Joka päivä mietin näitä kahta. Onko Jumala oikeasti olemassa ja voiko kuoleman jälkeen päästä taivaaseen?
Siitä olen täysin varma että maanpäällä on taivas ja helvetti. Olen ollut niissä molemmissa. Toisessa soitetaan klassista ja toisessa Death metallia.
Olen pitkään ollut sitä mieltä ettei Jumalaa ole, mutta kun kuuntelen klassista musiikkia niin tuntuu kuin kuulisin siinä pienen aavistuksen Jumalallisuudesta. En nyt sano että se todistaisi Jumalan olemassa oloa, mutta tunne että ihmisen taistelu maanpäällä ei ole turhaa tulee välillä mieleen. Välillä tulee mieleen että mikä on se perimmäinen syy miksi ihminen jatkaa tätä kurjuutta maanpäällä ja siihen yksi vastaus voisi olla Jumala. Että Jumala ei salli ihmisen tehdä itselleen jo toisille pahaa. Näin olen asian ajatellut: Että täytyy olla jokin minkä takia ylipäätänsä ihminen ei hyppää koskeen, sillä jos todella on niin että millään ei ole mitään väliä niin ihmettelen miksei koko ihmiskunta ole jo maatunut.
Toisaalta voin todeta sen että joko Jumala on olemassa tai ei ole. Eihän siinä ole mitään ehkä mielipidettä. Mutta mietin myös sitä että vaikka en itse uskoisi Jumalaan niin miljoonat lähes miljardit ihmiset uskovat Jumalaan ja Jeesukseen. En voi olla miettimättä sitä, että kyllä kristinuskossa täytyy olla se jonkinlainen totuuden pohjavire. Jonkinlainen oikeudenmukaisuus ja syvällisyys siinä täytyy olla, koska kirkkoja on niin paljon ja ajanlaskukin perustuu Jeesuksen syntymään.
Toisaalta uskonto voi olla erittäin vaarallinen asia. Sen nyt tajuaa jo siitä että kuinka paljon verta on vuodatettu sen nimissä.
Ehdottomasti olen sitä mieltä että uskonnot pitäisi heti lopettaa jos yksikin ihminen joutuisi murhatuksi sen takia. Kuitenkin elämä ja ihminen ovat ne tärkeimmät asiat sillä niistä voimme olla varmoja. Tämä elämä ainakin on totta.
Silti mietittyttää uskon asiat ja kuolemanjälkeinen elämä..? Kiitos jo valmiiksi vastauksista….
Puhuit pakenemisesta... onko usko sitä. Oma kokemus on, että se on toivoon tarttumista.
Ei se varmaan sitä sitten ole.
Kyllä minäkin usein ajattelen että Jumala seuraa minun tekojani. Oli se sitten totta tai ei.
Olen miettinyt että mehän usein elämme siinä uskossa että näkisimme vielä kuolemankin jälkeen maailman tapahtumat. Mutta miten se on mahdollista?
Monethan ajattelevat että näkevät hautajaisensa.
Olen ajatellut että ehkä kyky nauttia hetkistä on elämässä se tärkein asia. Sillä jos todella olisi niin että ei ole kuolemanjälkeistä elämää, niin tämän elämän hetket ovat tärkeintä maailmassa... Toisaalta se tekee olon toivottomaksi, jos tämä elämä on ainoa asia mitä meillä on...
Jokainen meistä on siinä mielessä elämässä samalla viivalla.
Sanotaan että Jumalalla on vaan pvän vanhoja lapsia. Jos aamulla herää, on edessä sen pvän matka yöhön. Riittää kullekin pvälle oma murheensa tai vaivansa. Siinä kohtaa jokainen ihminen on tasan yhtä paljon ihminen Jumalan edessä. Olipa sitten vaikka paavi tai kirkonrotta, hallinnonalan maisteri tai tohtori, tai sinä tai minä, tai kuka ihmisistä tahansa. Jokainen on arvokas paljaana itsenäänkin ilman titteleitä tai missin pokaaleita.
Ei ihme, että ajatus 'tartu hetkeen' on niin vapauttava. Mieli pvän mittaan kerää kuormaa josta uni osan vapauttaa.
Halu tietää kauemmas on myös ihmistä. Jos tietäisin, kantaisin turhaan tuskaa asioista jotka ei mulle kuulu. Uupuisin jos pitäisi kantaa kaikki tieto etukäteen. Meille annetaan matkan varrella riittävä tieto. Luotetaan Elämään.
Valoa vknloppuun sullekin! ☀
Siinä on kyllä perä, että elämää eletään päivä kerrallaan.
Olen miettinyt, että minkä takia sitä välillä on niin huono olo. Eikö elämässä pitäisi tavoitella vain hyvää oloa? Onko se sitten loppujen lopuksi kaiken pointti, että olisi hyvä olo?
Mutta toisaalta, sitten kun on hyvä olo, niin ei sekään kestä loputtomiin.
Olisiko se sitten tärkeintä, että elää muuten hyvää elämää? Tasapainoista jne.
Mietin vain, että kun ikää tulee koko ajan lisää, niin mitä tässä nyt olisi sitten järkevintä alkaa tekemään?
Tätähän on varmaan vuosi sadat ihmiset pohtineet, että mitä on hyvä elämä? Koska minusta se ei voi olla vain nautinnon perässä juoksemista. Vai voiko?
Niinhän se filosofi Wittgensteinkin sanoi: "Että vaikka kaikkiin tieteen ongelmiin olisi löytynyt vastaus, niin ihmis elämän ongelmia ei olisi vielä edes lähestytty. " Tai jotenkin noin se meni.
Hyvää viikonloppua!
Vaikka olen paljon kritisoinut kristinuskoa, niin on siinä monia hyviä puoliakin. Mitä olen ymmärtänyt niin siinä korostetaan sitä puolta, että elämään kuuluu kärsimys. Ja mitä olen lukenut, niin kärsimys vie loppujen lopuksi ikuisuuteen. Siis jos olen ymmärtänyt oikein mitä Kierkegaardkin kirjoitti, että kun punnitaan lyhyttä elämän kärsimystä ja iänkaikkista elämää. Niin toki iänkaikkinen elämä painaa enemmän.
Tässä minusta suuri apu niille jotka ovat ahdingossa, että täytyy jollain oudolla tavalla nauttia kärsimisestä. Jotain sellaista luulen kristinuskonkin olevan.
Mutta toisaalta en ymmärrä sitä puolta, että minkä takia ihminen on laitettu näin kärsimään? Johtuukohan se sitten siitä perisynti asiasta..?
On paljon kristinuskossa asioita, joita en ymmärrä täysin. Mutta on kristinuskossa paljon hyvää, en väitä etteikö olisi. Esimerkiksi lähimmäisen rakkaus. Se on yksi avain tekijöistä miksi kuulun vieläkin kirkkoon. Se että korostetaan juuri sitä että Jumala on rakkaus. Siinä on jotain hienoa. En nyt osaa tarkemmin sitten sanoa että mikä siinä kolahtaa...
minäitse89 kirjoitti:Mietin vain, että kun ikää tulee koko ajan lisää, niin mitä tässä nyt olisi sitten järkevintä alkaa tekemään?
Tätähän on varmaan vuosi sadat ihmiset pohtineet, että mitä on hyvä elämä?
Jos oisin puolet nuorempi kuin nyt olen, kuten sinä olet, tällä eletyllä elämällä, sen kokemuksella, noina kymmeninä jotenkin enemmän arvostaisin liikuntarutiineja kuin mitä ite tein tuohon aikaan. Oli niin itestään selvää kaikki liikkuminen, kun keho ei prakannu mistään kohtaa. Viisautta ois ymmärtää (hyvissä ajoin) pitää fysiikastaan parempaa huolta kuin pidin. Opettelisin vaeltamaan, meillä joka puolella hienoja maastoja. Ottaisin selvää eri luontoporukoista ja kokeilisin mahtuisinko mukaan. Avoimen yliopistoon menisin ajan kanssa vaikka 'väylän' kautta sisään. Miettisin mihin alkaisin suunnata mielenkiintoa, mikä mua eniten kiinnostaisi. Harrastaisin engl.kielisiin kirjoihin syventymistä. Täälläpäin ei onnistu ransk.kielen opiskelu, sen harrastamisessa olisi vaikeutta enemmän kuin muissa. Kieliin ylipäänsä loisin oman suhteen. Nykymaailma on täysin toisenlainen kuin oli 30 v sitten. Kutistunut, tullut lähemmäksi. Netti nykyään monella komppaa kumppania. - Tuona aikana olin juuri synnyttänyt tyttären. Jos nyt olisi tuo aika, onnesta huolimatta olisin tehnyt kaikkeni avioliiton syvien ongelmien tiedostamiseksi ja esiinnostamiseksi ja käsittelemiseksi.
Hienoa aikaa elät, vaikka tuota ikää eläessa et ole varmaankaan ainoa, joka miettii miten turhalta elämä voi tuntua.
Voimia pääsiäiseen 🌷💕❤
Onhan se tietenkin noinkin, mutta en tiedä miksi minusta välillä tuntuu että olisin jo vanha?
Vaikka 30-vuotiashan on vähän niin kuin keski-ikäinen. Ainakin pian. Elämän keski kohdassa.
Olen nyt tehnyt paljon kävely lenkkejä ja kyllä ne ovat parantaneet vointia.
Sitä vain haluaisi olla ikuisesti 25 v. ainakin keholtaan.
Huomaan jo tässä iässä, että keho ei ole enää entisensä.
Sitä vain kuitenkin yrittää nauttia elämästä kaikin tavoin. Aivan kuin Schopenhauerkin kirjoitti, ihmisessä on elämisen tahto.
En ole yhtään varma mitkä voimat vaikuttavat elämän taustalla, mutta elää silti haluan. Aina ei ole ollut niin, mutta kaiken kipuilun keskellä sitä silti haluaa jatkaa elämistä vaikka olisi vaikeaa...
Hyvää Pääsiäisen odotusta!
Hyvää tätä viimeistä pääsiäisaamua tänä vuonna.
Noista ikäjutuista... Koen niin, että parikymppisenä on nuori aikuinen. Kolmi-nelikymppisenä alkaa olla aikuinen. Viisissäkymmenissä villit vuodet, keski-iän alku. Vanhuusvuodet ajankohtaisia seitsenkymppisestä lähtien. Mutta, jokainen kokee oman kokemuksensa kautta nämä eri kaudet.
Armoa on jos saa elää, olla elossa hengellisesti, on sitten minkäikäinen tahansa.
Se on totta että jokainen kokee ikänsä eri tavalla. Jotkut voi jo parikymppisenä tuntea itsensä vanhukseksi.
Ehkä se on sitten elämää, että elää vähän sivussa. Nauttii kohtuudella elämästä. Ja ei kanna huolta niistä asioista joihin ei pysty itse vaikuttamaan...
Huomenta...
kirjoitat sivussa elämisen tunnusta. Kaiketi meidät on kuitenkin tarkoitettu elämään oman elämän keskiössä, ei sivussa siitä mitä koetaan tärkeäksi?
Tuo voi olla kyllä tottakin, että täytyy korottaa itsensä oman elämänsä keskiöön... Mitä se sitten ikinä tarkoittaakaan. Luulen että olen itse usein pysýtellyt sivussa. Mutta olen nyt tajunnut sen, että välillä elämässä pitää olla myös vähän julma toisille. Enkä tarkoita tällä nyt mitään hirveän pahaa. Tarkoitan vaan sitä että joillekkin ihmisille pitää tehdä vastarintaa, jos nämä ihmiset satuttavat. Ei tämä maailma kuitenkaan loppujen lopuksi hirveän kiltti paikka ole, vaikka toki pitää niille olla kiltti joista välittää. Mutta kyllä täällä välillä aika viidakon lait on päällä...
Joo... niin eristäytyminen ei voi olla tavoite, ehkä kohtioleminen jos on itsen saanut selkeemmille vesille, ainakin joissain asioissa. Oma tapa on vetäytyminen, seurassa oleminen tuntuu aika usein vaativan liikaa johon ei aina ole itsessä aineksia.
Se on totta että seurassa oleminen on välillä raskasta. Mitä meinaat tuolla kohtiolemisella? Kai sitä itsekin pitää aina vähän säännöstellä tuota seurassa oloa...
Ihan sitä tarkoitan kohti olemisella, avoimella mielellä olemista, toisen kuulemista ja ajatusten jakamista. Ilman sarvia ja hampaita kanssakäymistä kuten sanonta kuuluu. Jnknlaisen yhteyden kokemista. Kiinnostusta toisen asioihin tunkeilematta arvostelematta moittimatta. Ytimeltään hyväksyntää.
Kuulostaa hyvältä. Kai sitä täytyy vain oppia elämään. Eipä tässä muutakaan voi.