Joka päivä mietin näitä kahta. Onko Jumala oikeasti olemassa ja voiko kuoleman jälkeen päästä taivaaseen?
Siitä olen täysin varma että maanpäällä on taivas ja helvetti. Olen ollut niissä molemmissa. Toisessa soitetaan klassista ja toisessa Death metallia.
Olen pitkään ollut sitä mieltä ettei Jumalaa ole, mutta kun kuuntelen klassista musiikkia niin tuntuu kuin kuulisin siinä pienen aavistuksen Jumalallisuudesta. En nyt sano että se todistaisi Jumalan olemassa oloa, mutta tunne että ihmisen taistelu maanpäällä ei ole turhaa tulee välillä mieleen. Välillä tulee mieleen että mikä on se perimmäinen syy miksi ihminen jatkaa tätä kurjuutta maanpäällä ja siihen yksi vastaus voisi olla Jumala. Että Jumala ei salli ihmisen tehdä itselleen jo toisille pahaa. Näin olen asian ajatellut: Että täytyy olla jokin minkä takia ylipäätänsä ihminen ei hyppää koskeen, sillä jos todella on niin että millään ei ole mitään väliä niin ihmettelen miksei koko ihmiskunta ole jo maatunut.
Toisaalta voin todeta sen että joko Jumala on olemassa tai ei ole. Eihän siinä ole mitään ehkä mielipidettä. Mutta mietin myös sitä että vaikka en itse uskoisi Jumalaan niin miljoonat lähes miljardit ihmiset uskovat Jumalaan ja Jeesukseen. En voi olla miettimättä sitä, että kyllä kristinuskossa täytyy olla se jonkinlainen totuuden pohjavire. Jonkinlainen oikeudenmukaisuus ja syvällisyys siinä täytyy olla, koska kirkkoja on niin paljon ja ajanlaskukin perustuu Jeesuksen syntymään.
Toisaalta uskonto voi olla erittäin vaarallinen asia. Sen nyt tajuaa jo siitä että kuinka paljon verta on vuodatettu sen nimissä.
Ehdottomasti olen sitä mieltä että uskonnot pitäisi heti lopettaa jos yksikin ihminen joutuisi murhatuksi sen takia. Kuitenkin elämä ja ihminen ovat ne tärkeimmät asiat sillä niistä voimme olla varmoja. Tämä elämä ainakin on totta.
Silti mietittyttää uskon asiat ja kuolemanjälkeinen elämä..? Kiitos jo valmiiksi vastauksista….
aikakone kirjoitti:
joo rakastuminen ja usko sopii myös yhteen hyvin❤rakastuminen jumalaan ja myös ihmiseen siis❤
... ihan skifiä jos järjellä yrittää ymmärtää, siksi se onkin uskon asia😀
Hienosti tiivistit Aikakone 👍 ihan skifi juttu yrittää selittää mutta koettuna
...jeees 💓
Mutta onko loppujen lopuksi todellista rakkautta olemassa?
Jos maailma viipaloidaan vain systeemiksi. Jossa mylläävät biologiset voimat ja fysiikanlait. Ja jos rakkaus onkin vain aivokemiallinen asia? Vain vastakkaiseen sukupuoleen kiintyminen biologisena prosessina. Jonka tarkoitus on vain suvun jatkaminen, sillä se on meidän DNA:mme kirjoitettu.
Ja sosiaaliset suhteet ovat vain aivojen huoltoa. Että puhumalla ihmisten kanssa aivojen eri alueet pysyvät kunnossa eivätkä rappeudu.
Ja Jumala vain kuviteltu moraalin ylläpitäjä. Joka on luotu pitämään järjestystä yhteiskunnassa. Ja hänelle on keksitty jokin taivas, jotta kuolema ei pelottaisi niin paljon.
Tässä nyt vain muutamia esimerkkejä miten asiat voivat olla. En väitä että tietäisin asioiden olevan juuri näin. Mutta tällaiseltakin pohjalta voi lähteä...
Miten elää maailmassa, jossa ei ole enää toivoa mistään ylimaallisesta? Jossa ei ole enää toivoa että mullan alta pääsisi paratiisiin? Jos kaikki päättyykin kuolemaan? Jos koko ihmisyys loppuu siihen, eikä ole enää missään? Ja muistotkin häviävät lopulta, kun kaikki loppujen lopuksi kuolevat.
Mitä enää tehdä, kun kuolema hallitsee koko elämää? Kun koko elämä on vain ajan kulutusta ja odottelua. Ja mihin tuo odottelu sitten johtaa? Se johtaa katoamiseen. Ja toivookohan sitä sitten kuoleman hetkellä, että ei olisi koskaan syntynytkään, ettei tarvisi kokea tuskaa? Ei henkistä, eikä fyysistä.
Tähän minä olen päätynyt elämässäni. Tässä vaiheessa en tiedä enää mitä tehdä, sillä kuolema varjostaa jokaista tekoani. Vanheneminen ja kuolema. Ne tekevät elämästä niin tyhjää kuin olla ja voi. Kun ei pysty kunnolla nauttimaan mistään ja elämä vain kulkee joka päivä eteenpäin ja harmaita hiuksia tulee lisää joka vuosi. Mihinkä enää paeta, jos ei koe Jumalan olemassaoloa, jos ei koe enää rakkautta maailmaa kohtaan? Jos vain pitää tätä kehoa kunnossa, jottei kuolema tulisi liian pian. Tämä on minun elämäni suurin dilemma, että mitä jää enää jäljelle, jos ei koe Jumalaa eikä rakkautta? Jääkö enää toivoa mistään paremmasta? Kun ajatuksetkin vievät koko ajan kohti itsetuhoa... Mitä tässä nyt sitten enää tehdä..?
on sulla vahvat pohdinnat minä itse, huh varmaa aika raskasta moinen?.... epäilyssä kun aina on sen mahd että asia voikin olla toisinkin. mikään ei ole niin varma kuin epävarma, niikuin sanotaan😬suosittelen heittäytyy johonkin valintaan niin oot sen jälkeen viisaampi.
rakkaudesta; maailma on syntiinlangennut ja sitä kautta loppunsa edellä, pahuus pahenee ym. mutta uskon näin että : rakkaus ei koskaan katoa, sitä ei voi mikään tuhota , jumala on rakkaus. tunteet ja kokemus tästä taasen vaihtelee kovinkin, on vaivaa ja kipu eikä elämä tunnu oik.muk. ym. mutta sielun tunteet eivät tee tyhjäksi hengl. todellisuutta. järki ja usko ei ole sama asia.
On totta että täytyy vain avata ovi jollekin: oli se sitten Jumala tai jokin muu. Ihminen on lopulta tehty uskomaan johonkin. Se on osa ihmisyyttä. Loppujen lopuksi on tehtävä valintansa, sillä niin kuin Kierkegaardkin sanoi: Jokin valinta on tehtävä ja valitsematta jättäminenkin on valinta.
Ei tässä maailmassa välttämättä pärjää jos ajattelee koko ajan evoluutio-biologiaa. Ihmiselämässä on paljon muita asioita. On laskut, ystävät, harrastukset. Jos miettisi koko ajan darwinismia, niin ei tästä mitään tulisi. Ja vaikka Darwin olisikin oikeassa, niin ei se jatkuva naturalistinen paatos johda mihinkään.
Ei se ole oikein että käden heilautuksella hylkäämme pari tuhatta vuotta joita kristinusko hallitsi. Ei se niin yksinkertaista ole sittenkään. Jokin salaisuus maailmassa on. Aivan kuin aarre olisi olemassa mutta aarrekartta puuttuisi. Minun veikkaus lopulta on että ehkä tuo aarre voi olla olemassa. Painotan sanaa voi.
Mutta mitäpä ajatella liikaa uskon asioita, kun on pyykitkin laittamatta. Se todella herättää todellisuuteen. Että täytyy vain ahertaa ja ahertaa. Hyvä tietenkin välillä pysähtyä ja pohtia, tämän kaiken olemisen mieltä tai tarkoitusta. Mutta ei sitä pysty ihan yötä päivää tekemään... 🙂
joo ihmisen voimat on rajalliset pohdinnoissa, itsellä ns. etsikkoaika hengl. asioiden ymmärtämiseen oli aika lyhyt, ensin olin täysillä jälleensyntymis oppiin uskova, sit se ei antanutkaan mitään todell. vastausta mulle-ahdistuin syvästi.
kristinuskoon paneutuminen oli se viimeinen asia mikä kiinnosti, muistan vieläkin sen tunteen kun ajattelin vahvasti että minä en mitään välimiehiä omien syntien tähden taivaaseen menoon tarvitse=luonnoll. ajattelu, mutta....tapahtui mielenmuutos,😁....
Onhan se vaikea järjellä pohtia esim. että mitä on kuoleman jälkeen. Elämässä on kyllä hirveästi mysteereitä. Tuntuu välillä että on liian paljon kaikkea salassa.
Pää asia olisi kuitenkin elää vain hyvää elämää. Mutta mitä se loppujen lopuksi sitten on? Elämä ei ole täydellistä, jos edes hyvää, mutta näkisin moraalin olevan se tärkein asia ehkä kuitenkin. Että toimii toisiin ihmisiin nähden moraalisesti. Että näkee elämän kuluvana asiana. Ihminen on katoavainen olento. Mutta tärkeätä on että elää lakien mukaan ja yrittää edes saada elin kelpoisen elämän. Ainahan pitää yrittää kuitenkin. Eihän sitä kuitenkaan ikinä tiedä mihin kykenee, jos ei ikinä yritä tehdä mitään. Ja varsinkin pitäisi tehdä jotain hyvää...
Mielestäni uskon asiat ovat niitä vaikeimpia elämässä. Kun järkeä ei saisi hylätä. Eikä saisi syöksyä pää edellä mihinkään oppiin. Mutta toisaalta, jos ei kestä jumalatonta maailmaa, niin silloin on varmaankin pakko antautua jollekin opille. Elämä on mutkikas asia jossa tulee vain jotenkin välttää karit.
Sydämen asiasta on kyse. Sisimmistä olotiloista. Kun sydänasiat on kunnossa, mielikin on ok. Kun suhteet Elämään on kunnossa, näkee missä voi tehdä.jotain ja tekeekin. Hyvää uutta viikkoa. 👍
Mutta entä jos suhteet eivät ole kunnossa? Tässä on niin hataralla pohjalla koko ajan, että miten tässä elämässä loppujen lopuksi käy...
Kun olisikin kaikki hienoa, mutta vaikkei olisi fyysisiä kipuja, niin silloin näkee maailman niin tyhjänä paikkana että masentuu. Kun mielessä koko ajan kysymys että miksi me olemme täällä ja mitä täällä tulisi tehdä? Ja se että minkä takia me joudumme kärsimään ja minkä takia täytyy kuolla?
Näkisin että minun elämässä ei ole enää muuta tietä kuin löytää Jumala, jos hän on löydettävissä? Mutta kun sitä yrittää järjellä pohtia, niin tulee aina umpikuja. On niin paljon vääryyksiä maailmassa joita ei voi korjata, paitsi jos Jumala sen tekisi, mutta välillä miettii että miksei hän sitä tee?
Ainut todellinen ongelma on Jumalan olemassaolo, mielestäni. Sitähän tämä ihmiskunnan historia on ollut, Jumalan etsimistä joka paikasta. Mutta kun vastausta ei tunnu saavan siihen. Edes monen tuhannen vuoden aikana ei siihen täyttä vastausta ole tullut.
Kuinka sitten elää hyvää elämää, jos ei saa vastausta juuri noihin olennaisiin kysymyksiin, jotka ovat ihmiskunnan tärkeimpiä.
Tiedän että turha niitä on välillä kysyä, koska kukaan ei tiedä täydellistä vastausta niihin. Filosofiasta olen niitä hakenut, mutta ei sieltäkään mitään veden pitävää saa.
Hyvää viikkoa kuitenkin! 👍
Olen miettinyt että minkäköhän takia sitä itsekin miettii kaiken niin pessimistiseltä kannalta? Kuitenkin meillä on tämä yksi elämä, joka toki on haasteellinen, mutta kuitenkin elämässä tulee välillä kiitollisuuden hetkiä. Sen kiitollisuuden voi esim. purkaa Jumalalle.
Ja kuolema tulee sitten kun on sen aika. Tottakai sitä kammoksuu ja välttelee. Sehän kuuluu ihmisen tehtävään, mutta kuitenkin me joudumme suhtautumaan siihen jollakin tavalla. Ihminen on maan päällä vain hetken, se nyt on päivän selvää ja meillä on tämä elämän ongelma, joka pitäisi ratkaista. Miten elää kuolemaa kohti? Siinä minun kysymykseni. Miten elää sitä vääjäämätöntä tosi asiaa kohti? Vai pitääkö vain yrittää unohtaa koko kuolema ja elää kuin sitä ei olisikaan?
Tänään taas sellainen olo, että tiedä enää mihin uskoa. Elämä on jotenkin vain kaaoksen hallintaa. On vain päiviä peräkkäin. Ja kaikki kulkee koko ajan samaa rataa. Juoksen henkeni edestä pakoon im-ajatuksia. Koko ajan täytyy pysyä kaidalla tiellä. Mutta mitä loppujen lopuksi tehdä enää kun kuolema odottaa tuolla jossain? Kun ei pääse siitä ajatuksesta.
Kuinka kauan tätä joutuu tekemään tätä pakoon juoksua? Onko se elämä sitten tällaista lopulta? Onko minun loppu elämäni vain pakoon juoksua? Voipi olla.
En ymmärrä tätä elämää. Kun tylsistymiseenkin voi kuolla. Tiedän tapauksia. Ja yritän ja koitan koko ajan elää hyvää elämää, mutta se on vaikeaa. Koko ajan yritän pitää pään pinnalla.
Ja ei tässä vielä kaikki. Sitten tulee ilmastonmuutos ja korona-virus. Aivan kuin elämä ei olisi vielä tarpeaksi vaikeaa. Aivan kuin kaikki paska tuppaantuisi kaatumaan päälle, mitä vanhemmaksi tulee.
Aivan kuin se ei vielä riittäisi että on muita sairauksia, mutta sitten vielä tulee joku maailman laajuinen epidemia. On tämä elämä vaan niin perin traagista.
Mutta silti sitä katsoo aina tulevaisuuteen, näytti se sitten kuinka rankalta tahansa... Ja onhan sitten vielä toivo Jumalasta, jos ei muuta enää ole...
elämä on kristus, kuolema on voitto, sanoo paavali Raamatussa . uskovana tätä ajatusta hyvä tavoitella.
Millä tavalla kuolema on voitto? Eikö juuri kuolema ole häviö?
Kamala ahdistus päällä, että mitenkä tässä elämässä sitten oikein käy...
hyvin tässä elämässä käy, kun luottaa armoon ja jeesuksen sovitustyöhön omalle kohdalle❤
Mutta kun en ole löytänyt tuota armoa. Mietin vain koko ajan im-ajatuksia. Välillä tuntuu että olisi helpotus kuolla, mutta kun en uskalla tehdä sitä viimeistä tekoa.
Jotenkin pidettävä vain toivo yllä. On tää vain niin saatanan raskasta, kun on näitä sairauksia niin monenlaisia. Sitten vielä se hirvittävä masennus, joka pistää mielialan niin maihin, että tekisi mieli poistua tästä leikistä.
Mutta kun im:ää ei suvaita. Se on vasten moraalilakia. Mutta jos oikein rukoilisi niin voisikohan Jumala ottaa minut suoraan taivaaseen? Olisikohan se mahdollista? Pidän sitä viimeisenä yrityksenä pelastaa vielä edes sielu, jos sellainen on.
Ei tässä prkl enää tiedä että mitä pitäisi tehdä, kun maailma on tässä tilassa ja itsekin täysin masentunut...:(