Joka päivä mietin näitä kahta. Onko Jumala oikeasti olemassa ja voiko kuoleman jälkeen päästä taivaaseen?
Siitä olen täysin varma että maanpäällä on taivas ja helvetti. Olen ollut niissä molemmissa. Toisessa soitetaan klassista ja toisessa Death metallia.
Olen pitkään ollut sitä mieltä ettei Jumalaa ole, mutta kun kuuntelen klassista musiikkia niin tuntuu kuin kuulisin siinä pienen aavistuksen Jumalallisuudesta. En nyt sano että se todistaisi Jumalan olemassa oloa, mutta tunne että ihmisen taistelu maanpäällä ei ole turhaa tulee välillä mieleen. Välillä tulee mieleen että mikä on se perimmäinen syy miksi ihminen jatkaa tätä kurjuutta maanpäällä ja siihen yksi vastaus voisi olla Jumala. Että Jumala ei salli ihmisen tehdä itselleen jo toisille pahaa. Näin olen asian ajatellut: Että täytyy olla jokin minkä takia ylipäätänsä ihminen ei hyppää koskeen, sillä jos todella on niin että millään ei ole mitään väliä niin ihmettelen miksei koko ihmiskunta ole jo maatunut.
Toisaalta voin todeta sen että joko Jumala on olemassa tai ei ole. Eihän siinä ole mitään ehkä mielipidettä. Mutta mietin myös sitä että vaikka en itse uskoisi Jumalaan niin miljoonat lähes miljardit ihmiset uskovat Jumalaan ja Jeesukseen. En voi olla miettimättä sitä, että kyllä kristinuskossa täytyy olla se jonkinlainen totuuden pohjavire. Jonkinlainen oikeudenmukaisuus ja syvällisyys siinä täytyy olla, koska kirkkoja on niin paljon ja ajanlaskukin perustuu Jeesuksen syntymään.
Toisaalta uskonto voi olla erittäin vaarallinen asia. Sen nyt tajuaa jo siitä että kuinka paljon verta on vuodatettu sen nimissä.
Ehdottomasti olen sitä mieltä että uskonnot pitäisi heti lopettaa jos yksikin ihminen joutuisi murhatuksi sen takia. Kuitenkin elämä ja ihminen ovat ne tärkeimmät asiat sillä niistä voimme olla varmoja. Tämä elämä ainakin on totta.
Silti mietittyttää uskon asiat ja kuolemanjälkeinen elämä..? Kiitos jo valmiiksi vastauksista….
Mitä olet mieltä tällaisesta ajatuksesta keskustelua. Että kahlitseeko kirkko meitä liikaa? Että jos ihmisen elämän todellinen tarkoitus on olla vapaa, niin kahlitseeko uskonnot meitä tekemään joitain rituaaleja jne. Ja vievätkö ne meiltä vapauden, jonka tuntee silloin kun ajattelee eksistentialismin mukaan: Ihminen on radikaalisti vapaa, eikä häntä sido mitkään ulkopuoliset asiat.
Voiko ajatella myös niin, että jos Jumalaa ei ole, niin ihminen on kaiken yläpuolella? Ajattelen välillä niin että kuinka vapauttavaa se on jos Jumalaa ei ole. Toki meillä on silti vastuu omasta elämästä.
Mutta sitten taas ajattelen että mikä pointti tässä elämässä on jos kuitenkin meitä odottaa katastrofi? Elämä on sitten varmaan vain uuden päivän kohtaamista.
En sano että olisin täysin Jumalan kieltäjä, minä vain pohdin näitä asioita ja pohdin sitä että millaiselta maailma näyttää, jos ei ole Jumalaa...
Ehket ole ainoa, joka voi kokea kirkon kahlitsevana, ajatuksenakin pelkästään voi kirkkoajatus kahlita. Oma kokemus on Jeesuksen radikaaliuuteen liittyvä. Ihmiselle on ominaista rakentaa kirkosta - kirkkorakennuksista - turva. Jeesus meni ja raivasi rahanvaihtajat yms.ulos pyhätöistä tms. muistuttaen mitä varten on Jumalayhteys olemassa. Että olisi rakkautta elämässä, jokaisella. Että Jumalaa kunnioitettaisi.
Kirjoitat vapaudesta. Jeesus vapauttaa kahleissa olevan. Ihmismielen pienuudesta kai johtuu, että ajaudumme kahleisiin. Turvaudumme mihin muut turvautuvat. Katsomme ympärillemme nähdäksemme kuinka kannattaisi asioita katsoa. Jeesus halusi ja ylösnousseena haluaa yhä vapauttaa meidät vapauteen, mikä kantaa meidät lopulta yli kuoleman rajan.
Ihminen koettaa olla kaiken yläpuolella, mutta jokaisella rajana kuitenkin viimeimpänäi taivas. Ihminen ei pääse Jumalan korkeuksiin. Mutta ihmisellä on mahdollisuus osallisuuteen rakkaudestaan. Vastuu jalkoina voi kävellä vapauteen, jakaen mitä on lahjaksi saanut. Saadessaan ottaa vastaan ja samalla vahvistaa yhteyttä vahvemmaksi.
Se voi kyllä olla totta, että loppujen lopuksi ihminen ei pysty vapauttamaan itseään. Koska hän elää ajassa. Ehkä siihen sitten tarvitaan Jumala tai vastaava.
En vain ymmärrä sitten sitä että minkä takia Jumalaa on niin vaikea tavoittaa?
Kun sen tajuaa että me olemme kahleissa täällä maailmassa. Mutta kuolemako meidät sitten vasta vapauttaa? Ja minkä takia kuolema on niin kamala asia, jos sen pitäisi kuitenkin vapauttaa meidät?
Ei minusta ole vaikeata tavoittaa Jumalaa.
"Ei minusta ole vaikeata tavoittaa Jumalaa."
Ok. Mutta kaikille "se" ei ole yhtä helppoa.
Kuolemassa taitaa olla kyse lopullisesta kaikesta otteen menettämisestä. Elämä valuu tyhjiin kuin tiimalasissa hiekka? Vain vaikeina aikoina kuolema tulee mieleen. Paon halun hetkinä. Ja jos läheltä joku lähtee yllättäen.. kalmistossa pikkuveljen ruumiin äärellä kuin olisi katsonut vielä kerran tuijottivat puoliksi auki jääneet silmät. Miksi lähdit - jäi vaan kaipaus ja kipu, joka ei häviä, muuttaa muotoaan. ..
Jatkuva pohdinta taivas vai helvetti on dynaaminen tila joka elää. "Pomminvarma ateismi tai usko" on pysähtynyt tila.
"Virtaava vesi pysyy kirkkaana - seisova vesi pilaantuu"
Taivaassa voi olla myös hiljaista ja helvetissä jatkuva kakofonia?
Se voi olla että Taivas ja Helvetti ovat maanpäällä. Ja ne vuorottelevat ja ovat jatkuvassa muutos tilassa.
Se on varmasti totta että koko elämäkin on vain muutosta muutoksen perään. Mikään ei pysähdy. Koko ajan kello laukkaa. Mutta haluaako ihminen lopulta että kaikki pysähtyisi? Ei varmaankaan. Kaiken kuuluu virrata. Ihmiselämän kuuluu olla tällaista. Tai ainakin se on sellaista. Eihän kukaan jaksaisi jos aika yhtäkkiä jähmettyisi, siinähän sekoaisi.
Vain ihminen voi luoda elämälleen mielekkyyden. Ei tarvita Jumalaa, vaikka hän olisikin olemassa, niin tarvitaanko häntä todella tässä elämässä? Ehkä seuraavassa, mutta tässä elämässä me ihmiset määräämme kaapin paikan.
Tämä minua kiehtoo eksistentialismissa, että ihminen on radikaalisti vapaa tekemään päätöksiä elämässään. Se tuo ison vastuun, mutta kun sen kestää niin voi nähdä jopa jonkinlaisen tarkoituksen elämälleen. Ja kaikkihan alkaa ihan pienistä asioista. Kodin siivoamisesta ja kaupassa käynnistä. Koko elämä koostuu aivan tuollaisista todella mitättömän pienistä jutuista.
Loppujen lopuksi: haluammeko todella tietää totuuden Jumalasta? Ehkä hän on olemassa tai ei, mutta tässä elämässä me olemme ruorissa. Näin näkisin asian...
minäitse89 kirjoitti:
Mitä olet mieltä tällaisesta ajatuksesta keskustelua. Että kahlitseeko kirkko meitä liikaa? Että jos ihmisen elämän todellinen tarkoitus on olla vapaa, niin kahlitseeko uskonnot meitä tekemään joitain rituaaleja jne. Ja vievätkö ne meiltä vapauden, jonka tuntee silloin kun ajattelee eksistentialismin mukaan: Ihminen on radikaalisti vapaa, eikä häntä sido mitkään ulkopuoliset asiat.Voiko ajatella myös niin, että jos Jumalaa ei ole, niin ihminen on kaiken yläpuolella? Ajattelen välillä niin että kuinka vapauttavaa se on jos Jumalaa ei ole. Toki meillä on silti vastuu omasta elämästä.
Mutta sitten taas ajattelen että mikä pointti tässä elämässä on jos kuitenkin meitä odottaa katastrofi? Elämä on sitten varmaan vain uuden päivän kohtaamista.
En sano että olisin täysin Jumalan kieltäjä, minä vain pohdin näitä asioita ja pohdin sitä että millaiselta maailma näyttää, jos ei ole Jumalaa...
Kysyit kahlitseeko kirkko.... en koe kirkon kahlitsevan, se on niin monimuotoinen, Suomessa pelkkä ev lut kirkkokaan ei ole niin yksiselitteinen, saati kun ajatellaan vapaat suunnat joissa myös kristinuskon sisältö. Taustani ei ole uskovainen perhe, aivan päinvastoin enemmänkin. Koin nuorena hengellisen heräämisen, opiskelin kirkon ammattiinkin, mutta työyhteisönä se kaikesta huolimatta oli muuta kuin yhteisöllinen. Olen aina kulkenut omia teitäni, veljeni kuoleman jälkeen koin mahdottomaksi jatkaa kirkon töissä.
Tuohon kysymykseen vapaudesta. Koen todella niin, että vapauteen Kristus vapautti meidät. Kaikki kirkon ihmisetkään ei välttämättä ole kokeneet hengellistä heräämistä. Joku on kasvanut kristillisyyteen, joku toinen on menettänyt uskonsa matkan varrella. Kirkon piirissä on Hengen uudistus -henkisiä tapahtumia ollut pitkin vuosikymmeniä, ettei niin kävisi. Mutta jokainen meistä tekee omia valintojaan.
Sanot kuinka vapattavaa se on, kun jos Jumalaa ei ole. Minusta se on toisinpäin, tai koen toisinpäin. Sitä vapaampi olen rakastamaan, mitä lähempänä Jumalaani olen. - Ja tuosta pointista elämässä. Siihenhän usko meitä valmistaa, kohtaamaan katastrofit täällä eläessä ja elämän päättyessä sulautumaan Jumalan todellisuuteen totaalisesti.
Elämä on elämää joka hetki. Välillä on jotain konkreettista odottamista, välillä säpinää, välillä ei mitään, välillä kohtaamista. Niitä hetkiä hetkien perään, joista jossain viestiketjussa kirjoitit.
Nietzche kirjoitti että " elä elämäsi niin että voisit elää sen samalla tavalla uudestaan"
Mua vaivaa ajatus että me joudutaan elämään tämä sama elämä niin monta kertaa uudestaan jotta me saadaan siitä - itsellemme tyydyttävä ja emme kuole katkerina.
-Aika pelottava ajatus!
Periaatteessa se on mahdollista, koska meidän tietoisuus lukee vain todella pientä osaa todellisuudesta, todellisuudesta joka värähtelee tietyllä taajuudella.
Nyt ollaan kvanttifysiikassa...tämä kosmos jossa elämme on pelkkää värähtelevää energiaa - oikeasti ei ole olemassa mitään kiinteää ainetta on vain energiaa joka liikkuu huisaa vauhtia pienessä tilassa.
Meidän kehommekin on pelkkää enerkiaa, ilma on energiaa.
Kun kuolemme kehossamme oleva "materia" maatuu muuttaa muotoaan mutta energia säilyy - ehkä tietoisuuskin on energiaa joka kuolemassa muuttuu - lähtee, palaa, pysyy paikoillaan, ja liittyy siihen mistä on lähtenytkin?
Sitten kuoleman jälkeen tietoisuus/sielu on tilassa jossa ei ole aikaa, sieltä se voi singahtaa seuraavaan todellisuuteen jossa se tarttuu seuraavaan elolliliseen olentoon joka värähtelee "viereisessä kosmoksessa" joka on tismalleen samanlainen kuin tämä tuntemamme kosmos.
Periaatteessa edellinen on yhtä mahdollista kuin elämä toisilla planeetoilla!
Kylläpäs oli "lennokas" ajatus 🤭
Mutta kestääkö tietoisuus kuoleman toiselle puolelle? Ihmiselämän ydin kysymys: Mikä meitä kaikkia odottaa kuolemassa? Materialismiin on hyvä taipua tässäkin, että ei ole sielua. Mutta tiedämmekö sitä todella? Vaikkei olisi sielua, niin voihan meillä olla sitten tietoisuus sen korvikkeena.
Camus sanoi aikanaan että kuolin tuskien kautta ihminen saa kaikki syntinsä anteeksi.
Meitähän saattaa odottaa tyhjyys? Eikö tämä ole juuri se pelottavin ajatus? Että elämä on vain tällainen mitätön välähdys kosmoksessa.
Nihilismi vallitsee nyky-yhteiskunnassa. Enään ei uskota, ainakin mihinkään uskontoon niin herkästi. Toisaalta johonkin täytyy uskoa, vaikka sitten painovoimaan.
Jordan Peterson väitti että jopa kovan luokan ateistikin, uskoo jollain tasolla Jumalaan. Hän sanoi että koko länsimainen kulttuuri pohjautuu loppujen lopuksi kristinuskoon.
Tuo on varmaan se Nietszchen ikuisen paluun idea mistä puhuit HerKaramazov.
Kun ajatellaan mikä elämässä loppujen lopuksi on olennaisinta niin varmaan hengissä selviäminen. Ainakin Darwinin mukaan. Mutta loppujen lopuksi: tiedämmekö kuolemasta oikeastaan mitään? Tuhannet vuodet ihmiset ovat yrittäneet purkaa tuota salaisuutta, mutta kun uskoa ei löydy tarpeeksi tai sitten ei halua olla naturalistikaan. Jokin keskitie sitten on hyvä totaalisen tuhoutumisen ja taivas-uskon välillä. Eihän tässä oikein muuta voi. Elää vain täytyy, katsella pilviä ja unelmoida välillä...
Ihmisestä voidaan sanoa, on sielukas tai on sitten sieluton ihminen ( = kova, laskelmoiva, tunteeton ). Sielukas kaiketi ymmärretään vahvaksi, tunteikkaaksi, herkäksi. Mutta kiistämätön tosiasia on sielun olemassaolo. Keho on onneksi katoava (pulmat kropan kanssa), mutta sielu on kuolematon ja henki herännyt, vaikka välillä torkahtelee.
Missä tutkimuksessa on todistettu sielun olemassaolo? Miten se voi olla kiistämätöntä? Eihän Jumalankaan olemassaolo ole kiistämätön. Loppujen lopuksi: onko tämä todellisuuskaan kiistämätön fakta? Kaiken voi aina kyseenalaistaa.
Mutta yksi kysymys: mihin ihminen tarvitsee aivoja, jos hänellä on sielu? Eikö ihminen voisi vain elää sielussaan? Mitä varten sitten näin monimutkaiset aivot? Minkä takia emme ole mitään sielu olentoja tässä maailmassa? Jotka vain lentelisivät ympäriinsä kuin linnut.
Voihan sielu ollakin, mutta en nyt sanoisi että se on kiistämätön tosiasia...
Minä käsitän sielun siksi osaksi ihmistä, jossa rakkaus ihmisessä on. Niin olennainen osa, ettei sitä voi kyseenalaistaa. Itseä saa rakastaa, ja jos on ok väleissä itse kanssa on jotenkin avautuvampi yhteyksiin ihmisten kanssa. Jollekin 'ihmiset' voi tarkoittaa vaan yhtä ihmistä, jollekin toiselle monia. Yhteys on rakkautta.
Rakkaus on niin moniulotteinen, ilmiökin, ihmisessä, ettei se ole vain fyysistä, se on olemuksessa, teoissa, asenteissa.
Tiedätkö tunsiko Camus Kristuksen? en ole perehtynyt Camu'n, kirjoituksiin niin en tiedä.
"....Camus sanoi aikanaan että kuolin tuskien kautta ihminen saa kaikki syntinsä anteeksi...." tuosta ei käy ilmi tunsiko vai ei. Kristinuskossahan Kristuksen kuolintuskien tähden saa tulla sovitetuksi, on usko anteeksisaamisesta.