämä tyhjyys päivittäin, ei hirveästi mainittele. Mutta mitä muutakaan meillä on? Ei meillä ole tässä olemisessa muuta kuin tämä elämä ja maailma. Jotenkin täytyy vain sätkiä kuin kala verkossa. Mistään ei ole mitään takeita.

Massiivinen kysymys on juuri se kysymys Jumalasta ja myös kysymys siitä että onko loppujen lopuksi meidän elämällä mitään merkitystä. Vai olemmeko vain hedonisteja, joiden kuuluu nauttia niin kauan kuin henki pihisee?

Tässä yksi kysymys joka minua vaivaa jatkuvasti: Minkä takia jatkaa taistelua elämästä? Toki se on urhoollista jne. Mutta Schopenhauerinkin mukaan ihmisellä on vain tuo sokea elämän halu. Joka ei välttämättä ole aina rationaalista. Toisaalta kuolema on niin äärimmäisen vakava asia: sillä mitä jos kaikki katoaa siinä?

Sitä vielä ihmettelen että ihmiselle on annettu näin vaikea elämä ja lopulta kun kuolema tulee niin viimeinenkin toivon ripe on menetetty. Tarkoitan sitä, että ihminen vain taistelee ja taistelee. Aina koittaa uusi päivä ja toivo, mutta kuoleman edessä kaikki tuntuu turhalta. Sillä se aika varmasti hävittää kaiken, ehkäpä jopa tietoisuudenkin.

Ja kuitenkin tämä elämä on hankalaa alusta loppuun. Olen vain miettinyt että kuka tällaisen elämän on voinut luoda, kun se kerran on niin monimutkaista?

Moi

A. Schopenhauer oli aika kyyninen kaveri - etenkin naisia kohtaan - hän muistaakseni oli lyönyt jotain naista ja joutui maksamaan korvauksia koko loppu elämän?
Sen jälkeen kun Kiergekaad oli painanut sormensa olemassa olemassa oloon ja haistanut tyhjyyden hän varmaan käsitti elämän luonteen - jota joutuu elään eteenpäin mutta ymmärtää taaksepäin.

(Välisoittoja on hieno kirja.)

Mistä alkaa hedonismi? Siihen osaisi vastata varmaan Oscar Wilde - johon hän ehkä vastaisi "omatunto alkaa tuntua Dorian Grayn muotokuvalta?" En usko että asketismi johtaa juuri mihinkään - ehkä polariteettien välissä jos oleskelisi?

Edellinen ei näytä kovinkaan intohimoiselta, saati hypyltä - ehkä järkevältä?

Filosofiset pohdinnat tekee myös elämästä monimutkaista mutta samalla kiinnostavaa - uskomalla tiettyyn uskontokuntaan saat kavereita niin kauan kun olet samaa mieltä uskonnon syvimmästä olemuksesta.

Tietoisuudesta varmaan jää jotain mukaan - mutta mikä osa se on? Buddhahan sanoi että mielen perustila on haikeus.

Mä lukisin enemmän raamattua mutta siinä on kovasti ristiriitoja esimerkiksi Jeesuksen viimeiset sanat evankeljumeissa; "Jumalani, Jumalani miksi minut hylkäsit" - "Se on täytetty"

Jos Jumalallinen olento kuolee ja hänen viimeiset sanansa ovat vahvassa ristiriidassa on vaikea uskoa että hän kuoli syntieni tähden - ja että pääsen taivaaseen uskomalla häneen.

Lisäksi en voi käsittää ettää että joku kuoli syntieni tähden - olen pakana, ja ehkä kerettiläinen? Yritän elää edellisten asioiden kanssa...mutta siitä mistä olen varma on että kuolen kun sen aika tulee.

Filosofia on kiinnostavaa, mutta samalla herää kysymys sen tarpeellisuudesta. Jos faktat ovat nämä: Ei ole Jumalaa. Tietoisuus sammuu kuolemassa. Olemme vain biologisia olioita.

Jos näitä pidetään faktana niin filosofialta viedään aika paljon. Jos nuo kolme asiaa on todella totta, niin ihmisellä ei ole paljonkaan toivoa. Nuo kolme asiaa tuntuu olevan nykyaikaa.

Mutta jos ihmisellä ei ole sielua ja kaikki päättyy kuolemaan, niin elämä todella on arvokasta. Kuitenkin ongelma tulee siinä että nuo asiat saattavat latistaa ihmisen täysin. Jos ei ole enää mitään mistä kiistellä, esim. Jumalan olemassaolosta, niin mihin tämä elämä sitten pohjautuu? Jos emme loppujen lopuksi voi väitellä enää noista syvistä asioista.

Jos tiede vie ihmiskunnan siihen pisteeseen ettei ole enää uskontoja, ideologioita tai filosofioita, niin ihmisen elämästä otetaan paljon pois mielenkiintoa. Ja oliko maailmansodatkin sitten varoitus siitä että jos emme todella usko mihinkään meitä korkeampaan voimaan, niin meistä tulee petoja, jotka tappelevat vain kaikkea vastaan?

Nämä kysymykset minua eniten askarruttavat näissä uskonnollisissa ja filosofisissa asioissa.

Yksi kysymys HerKaramazov, mitä mieltä olet kvanttifysiikasta? Jos ihmisen tietoisuuskin on vain kvarkkeja? Jos ihminen pääsekin kuoleman jälkeen johonkin kvanttifysiikan maailmaan? On kyllä ihmeellistä koko kvanttifysiikka. Eikö?