Joka päivä mietin näitä kahta. Onko Jumala oikeasti olemassa ja voiko kuoleman jälkeen päästä taivaaseen?
Siitä olen täysin varma että maanpäällä on taivas ja helvetti. Olen ollut niissä molemmissa. Toisessa soitetaan klassista ja toisessa Death metallia.
Olen pitkään ollut sitä mieltä ettei Jumalaa ole, mutta kun kuuntelen klassista musiikkia niin tuntuu kuin kuulisin siinä pienen aavistuksen Jumalallisuudesta. En nyt sano että se todistaisi Jumalan olemassa oloa, mutta tunne että ihmisen taistelu maanpäällä ei ole turhaa tulee välillä mieleen. Välillä tulee mieleen että mikä on se perimmäinen syy miksi ihminen jatkaa tätä kurjuutta maanpäällä ja siihen yksi vastaus voisi olla Jumala. Että Jumala ei salli ihmisen tehdä itselleen jo toisille pahaa. Näin olen asian ajatellut: Että täytyy olla jokin minkä takia ylipäätänsä ihminen ei hyppää koskeen, sillä jos todella on niin että millään ei ole mitään väliä niin ihmettelen miksei koko ihmiskunta ole jo maatunut.
Toisaalta voin todeta sen että joko Jumala on olemassa tai ei ole. Eihän siinä ole mitään ehkä mielipidettä. Mutta mietin myös sitä että vaikka en itse uskoisi Jumalaan niin miljoonat lähes miljardit ihmiset uskovat Jumalaan ja Jeesukseen. En voi olla miettimättä sitä, että kyllä kristinuskossa täytyy olla se jonkinlainen totuuden pohjavire. Jonkinlainen oikeudenmukaisuus ja syvällisyys siinä täytyy olla, koska kirkkoja on niin paljon ja ajanlaskukin perustuu Jeesuksen syntymään.
Toisaalta uskonto voi olla erittäin vaarallinen asia. Sen nyt tajuaa jo siitä että kuinka paljon verta on vuodatettu sen nimissä.
Ehdottomasti olen sitä mieltä että uskonnot pitäisi heti lopettaa jos yksikin ihminen joutuisi murhatuksi sen takia. Kuitenkin elämä ja ihminen ovat ne tärkeimmät asiat sillä niistä voimme olla varmoja. Tämä elämä ainakin on totta.
Silti mietittyttää uskon asiat ja kuolemanjälkeinen elämä..? Kiitos jo valmiiksi vastauksista….
Olen miettinyt elämän tarkoitusta. Ja tullut siihen tulokseen, että meidän täytyy yrittää saada sellaisia hetkiä, jolloin meillä on hyvä olo. Esim. musiikin kautta. Sellaisia hetkiä että me unohdamme edes muutamaksi minuutiksi koko tuon kammottavan maailman tuolla jossain. Ja keskitymme esim. musiikkiin niin syvästi että me emme silloin ole tässä maailmassa vaan olemme jossain ajatuksien paratiisissa.
Ja näitä hetkiä kun pystyyy vaalimaan ja tuottamaan aina silloin tällöin niin ehkä elämä on edes jotenkin helpompaa.
Tosin niitä hetkiä ei voi olla koko ajan. Ja sehän on täysin selvää. Mutta jos päivässä edes olisi puoli tuntia aikaa tällaiselle hetkelle, niin ehkä jaksaisimme paremmin tätä elämää...
minäitse89 kirjoitti:
Mitä väliä on sillä, että menenkö baariin ja juon pään täyteen? Ja laitan elämäni täysin ranttaliksi... Miksen voisi tehdä niin? Jos vain uskallusta riittäisi...
Koska arvostat omaa hyvinvointiasi, ja koska olet itsekin monta kertaa todennut että päihtymys ei anna tyydytystä kuin korkeintaan hetkellisesti, eikä päihteet sovi sulle? 🙂
Minua vähän loukkaa se, että tunnut pitävän evoluutiota yksiselitteisesti "vahvat säilyy, heikot sortuu"-ajatusta kannattavana. Tuntuu siltä että poimit yhden ilmiöön liittyvän asian, ja yksinkertaistat/yleistät sen koskemaan kaikkea asiaan liittyvää, vaikka kokonaisuus on paljon sitä monimutkaisempi, monisyisempi ja myös toiveikkaampi.
(Älä ota loukkaantumistani henkilökohtaisesti, vituttaa kun ajauduin tekemään töitä itsenäisyyspäivänä ja olen sen takia herkästi loukkaantuvalla tuulella. Plus että aihe on minulle tärkeä.)
- Muokattu kirjoittajan toimesta 4 vuotta, 11 kuukautta sitten. Syy: tarkennus
Moi.
Toki arvostan hyvinvointiani, mutta pitkään olen jo voinut huonosti ja en vain jaksaisi koko ajan sitä että maailma on olemassa ja minun täytyy olla osa sitä. Tämä elämä on kuin pakkotyötä.
En pidä evoluutio-oppia ainoana oikeana oppina, mutta sitähän silti tiedemiehet meille tyrkyttää. En minä mitenkään arvosta sitä, että heikot sortuu, mutta tämä maailma on sellainen paikka että ei täällä kysellä ihmiseltä miten haluaisi asioiden olevan. Vaan asiat on niin kuin ne on. Ja ne täytyy joko hyväksyä tai sitten täytyy elää kuplassa.
Taisi olla Einstein kun ilmaisi kaiken olevan suhteellista. Sen periaatteen mukaan eri tilanteissa pätevät samat lait.
Ihminen on onnellisimmillaan yhteydessä itseen, toiseen, toisiin, vapautuessa yksinäisyyden vankilasta.
Olikos se Goethe joka runoili ",jos ihmisen silmä ei ois auringonlainen, ei aurinkoon katsois silmä mainen."
Minulle tuossa aurinko markkeeraa Luojaa, Jumalaa, koska koen osa auringostaan asuu minunkin puseron sisällä.
Niinhän meistä sanotaan, luotuja jumalankuviksi. Ehkä ei vaan nähdä sisältäpäin miten valovoimaisiksi voidaan tulla yhteydessä aurinkoon?
Aika rikkinäisiä jumalankuvia ollaan.
Tuosta yksinäisyydestä: olen huomannut, että minulle sopii tietynlainen yksinäisyys. Minun on luotava ympärilleni kupla jossa elän. Se on minulle elintärkeää. Ja minun on luettava paljon kirjallisuutta, jotta selviäisin tässä yksinäisessä maailmassa.
Se on vain niin että toiset haluavat olla yksin ja toiset porukassa.
Sanon nyt tämän vielä että kuplassa on hyvä elää, ettei maailman kammottavuus veisi voittoa.
Elämä pitää ensiksi elää ja sitten vasta voi kadota maailmasta kun biologinen kello sisällämme pysähtyy.
Niin toivotonta tämä on, mutta mitään muutakaan ei voi tehdä. Elämä on vankila. Jossa saamme välillä nähdä auringon, mutta hyvin harvoin...
Niin ollaan. Rikkinäisiä raameja. Ortodoksiajattelussa jokainen on ikoni, jos oikein muistan.... He on kyllä jotenkin sisältäpäin vapautuneemmilta näyttäviä ainakin keskenään toisia halatessaan tavatessaan. Kerran olin pääsiäisen aikaan yömessussa ja sen jälkiaterioimisessa mikä taisi kestää aamu klo 2 een?
Mistä johtunee tuo kuin valo? Heidän sisästäpäin? He keskittyy toisella tavalla traditioon, vaan luottavat siihen, eivät ole muuttaneet tekstejään kuin meidän sydeemissä on muunnettu nykykielisiksi versioiksi ties kuinka moneen kertaan, tietysti tradiotion ytimestä kiinni pitäen.
Saadaan pyytää tässä olen, Elämä auta, eheytä
anna uusi mieli
Uskonnosta toki voi löytää lohdutusta, mutta on sitten toinen kysymys että mikä on totta? Se on varmaan se suurin kysymys, jota me täällä yritämme selvittää..?
Kaikki uskonnot painottavat omia oppejaan, mutta tarvitsemmeko enää niitä. Tuntuu että koko maailma on kääntymässä ateismiin ja en tiedä onko se hyvä vai huono asia? Ainakin se tekee meidän kuolemasta arvottoman. Ainakin se tekee sen että elämä on ainut millä on jotain väliä ja kuolleet voidaan unohtaa. Vai onko asia näin?
Ihmisyydellä on arvo. Ihmisarvo siitä huono juttu, kun kaikki ei sitä saa koko elämänsä aikana kokea. Jokaisella se kuitenki on. Oikeus ihmisarvoon. Miksi just me on saatu syntyä inhimillisesti katsoen hyvään maahan? Pidetään elämästä kiinni ja tehdään jotain, että hankalammassa asemassa tai tilanteessa olevat, jos vaan meille mahdollista, sais elämäänsä helpotusta. Antaessaan saa enemmän kuin se, jolle antaa. Kummallisesti se voi helpottaa.
Mutta miten pystyy mitään antamaan kenellekkään, kun itsekin on aika hakoteillä. Tai juuri se asia että haluaisin kovasti tuottaa ihmisille onnea, mutta kun maailma on niin kylmä paikka. Vai johtuuko se minusta, etten saa tästä elämästä enempää irti kuin kärsimyksen?
Onhan se toki etu syntyä Suomeen jne. mutta tuntuu siltä että maailma ei ole kuitenkaan koskaan sellainen mitä toivoo. Tai että elämä olisi niin helppoa kuin toivoo.
Toki, luin jostain, että nykyajan ihmsellä on liian suuret odotukset elämässä. Kun pitäisi vain tyytyä siihen että syö jotain päivällä ja käy pihalla ja siinä se päivä sitten melkein onkin. On vaan niin vaikea alentaa odotuksiaan elämässä. Täytyy vain muokata omaa ajatusmaailmaa ja todeta että tässä tämä kaikki on täytyy syödä, juoda ja nukkua jne. Ja yrittää välttää kärsimistä, vaikka miten sitä vältellään, siitä en tiedä hirveästi. Mutta turha sitä on rakennella pilvilinnoja, kun täytyy vain kestää arkea.
Tuo on kyllä totta mitä sanot. On sanonta, sydämen kyllyydestä suu puhuu; jos sydän on tyhjä jotenkin, ei ole mitään antaa. Miksi sitä on niin tyhjä olo niin usein? Ei ole saanut kylliksi? vai ollenkaan? Pitääkö pyytää että saa? Eletään täällä hyvinvointivaltiossa, silti kaikki ei aukea kuin Manulle illallinen. Saa pyytää, että olis mitä antaa, ja että vois kokea sisältöä kaikessa elämässä. Asennettakin voi pyytää, että vapautuisi kokemaan ilon.
Luulen että tyhjä olo voi tulla siitä, että ei näe Jumalaa maailmassa. Minulle ainakin tulee.
Mietin tuota Jumalan olemassa oloa ja päädyin siihen lopputulokseen että ainakin voi elää siten että Jumala olisi olemassa vaikkei häntä sitten olisikaan.
Nimittäin mietitään vähän: Onko millään loppujen lopuksi sitten väliä tässä elämässä, jos kuolema on lopullinen asia ja muistotkin häviävät aikanaan? Eikö ole vain parempi uskoa kuin olla uskomatta? Tai toisaalta jos ei ole Jumalaa, niin kai me olemme sitten vapaita maailmassa?
Mitä olette mieltä: kannattaako toimia niin elämässä että Jumala voisi olla olemassa? Vai niin että hylkää Jumala-ajatukset ja ryhtyy ateistiksi? Ja näin elää vain biologista elämää?
minäitse89 kirjoitti:
Luulen että tyhjä olo voi tulla siitä, että ei näe Jumalaa maailmassa. Minulle ainakin tulee.Mietin tuota Jumalan olemassa oloa ja päädyin siihen lopputulokseen että ainakin voi elää siten että Jumala olisi olemassa vaikkei häntä sitten olisikaan.
Nimittäin mietitään vähän: Onko millään loppujen lopuksi sitten väliä tässä elämässä, jos kuolema on lopullinen asia ja muistotkin häviävät aikanaan? Eikö ole vain parempi uskoa kuin olla uskomatta? Tai toisaalta jos ei ole Jumalaa, niin kai me olemme sitten vapaita maailmassa?
Mitä olette mieltä: kannattaako toimia niin elämässä että Jumala voisi olla olemassa? Vai niin että hylkää Jumala-ajatukset ja ryhtyy ateistiksi? Ja näin elää vain biologista elämää?
Minä oon jotenki sisälle saanu tuntuman todesta Jumalasta. En osaa ollenkaan kyseenalaistaa sitä rakkautta. En jaksais jos minua ei joku rakastais. Niin sen koen. Olen rakastettu. Olen saanut osan siitä rakkauden Hengestä. Kun mun hengellinen "äiti" kuoli, oli tuska ja kaipaus saada nähdä yli kuoleman rajan vielä kerran se ihminen. En ollut nukkunut kahteen viikkoon, tuona yönä rukoilin haluten kuolla kaiklle niille minut Jumalasta erottaville synneille, jotka silloin omaa elämää läpikelatessa tajusin, kunnes tuli kuumuus ja olin nukahtanut. Aamulla heräsin, postiluukun kolahdukseen. Kirje putos lattialle, kirjeessä oli kuva. Sain vastauksen minua piinanneeseen tuskaan. Hänen työkaverinsa oli lähettänyt mulle kuvan tästä ihmisestä jota ikävöin, ja samassa tajusin, kiitos Taivas, pidät minusta kiinni, vaikka olen sekasin kivysta ja surusta, annat vastauksen näin järkeenkäyvästi. Hänellä oli kuvassa ilme, mitä minä sanoin, kannattaa aina rukoilla. Kuoleman yli leikkiminen ei ole ihmiselle sallittua. Vainajat on pois täältä. Annetaan niiden olla rauhassa missä ovat, tuonelassa tms.
Tuntuu vain niin kovin siltä että Jumalan rakkaus ei aina ulottu tänne maailmaan asti? Ja mikä minua eniten vaivaa tuossa Jumala-asiassa on se, että liika luotto Taivaaseen ei ole välttämättä hyväksi. Vai?
Siis jos todella uskoisin että pääsen tämän elämän jälkeen Taivaaseen ja tämä elämä vilahtaa vain ohi, niin minkä takia en lopettaisi tätä elämää, jos kerran Taivas olisi tätä paikkaa paljon parempi?
Tämän minä näen suurimpana syynä sille että jatkan tätä elämää, koska Taivaspaikkaan ei voi koskaan luottaa. Ehkä tämä elämä vilahtavaa vain silmien edessä, mutta ainakin yritän elää tämän hyvin. Noista Taivaista ei sitten ole mitään tietoa ja en tiedä tuleeko koskaan olemaankaan...
Tuntuu vain välillä siltä että elämä on vain painiottelu Jumalaa vastaan. Tai jotain korkeampaa oliota.
Mutta kun kaikki nuo uskontojen tiet ovat niin arvaamattomia, että ei tiedä mihin tarttua vaikka johonkin varmasti tulisi tarttua ja pitää siitä henkensä edestä kiinni. Muuten tämä elämä on vain raahautumista päivästä toiseen. Vailla mitään suuntaa, kunhan nyt vain menee johonkin...