Joka päivä mietin näitä kahta. Onko Jumala oikeasti olemassa ja voiko kuoleman jälkeen päästä taivaaseen?
Siitä olen täysin varma että maanpäällä on taivas ja helvetti. Olen ollut niissä molemmissa. Toisessa soitetaan klassista ja toisessa Death metallia.
Olen pitkään ollut sitä mieltä ettei Jumalaa ole, mutta kun kuuntelen klassista musiikkia niin tuntuu kuin kuulisin siinä pienen aavistuksen Jumalallisuudesta. En nyt sano että se todistaisi Jumalan olemassa oloa, mutta tunne että ihmisen taistelu maanpäällä ei ole turhaa tulee välillä mieleen. Välillä tulee mieleen että mikä on se perimmäinen syy miksi ihminen jatkaa tätä kurjuutta maanpäällä ja siihen yksi vastaus voisi olla Jumala. Että Jumala ei salli ihmisen tehdä itselleen jo toisille pahaa. Näin olen asian ajatellut: Että täytyy olla jokin minkä takia ylipäätänsä ihminen ei hyppää koskeen, sillä jos todella on niin että millään ei ole mitään väliä niin ihmettelen miksei koko ihmiskunta ole jo maatunut.
Toisaalta voin todeta sen että joko Jumala on olemassa tai ei ole. Eihän siinä ole mitään ehkä mielipidettä. Mutta mietin myös sitä että vaikka en itse uskoisi Jumalaan niin miljoonat lähes miljardit ihmiset uskovat Jumalaan ja Jeesukseen. En voi olla miettimättä sitä, että kyllä kristinuskossa täytyy olla se jonkinlainen totuuden pohjavire. Jonkinlainen oikeudenmukaisuus ja syvällisyys siinä täytyy olla, koska kirkkoja on niin paljon ja ajanlaskukin perustuu Jeesuksen syntymään.
Toisaalta uskonto voi olla erittäin vaarallinen asia. Sen nyt tajuaa jo siitä että kuinka paljon verta on vuodatettu sen nimissä.
Ehdottomasti olen sitä mieltä että uskonnot pitäisi heti lopettaa jos yksikin ihminen joutuisi murhatuksi sen takia. Kuitenkin elämä ja ihminen ovat ne tärkeimmät asiat sillä niistä voimme olla varmoja. Tämä elämä ainakin on totta.
Silti mietittyttää uskon asiat ja kuolemanjälkeinen elämä..? Kiitos jo valmiiksi vastauksista….
Mietin välillä myös sitä, että onko sellaista olemassa kuin rationaalinen usko Jumalaan? Ja sitä myös että onko meidän aivot koodattu väärin kun meillä on uskonnot? Mietin myös sitä että onko uskonnoissa kuitenkin jokin itu? Siis että onko uskonnot vain jokin virhe joka esiintyy aivoissamme, vai onko todella niin että ihmiset ihan oikeasti uskovat Jumalaan ja vielä että todella olisi jokin Jumala?
Uskossa en näe tietenkään mitään pahaa kunhan se ei vaikuta kenenkään ihmisen elämään negatiivisesti....
Tuntuu että ihmiselämä tasapainottelee koko ajan (ainakin minulla on niin) uskon ja epäuskon välillä. Olemme nimittäin nähneet sen kuinka hirveitä asioita kumpikin näistä asioista voi saada aikaan. Joten ehkä siinä yiang ja yang ajattelussa on jotain perää.
Että kaikelle on vasta voimansa. Että on elämä ja kuolema. Onni ja onnettomuus. Nauru ja itku.
Ja jotenkin tässä viidakossa täytyy vain yrittää pitää molemmat asiat kuosissa. Juuri ehkä löytää se kultainen keskitie.
Mutta toisaalta sitä välillä ajattelee että tämä maailma on niin ihmeellinen paikka, että miksei voisi olla Jumalaa? Toisaalta maailmassa taas on niin hirvittäviä asioita, että tuntuu välillä, miksei Jumala puutu niihin?
Toisaalta tämä pieni elämä on kuitenkin ihme. On ihmeellistä kuinka ihmisen aivot ovat evoluution myötä muovautuneet. Toisaalta on kuitenkin ihmeellistä että tämä maailma on näin julma paikka.
Elämässä on niin lukuisesti harhapolkuja, eikä yhdellekkään niistä saisi eksyä tai muuten voi käydä köpelösti. Sitä vaan ihmettelee välillä että kuinka ylipäätänsä pystymme elämään esim. 80-vuotiaaksi tällaisessa maailmassa. Hatun nosto toki iäkkäille, heillä on yleensä sitä elämän tuomaa kärsivällisyyttä ja viisautta.
Ehkä tässä nyt pointtina että miten me löydämme näiden harhapolkujen keskeltä juuri sen onneen johtavan tien? Vai onko pysyvää onnea edes olemassa?
- Muokattu kirjoittajan toimesta 4 vuotta, 6 kuukautta sitten. Syy: Kirjoitusvirhe
Olen miettinyt, että ei se ihme ole, kun länsimaat ovat niin pitkään eläneet Kristinuskossa. Kristinusko kuitenkin antaa jonkin näköisen kainalosauvan ihmiselle.
Ja näkisin myös että se on hyvä kun Kristinuskossa on myös ns. rankkoja asioita, kuten Jeesuksen kärsimykset. Nimittäin elämä todellakin on kaikille usein rankkaa. Ei täällä liikaa päätä silitellä. Joten näkisin että Kristinuskossa tuo rankkuuskin on jotenkin perusteltua.
Toinen asia sitten on että voiko Raamattua pitää täysin aukottomana kirjana.
Mutta en ymmärrä täysin sitä osaa itsestäni, joka lähestyy Jumalaa, vaikka nykytiede tuntuu hänet täysin torppaavan.
Olen nyt pitkään yrittänyt pysytellä erossa uskon asioista. Ne niin monesti tuottavat vääränlaisia johtopäätöksiä. Kun toinen sanoo sitä ja toinen tätä.
Toisaalta ihminen toimii oman persoonansa rajoissa. Meillä on varmasti paljon ns. vääriä oletuksia. Ja sen kannalta on hyvä että tiede on kehittynyt noin paljon ja kehittyy jatkuvasti.
Toisaalta riittäkö ihmiskunnan elinaika kaiken selvittämiseksi? Jos nimittäin niin olisi että tiede jonain päivänä pystyisi tuottamaan ihmiselle kuolemattomuuden, niin näkisin että uskonnot voitaisiin heittää romukoppaan.
Olen miettinyt tätä koko Jumala-asiaa. Tuntuu kuin Raamatussa syytettäisiin ihmistä koko elämän kurjuuden syynä. Että ihminen olisi niin syntinen, että hänen osansa on kärsiä..? Tämä särähtää korvaani, eli se ei vielä riitä että ihminen joutuu kärsimään vaan tarvii kantaa huonoa omaatuntoa vielä kaikesta kärsimisestä?
Uskon sen vielä, että ihminen on todella epätäydellinen ja tekee virheitä. Mutta tuntuu, että perisynti oppi syyttää ihmistä siitä, että hän on niin hauras.
Uskon siihen, että jos todella on paratiisi niin se on avoin kaikille. Ja tavallaan pystyn ymmärtämään että kuoleman jälkeen tietoisuus siirtyisi toiseen maailmaan. Mutta sitä en pysty ymmärtämään, että tämä koko kärsimys olisi jonkin perisynnin vika.
Ja se vielä, että mielestäni joskus eri uskonnot yrittävät väkisin tyrkyttää omia näkemyksiään ja jotkut uskonnot korostavat sitä että ovat kaikessa oikeassa.
Silloin pitäisi kyllä hälytyskellojen soida, jos joku sanoo että tietää mikä meitä haudan takana odottaa.
Itse olen taipuvainen eksistentialismiin, että ihminen on heitetty maailmaan ja kaiken ydin on vain selvitä hengissä niin pitkään kun pystyy. Hengissä pysyminen on kaiken perusta muu tulee vasta sen jälkeen. Mutta en minä tätä pidä kuitenkaan kaiken selittävänä teoriana.
- Muokattu kirjoittajan toimesta 4 vuotta, 5 kuukautta sitten. Syy: Kirjoitusvirhe
Sitten kristinuskossa on vielä käsite helvetti. En täysin ymmärrä sitä, sillä kuka sinne sitten päätyy? Jos meidät on vain heitetty maailmaan ja olemme pieniä heikkoja ihmisiä, niin minkä takia meitä uhkaillaan helvetillä?
Kun ajattelee juuri tuota perisynti asiaa ja ihmisen kärsimyksiä elämässä, niin en kyllä ymmärrä tuota helvetti käsitettä.
Mielestäni helvetti voi olla maanpäällä tai toisaalta voihan täällä olla paratiisikin... Tai ehkä jotain niitten välilä. Mutta ajattelen, että ihmisiä on vuosisadat uhkailtu helvetillä. Ja toisaalta ymmärrän tavallaan uhkailun, sillä paras keino saada ihmiset toimimaan moraalisesti oikein on uhkailla heitä jollain pahalla rangaistuksella jos ei siis toimi oikein...
Mutta toisaalta tuo helvetti asia on myös todella pelottava, sillä jos ihminen on vain heitetty maailmaan ja sitten häntä uhkaillaan vielä helvetillä, niin hän on täysin vailla toivoa.
Sillä jos kukaan meistä ei oikeasti tiedä, että onko mikään uskonto totta tai onko ne kaikki yhdessä jotenkin totta, niin miten me voimme alkaa uhkailla ketään millään helvetin tulilla, jos kerran kenelläkään ei oikeasti ole sitä lopullista tietoa?
Joten itse näen kyllä asian niin että kaikki on täysin epävarmaa elämässä ja on vain parempi jättää hyvä kuva itsestään jälkipolville vaikka mitään kuolemanjälkeistä elämää ei olisikaan. Sillä ainakin elämme toisten ihmisten mielessä vielä kauan oman pois menomme jälkeen ja siinä mielestäni on se ikuisen (tai ainakin pitkän) elämän toivo...
Tosin kristinuskossa on myös erittäin paljon hyviä elementtejä. Esim. lähimmäisen rakkaus, kultainen sääntö, kymmenen käskyä jne. Ne eivät missään tapauksessa ole mitään liirum laarumia. Se vain sitten että onko kuolemanjälkeistä elämää, on toinen kysymys. Näkisin että hyvinkin saattaa olla niin, että kun aivot sammuvat niin tietoisuus sammuu, mutta mistäpä minä sitä tiedän. Se on vain yksi teoria...
Olen miettinyt paljon sitä, että minkä takia uskomme Jumalaan? Eihän maailmassa toisaalta mikään viittaa hänen olemassa oloon.
Kaikki viittaa sattumaan. Koko elämä tuntuu silkalta nopan heitolta.
Silti ihmettelen, minkä takia takerrumme Jumalaan? Johtuuko se siitä että kuolema on olemassa.
Minkä takia sitä ei voi vaan, yrittää nauttia joka päivästä? Pitää keho nimistä konetta päällä ja sitten vain mennä eri paikkoihin. Mihin tarvitsemme Jumalaa enää?
Kuitenkin herää kysymys elämän tarkoituksesta. Minkä takia olemme täällä? Miksi meidän täytyy kärsiä niin paljon? Ja onko kärsimisellä jokin päämäärä?
Miten evoluutio on voinut muokata meistä tietoisia olentoja? Koska eihän evoluutiolla ole mieltä? Toisaalta, jos kaikki on sattumaa, niin ei auta muu kuin nauttia vain jäljellä olevista päivistä.
Mutta jos hylkäämme Jumalan, niin ei siitäkään välttämättä seuraa hyvää. Sosialismi oli täysin ateistista ja siitä seurasi hirvittäviä tekoja.
Toisaalta jos hylkäämme Jumalan, niin meidän täytyy yhä enemmän arvostaa tätä maanpäällistä elämää. Sillä jos kuoleman jälkeen ei ole mitään. Jos tämä on ainut maailma, niin meidän tulee vain nauttia pienistä hetkistä. Koska meillä ei siten ole mitään muuta kuin tämä keho ja tämä mieli. Kaikki muu on täysin yhdentekevää. Koko olemassa olomme on siten vain kyydissä pysymistä....
Yksi asia joka todella auttaa minua, näissä Jumala-asioissa on että täytyy välillä kirota koko olemassaolo. Sillä tavalla jotenkin jaksaa eteenpäin kun tietää että ei ole mitään korkeampaa kuin ihminen itse. Että on itse ruorissa. Sekin tavallaan jotenkin vapauttaa. Kun vain ajattelee että ei ole Jumalaa. Että me yksin vain seilaamme tässä meressä. Se tuo toki suunnattoman vastuun itselle, mutta se vapauttaa sillä tavalla että ainakaan ei ole velvollinen mistään teostaan muuta kuin omalletunnolleen.
Välillä toki tulee ajatus: Jos meidänkin, niin kuin Jeesus teki, tulisi antaa itsemme maailmalle? Siis että antaisimme itsemme ihmis-yhteisölle.
Enkä tarkoita mitään kuolemaan viittaavaa. Vaan tarkoitan, että jos meidän koko olemuksemme vaatii sitä että me todella paljastamme itsemme ihmisille. Että me katsomme ihmistä silmästä silmään ja yritämme olla osana tätä maailmaa. Sillä yksin emme pärjää koko elämää. Täytyy todella katsoa asioita ilman minkäänlaisia laseja ja täyttää paikkansa. Sillä eihän meillä muuta ole kuin pieni siivu koko elämästä. Mutta jos kerran olemme täällä tuuliajolla, niin täytyy yrittää saada vene edes jotenkin kurssille.
Siinä on mielestäni suuren ihmisen merkki, jos sivuuttaa kaikki maailman kauheudet ja jatka tietänsä ihmisten parissa vaikka se olisi kuinka hankalaa. Sillä toivoa on jaettu vain vähän ihmisen elämään ja se pitää ottaa mitä saa.
Toisaalta jos kerran uskoo Jumalaan niin sehän voi pienentää uskoa elämään. Sillä ajattelen, että jos uskoo todella että Jumala ottaisi vastaan seuraavassa elämässä, niin minkä takia kärsiä sitten enää tätä jos kerran on seuraava elämä? Ja tämä on mielestäni juuri se asia minkä takia usko voi olla vaarallista ja minkä takia ihmiset tekevät itsemurha iskuja uskonsa takia.
Ja Jumala puheilla voi niin helposti aivopestä ihmisiä että hirvittää. Koska luulen että useimmilla jotka kohtaavat Jumala puheita, niin heillä voi aivot mennä sellaiseen tilaan että ei ota enää tätä elämää tarpeeksi vakavasti.
Sillä eihän kukaan ole oikeasti sitä ratkaissut että mikä siellä esiripun takana odottaa, jos odottaa mikään. Näkisin että ainut mistä meidän on murehdittava on tämä elämä. Ja ainut mitä pitää vaalia on tämä, sillä eihän sitä muutakaan voi tehdä...
Olen ottanut elämän vastaan viime aikoina, kuin videopelin. Siis että tämä tuntuu olevan pelkkää peliä. Pienet hetket on ainoa mistä voi nauttia. Pienet lyhyet hetket jolloin aika unohtuu. Sellaisena näen elämäni päämäärän. Eli nauttia lyhyistä hetkistä esim. kuunnellen musiikkia tai lukien. Koska en sitten tiedä onko maailmalla mitään muuta tarjottavana? Välillä pelkkä ikkunasta ulos katsominenkin auttaa.
Toisaalta elämä on kummallinen asia sillä se väistää usein yleistykset. Mutta ihmisen täytyy pitää joitakin asioita elämässä tosina. Täytyy oppia koko ajan. Täytyy vain uskoa siihen että mikä eilen toimi, niin toimii tänäänkin.
Näkisin että yksi mitä olen oppinut on kärsivällisyys ja pelaaminen ajalla. Sillä aika menee jo minunkin iässä hirveää vauhtia eteenpäin. Eikä se aina ole huono asia. Jos on esim. ikävä tilanne niin sitten voi vain odottaa että kello laukkaa eteenpäin. Ja sitä se kyllä tekee ja lujaa. 🙂
Ikä tuo myös varmuutta tietyistä asioista. Ja pystyy myös kriittisesti suhtautumaan esim. uskontoihin. Olen miettinyt että juuri uskon asiat koskettavat ihmisiä syvimmin tai ainakin minua.
Näkisin että ateismissa ei ole mitään pahaa ellei sitä väkisin tyrkytetä ihmisille. Mutta en itse ole ateisti ehkä agnostikko. Ja tiedän todellakin uskontojen vaarat...
Toisaalta meillä on yhteiset moraalilait, joita ihmettelen todella. Se on yksi syy minkä takia todellakin jokin korkeampi voima voi olla olemassa, mutta se ei toki välttämättä ole riittävä syy.
Ihmettelen todella ihmisten yhteistä moraalia, joka kumpuaa jostain alitajunnasta. Sitä käsitellään muun muassa Dostojevskin kirjoissa.
Miten ihmeessä meillä kaikilla on nämä yhteiset pelisäännöt, joita ohjaa myös omatunto? Miten me tajuamme itsemme olemassa olon ja meillä luultavasti on vapaa tahto? Näihin kysymyksiin ei tiede pysty vielä vastaamaan. Ja en tiedä pystyykö ikinä.
Maailma on kummallinen paikka, jossa kaikki pelaavat samaa peliä. Ei ne pelin säännöt hirveän monimutkaiset ole, mutta silti ne on opittava jotta pystyisi elämään edes jotenkin kunniallista elämää.
Luulen, että kun ihminen elää tarpeeksi vanhaksi, niin hän jossain kohtaa kyllä käsittää nämä säännöt. Se on ilmiselvää ettei täällä maailmassa voi toimia ihan miten tahansa ja ei täällä voi vain heittää kaikkea lekkeriksi ilman seurauksia...
Mielenkiintoista seurata ajatuksenjuoksujasi.
Aihe on kiinnostava. Että olisi helpompi ymmärtää, kai kerrottava ensin jotain?
Ollessani noin puolet iästäni nyt tuona syntymävuotenasi, kymmenisen vuotta tuota vuotta aiemmin, löysin itseni kirkosta istumasta. Ei ollut mitään havaintoa, miten sinne olin joutunut. Kaaos oli se aika, jossa silloin olin ollut, omassa elämässä perustukset järkkyneet. Oman puzzlen perusasetukset pielessä olleet alusta alkaen; tuon kaaoksen aikana havahduin syvimpään syyhyn, minut oli isäni hyväksikäyttänyt alkumetreillä lähes. Se on vasta vuosikymmenien myötä valjennut ajan kanssa. Saatuani lapsen sain silmieni eteen muistitakauman ja koin sen kivun samalla käsittäen miksi isän hekumakasvot olivat aina pelottaneet ja miksi olin aina kokenut pelkkää häpeää itsestäni takiaan. Olin aina halunnut olla pois kehosta, joka olen.
Havahduin urkujen ääneen.
Mitä teen täällä? miten edes olen täällä? miksi mieleni niin tyhjä - kuin vapaa - sisällä kaaos, mutta silti kuin vapautunut aamulla heräämääni ajatuksen "jos en voi kuolla, kai voin elää" myötä? Tuota aikaa oli edeltäneet hiihtämiset aina korkeamman kumpareen päälle kuin etsien "tuolla" tuolla se on, tiedostamatta mitä etsin tai mitä hain. Myttynä junaradalla vislauksen kiskaisemana siitä pois sitä ennen. Viiltäminen keskeytyneenä veljen kotiintuloon koulusta kesken päivän,
Koskaan aiemmin en ollut muistanut kirkossa istuneeni. Tuon aamun jälkeen elämä alkoi kesyttää minua ihmisten pariin. Tuon saman rivin päässä istuneen nuoren tapa tulla koulussa juttelemaan käsitän nyt tästä ajasta käsin olleen Elämän minun elämään puuttumista, uuden mahdollisuuden tarjoamista. Kaikkea tuota tapahtumien ketjua voisin kutsua etsikon ajaksi.
Työntekijöissä (kirkon) oli varsinkin yksi, jossa oli niin syvää hyväksyntää ja todella rakkautta, että se sisäistynyt Vapahtajan todeksi kokemus, ei voinut olla välittymättä. Sanotaan, että usko tulee kuulemisesta ja kuuleminen Jumalan Sanan kautta. Kuulin kutsun, se alkoi resonoitua oman sielun syövereihin. Tulin syvältä rakastetuksi.
Sen käsitän Jumalassa olevan ydintä.
Jokainen meistä on oma maailmansa. Niinkuin kirjoitat, ihmisellä on vapaus tahtoa. Myöhemmin elämässä oli vaihe teologisiakin pohdintoja, predestinaatiostakin. Kaikkivaltiaana Jumala kyllä tietää kuka suostuu evankeliumin ytimeen, mutta kunnioittaa jokaista luomaansa ihmistä, jokaisen omaa vapaata tahtoa. Ovi tuonpuoleiseen on auki, kukaan ei ole kuitenkaan ennaltamäärätty pelastumaan. Jokainen on rakastettu yhtä vaikuttavalla rakkaudella, Ihmisen Poika ei ole pelkkää tarinaa, sen voi kokea todeksi. Ottaessaan vastaan saa voiman.
Siksi koen olevani kristitty. Pidän kiinni siitä, minkä olen oppinut ja mistä olen varma.
Tapahtuu maailmassa mitä tapahtuu, Rakkaus on ikuista. Taivas on. Ikuinen.
Ihmiskunta on vanhaa perua, paljon ennen kuin raamatussa kerrottu aika. Tämä ei tee korkeampaa voimaa eli Jumalaa yhtään vähemmän olevaksi, mutta ihmisen muistijälki on pitempi aikaista perua. Aina on uskottu Jumalaan, se on vain aikojen saatossa saanut erillaisia piirteitä paikkapaikoin. Loppujen lopuksi nykyään Jumalaan uskominen on kuin uskoisi ihmisen hyvyyteen, joka ei ole pahasta. Ihmiskunnan muistijälki sanelee ihmisille kaiken tarkoituksen, ihmismielen pohjukassa tapahtuu menneisyyden ja tulevaisuuden fuusio, josta syystä ihminen voi saada kummallisia päähänpinttymiä, jopa uskostansa.
Tai siitäkö, ettei sitä ole? Uskoa? On pohdintoja, arjen dialektiikkaa elämän ja kuoleman välillä? Tomua ja tuhkaa? Selityksien selityksiä? Ajattelen uskon olevan voima, ei kannanotto kuolevaisuuteen tai siihen, ettei kuolemaa ole. Se on henkäys, eläväksi tekevää voimaa.