Joka päivä mietin näitä kahta. Onko Jumala oikeasti olemassa ja voiko kuoleman jälkeen päästä taivaaseen?
Siitä olen täysin varma että maanpäällä on taivas ja helvetti. Olen ollut niissä molemmissa. Toisessa soitetaan klassista ja toisessa Death metallia.
Olen pitkään ollut sitä mieltä ettei Jumalaa ole, mutta kun kuuntelen klassista musiikkia niin tuntuu kuin kuulisin siinä pienen aavistuksen Jumalallisuudesta. En nyt sano että se todistaisi Jumalan olemassa oloa, mutta tunne että ihmisen taistelu maanpäällä ei ole turhaa tulee välillä mieleen. Välillä tulee mieleen että mikä on se perimmäinen syy miksi ihminen jatkaa tätä kurjuutta maanpäällä ja siihen yksi vastaus voisi olla Jumala. Että Jumala ei salli ihmisen tehdä itselleen jo toisille pahaa. Näin olen asian ajatellut: Että täytyy olla jokin minkä takia ylipäätänsä ihminen ei hyppää koskeen, sillä jos todella on niin että millään ei ole mitään väliä niin ihmettelen miksei koko ihmiskunta ole jo maatunut.
Toisaalta voin todeta sen että joko Jumala on olemassa tai ei ole. Eihän siinä ole mitään ehkä mielipidettä. Mutta mietin myös sitä että vaikka en itse uskoisi Jumalaan niin miljoonat lähes miljardit ihmiset uskovat Jumalaan ja Jeesukseen. En voi olla miettimättä sitä, että kyllä kristinuskossa täytyy olla se jonkinlainen totuuden pohjavire. Jonkinlainen oikeudenmukaisuus ja syvällisyys siinä täytyy olla, koska kirkkoja on niin paljon ja ajanlaskukin perustuu Jeesuksen syntymään.
Toisaalta uskonto voi olla erittäin vaarallinen asia. Sen nyt tajuaa jo siitä että kuinka paljon verta on vuodatettu sen nimissä.
Ehdottomasti olen sitä mieltä että uskonnot pitäisi heti lopettaa jos yksikin ihminen joutuisi murhatuksi sen takia. Kuitenkin elämä ja ihminen ovat ne tärkeimmät asiat sillä niistä voimme olla varmoja. Tämä elämä ainakin on totta.
Silti mietittyttää uskon asiat ja kuolemanjälkeinen elämä..? Kiitos jo valmiiksi vastauksista….
Uskonnot toki ovat sisäistyneet ihmiskunnan kulttuureihin. Niissä on toki arvokasta oppia, mutta en sitten tiedä pystyykö ne sulautumaan biologiseen todellisuuten. Sillä se on ainakin varmaa että ihminen on biologinen olento. En kiellä etteikö voisi olla Jumalaa. Mutta sen myönnän että ihminen on biologinen olento.
Katselin erästä ohjelmaa ja siinä sanottiin että jos ei ole löytänyt Jumalaa, niin ei ole katsonut tarpeeksi alas. Siis että jos Jumala näyttäytyykin meille tällaisena maailmana? Ja maapallona? Että jos meidän täytyykin palvoa tätä maailmaa? Joka on toki karu paikka, mutta ainakaan tässä elämässä meillä ei ole muutakaan.
Elämä tulee ottaa todella vakavasti ja niin tulee kärsimyskin. Monet filosofit ja teologit ovat todenneet, että kärsimys on ennen kaikkea olennaista ihmiselämälle. Ja kärsimys on varsin paradoksaalinen asia, sillä me yritämme välttää sitä, mutta tuskin haluamme olla koko ajan onnellisia. Näkisin että tämä elämä on eettinen kannanotto ja ennen kaikkea moraali on se asia joka ratkaisee. Ihmiskunta on kuin yksi iso muuri vasten avaruuden mielettömyyttä ja myös ihmisyksilön mielettömyyttä. Ennen kaikkea ihminen tarvitsee sosiaalisia suhteita. Kaikkea tietenkin kohtuudella.
En minä tuosta Jumala asiasta oikeen osaa muuta sanoa. Vahvin peruste minulla uskoon on tai olisi moraalilait.
Yksi asia mikä mietityttää että: Onko maailma nyt parempi paikka kuin keski-ajalla?
Mietin tätä siinä mielessä, että keski-ajalla varmastikin oli hirveitä sairauksia joita ei osattu parantaa. Mutta toisaalta varmastikin luotto Jumalaan oli suurempi mitä nykyään?
Tässä mietin juuri sitä kuinka turvaton paikka maailma tuntuu nykyään olevan, koska luulen että kristinusko ei välttämättä enää kauan ole seurassamme... Nykyaika tuntuu jotenkin materialistiselta ja eihän se välttämättä aina huono asia ole, mutta materialistinen maailma ei pysty välttämättä hyväksymään ihmiselämän kärsimystä. Sillä materialistisessa maailmassa pyritään kokonaan unohtamaan kärsiminen, mutta näkisin että kärsimykselläkin on sanansa sanottavana.
Ei varmaankaan maailmasta saada koskaan täydellistä paikkaa. Hyvähän siihen on pyrkiä, mutta elämää kokeneena sanon että kaukana olemme siitä. Sen takia varmaankin on juuri luotettu Paratiisin olemassa oloon.
Näkisin että keski-aikana kirkko oli niin hallitseva, että se jopa saattoi ottaa huomaansa monia ihmisraunioita ja tehdä heistä Jumalan palvelijoita. Toisaalta silloin varmaan myös oli koko ihmiselämä todella epävarmaa ja ei se muutamassa sadassa vuodessa mihinkään ole muuttunut.
Sanoisin että maailma tulee menettämään kuitenkin paljon, jos se menettää uskonnot. Tarkoitan kaikkia moraalisia ja eettisiä sääntöjä mitä uskonnot pitävät sisällään.
Itsestäni voin sanoa että uskon ja en usko. Tavallaan heikkoina hetkinä sitä voi uskoa paratiisiin jne. Mutta elämä on kuitenkin opettanut että me todellakin olemme biologisia olentoja ja kaikki tuon biologian ulkopuolella on joko tyhjyyden kauhua tai jotain muuta mutta sen näen varmana että kuolemaa tulee pelätä,,,
Olen miettinyt myös paljon, omia kokemuksiani noin 12 vuotta sitten.
Minä todella näin taivaanportit. Ihan oikeasti.
En sano että uskoisin taivaan olemassa oloon, mutta olen miettinyt minkä takia näin ne? Olisin voinut nähdä mitä tahansa muutakin, mutta näin taivaan. Tästä ei toki pidä vetää mitään johtopäätöksiä. Mutta se laittoi minut todella miettimään tätä elämää. Me ihmiset emme todellakaan tiedä kaikkea tästä maailmasta. Tiedämme toki paljon, mutta on niin paljon jotain mystistä, joka kytee jossain tuolla alitajunnassamme. Tai mistä me edes tiedämme mitä on aika-avaruuden ulkopuolella?
En väitä etteikö voisi olla vaihtoehtoa että siellä ei ole mitään. Se on täysin selvää että se vaihtoehto on otettava todesta ja on tarrauduttava tähän maanpäälliseen elämään kynsin ja hampain.
Todella täytyy elää tätä elämää, sillä kaikki muu elämä on vain spekulointia.
Joskus vain mietin sitten noita kokemuksiani ja en todellakaan tiedä mitä ne olivat.
En sano että kuolemantakaista elämää olisi varmuudella. Ja kuolema on niin hirvittävä asia, että kukaan ei saisi ihailla sitä. Mutta joskus vain pohdin silti, että entä jos sittenkin olisi jotain. Mutta se on silkkaa vapaa-ajan harrastetta, en minä tosissani yritä löytää mitään korkeampaa tarkoitusta elämälle. Mutta on silti hyvä pitää mielessä että ihmisissä on todellakin jotain ns. pyhää jota täytyy arvostaa ja tuo pyhä vuo olla jotain tuonpuoleista, vaikka nämä ideat tuppaavat usein olemaan myös vaarallisia ihmiselle...
Näkisin että ateismissa on aina se huono puoli että: jos maailmassa ei todellakaan ole mitään pyhää niin minkä takia me silti pidämme useita asioita ja toisia ihmisiä jotenkin pyhinä?
Ateisimissa on juuri se että se luulee olevansa täysin oikeassa ja väittää että uskovaisissa ihmisissä olisi jokin pahasti vialla.
Sen takia en voi olla ateisti, koska siinä kuilussa ei ole pohjaa. Ja ehkä kuitenkin uskonnoilla on jokin sana sanottavana, vaikka se aina ei olisi tieteellistä faktaa niin ainakin ne ovat länsimaisen sivistyksen perus elementtejä ja tarkoitan nyt Raamattua.
Näkisin ateismissa myös sen vaaraan, että se alkaa palvomaan omaa luomustaan. Ja olemme nähneet mitä tapahtui 1900-luvulla kun ateismi sai liikaa valtaa. Toisaalta olemme myös nähneet mitä fundamentalistinen Raamatun lukeminen saa aikaan.
Mutta keskeisenä asiana näkisin ihmisen elämässä olevan juuri paini Jumala-asioiden kanssa. Eihän kukaan loppujen lopuksi tiedä painin voittajaa, mutta ainakin on yrittänyt ottaa selvää ihmiselämän syvimmistä asioista ja sen takia en näe sellaista elämää turhana. Jos nyt ylipäätään mikään elämä on turhaa.
Mutta ehkä juuri se, että yrittää ottaa tästä koko mysteeristä nimeltä maailma, on tärkein ihmisen tehtävistä. Ja tehtäviä ihmset tarvitsevat, sillä niin kuin Raamatussakin sanotaan, ei ihminen elä pelkästä vedestä ja leivästä.
Olen huomannut, että siinä määrin kun meissä ihmisissä on vilpitöntä todellista aitoa rakkautta, meissä on pyhän vaikutusta. Tultuamme rakastetuiksi kykenemme välittämään, hylätyiksi jätettyinä hylkäämme. Anteeksisaaneina käsitämme miten iso asia on antaa hyväksyntää, kuinka se korjaa.
Nykymaailmasta saa hakea kauan, ehkä koko elämänsä, pyhää. Ellei sitä yhteyttä pyhään sisimmässään löydä, ei sitä ole sinne vastaanottanutkaan.
Jokaista meitä elämän aikana vedetään kahteen suuntaan, hyvään tai pahaan, Rakkauden suuntaan tai vihan. Yhteyteen kutsuttuja jokainen.
Se on kyllä totta, että ihminen alkaa toistamaan useinkin sitä, mitä hänelle on tullut vastaan. Mietin sitä, että mikä loppujen lopuksi siinä pahassa vetää ihmisiä puoleensa?
Koska loppujen lopuksi maailmassa todellakin on hyvää, mutta myös todella paljon pahaa.Vaikka usein ihmiset sanovat että maailmassa ei ole Jumalaa tai hyvää tai pahaa, niin kuitenkin kun elämää elää, niin hyvin isolla todennäköisyydellä kohtaa näitä.
Maailmassa on pyhää, mutta jotkut vain ei määrittele sellaisia asioita pyhiksi, jotka kyllä ovat.
Tässä kun ikää tulee, niin huomaa että vaikka maailma näyttää siltä kuin siellä saisi toimia miten haluaa,niin silti asia ei ole sillä tavalla. Kyllä itse uskon että jonkinlainen tuomari tuolla jossain saattaa olla, mutta ainakaan Vanhan testamentin mukaan hän voi olla aika ankara.
Ja mielestäni jos on taivas, niin miksei sitten olisi helvettiä? Ja täten ihmisen täytyy ottaa vastuu elämästään ja kohota yhä korkeammalle hierarkiassa. Koska tämä elämä on nyt ja seuraavat on vasta seuraavia, joita voi vain spekuloida, mutta niistä ei ihmiselle ole annettu varmaa tietoa...
Välillä sitä vaan sitten taipuu siihen että olemme yksin maailmankaikkeudessa. Täytyy vain yrittää pitää yhteys ihmisiin, sillä muissa ihmisissä loppujen lopuksi on se toivo. Tätä pidän selvänä. Me olemme ennen kaikkea yhteiskunta. Kukaan ei pärjää pelkästään yksin. Toki pitkiä aikoja voi olla kotonaan, neljän seinän sisässä, mutta ei koko elämää.
Jeesus sanoi minusta hyvin että: Jokaiselle päivälle on omat murheensa. Ja sitä pidän kyllä faktana. Tämä maailmahan on murheiden laakso, mutta välillä elämän kauneus syntyy myös melankoliasta. Ja mielestäni kauneutta täytyy olla elämässä, emme me täällä muuten jaksaisi kituuttaa. Täytyy vain uskaltaa tehdä asioita. Tiedän että se on vaikeaa. Se on vaikeaa kaikille, mutta oman pään sisässä pelkästään tätä elämää ei pysty elämään. Ennen kaikkea minua etoo elämätön elämä. Välillä tulee vaikeuksia ja välillä on normaali tila. Mutta jos ei tartu mihinkään elämässä, jos ei pidä itseään kiireisenä, niin sitä helposti ja nopeasti alkaa erkanemaan tästä ihmisten maailmasta, joka sinänsä on tärkeä maailma.
Meidän täytyy osallistua elämään. Ei ole pakko opiskella eikä käydä töissä, jos ei siihen kykene. Mutta se on varmaa että täytyy kyetä lähtemään johonkin kodistaan ja täytyy olla osa jotain yhteisöä esim. jotain ryhmäliikuntaa tai muuta.
Elämä on aina mahdollisuus ja elämä on aina annettu ja sen huomaa heti olotilassaan jos sitä vastaan sotii. Mutta toisaalta täytyy uhmata myös omia rajojaan, sillä siten vain tässä elämässä pysyy kiinni. Näen sen täysin selviönä: täytyy murtaa oma sisäinen maailma ja luoda verkostoja. Vain sisäisen maailman murtamalla, me kyemme olemaan henkisessä yhteydessä toiseen ihmiseen. Ja minkään tässä elämässä en näe olevan yhtä palkitsevaa kuin henkisen yhteyden löytämisen toisen ihmisen kanssa.
Uskon myös että elämän tarkoitus on vain hengissä selviäminen. Siis se lopullinen tarkoitus. Pääasia että selviää elämän kolhuista mahdollisimman ehjänä. Taisteluahan tämä koko elämä vain on, se on päivän selvää...
Olen samaa mieltä. Elämässä on tarkoitus selvitä.
Oppia luovimaan - loppupeleissä luopumisen kanssa joutuu nikottelemaan, vaikein paikka.
Itsen löytämistä.
Sen itsen sisimmässään löytämistä, jota rakastetaan. Siksi kai elämässä tehtävänä jokaisella rakastaa kanssakulkijoitaankin.
Voi olla totta, mutta minkäänlaista rakkautta en ole saanut muilta kuin perheeltäni.
Maailmalla menee niin itseänsä täynnä olevia tyyppejä ja jotkut prameilee mullekin live-maailmassa kuinka hyvin menee.
Ajattelen, että ne ei tiedä tästä elämästä mitään. Ne ei tiedä kuinka paljon elämä voi vahingoittaa ihmistä.
Nyt kun olen päässyt 30-vuotiaaksi ja ollut täysin hakoteillä tämän elämän suhteen välillä. Ollut tk:n vaki asiakas. Juossut puoli alastomana yössä. Nähnyt kuolemaa. Kokenut aallonpohjia. Ollut pilleri koukussa. Kokenut muutamien ystävien kuoleman. Ollut maailman yksinäisin. Miettinyt im:ää tosissaan.
Nyt voin jo aika varmasti sanoa, että minä tiedän jotain siitä tuskasta mitä ihmis elämään kuuluu. Tiedän sen eksistentiaalisen hädän, että missä se Jumala oikein on?
Missä on Jumala joka ei kuule nälkiintyneiden lasten huutoa? Mikä on se Jumala joka kiduttaa ihmistä sairauksilla? Minkä takia Jumala ei luonut parempaa maailmaa? Minkä takia meidän täytyy kärsiä niin paljon itsemme ja muitten puolesta? Ja ennen kaikkea: Mikä on se Jumala joka sysäsi Jeesuksenkin hirveään kuolemaan?Ja mikä on se Jumala joka sallii lasten kuolemat?
Näihin kysymyksiin jos joku pystyy vastaamaan, niin kuuntelen mielelläni.
Niin, miksi sallii kärsimykset? Miksi sairauksia on? Miksi maailma on täynnä vikaa? Miksi olen tällainen?
Joku osaisi varmaankin vastata paremmin. Tulee nyt vaan mieleen, pitäisikö Jumalan lähettää joku toinen Poikansa, tekemään ihmeitä, joita ei kuitenkaan sittenkään uskottaisi? Tarkoitan siis ennen kuin alkuperäisen sanoman mukaan Jumalan Poika uudestaan tulee ja viimeiset mullistukset maan päällä alkavat? Ihminen ei usko ennen kuin näkee ja ei sittenkään usko vaikka näkisikin, jos sisin on umpilukossa. Jos ymmärryksessä ei ole tapahtunut avautumista tahtomaan pyytämään ottamaan vastaan.
Tradition mukaan on kolmiyhteinen Kaikkivaltias Jumala, jonka, johon jos joku saa yhteyden, kokee/voi kokea Isänä. On Poika, jonka Kaikkivaltias lähetti syntymään elämään ihmisen elämän. Kaikkivaltiaana Jumala tuntee luotujensa luonteet heikkouksineen kaikkineen. Tietää pahan vaikutukset, ihmisen alttiuden valita toisin kuin tietäisi hyväksi. Siksi lähetti Poikansa, mahdollistaakseen pelastumisen, elämän yhteydessään Ikuisuudessa..
Paradoksaalinen sovitus; Poikansa elämän ja kuoleman kautta, Kaikkivaltias on luonut mahdollisuuden meille ihmisille, vianalaisille, päästä osalliseksi anteeksisaamisesta. Ansiottomasta Rakkaudesta Meidän Osaksemme. Armosta emme ehkä tietäisi mitään, jos kykenisimme elämään synnittömän elämän? Mutta emme kykene. Ihmisen tahto ei ole vapaa, synnilläkin on oma lakinsa, ja se sitoo meitä. Pimeys ympäröi meitä kaikkialla.
Me tässä maassa perinteisesti on uskottu kristilliseen sanomaan. Tosin meissäkin on niin monia tapoja tulkintoihin, mitään yhteistä kristikuntaa ei ole. Jos mennään vaikka läntiseen kirkkoon ja idän kirkkoon, halki vuosisatojen on erilaisia ryhmittymiä, on aina ollut ja aina tulee olemaan. Periaatteessa me suomalaisetkin kristityt ev lut pohjalta lapsiamme kastamme ja vihimme pareja ja siunaamme ikuiselle matkalle, ev lut systeemikin on siitä huolimatta aikamoinen ryhmittymien suma. Jos joku on ollutkin sisällä uskomisessa, voi elämän myötä ollut löysännyt yhteydestä. Inhimillistä on erehtyä ja ajautua virtaan, sen mukana kauas toivosta, mikä Jumalassa on olennaista. Siis toivo mikä on syvintä suurinta ja avarinta rakkautta, mitä missään voi olla.
Mikä saa Toisinajattelijan toisinajattelemaan? Mikä saa Toisinajattelijan ajattelemaan toisin? Minussa tuo tekijä on ollut rakkaus, sen kokeminen todeksi. Sisältä vapautetuksi.
Kysyt missä se Jumala on?
Jumala on Kaikessa. Salliessaan kiusauksen, Hän valmistaa myös pääsyn siitä. Koettelee, muttei hylkää.
Jeesus sanoi omilleenkin jossain kohdin "te ette tahtoneet". Sekään ei estänyt tai katkaissut yhteyttä. Kaikkivaltiaasta käsin Elämä on auki 24/7 jokaiselle, joka rohkenee sinnepäin kysyä. Kysyit alunperin kärsimyksestä. Miksi ihminen valitsi hyvän-ja- pahantiedon-puusta syömisen, vaikka sitä koski kielto? Tradition mukaan ihminen valitsi syömisen koska halusi olla kuin Jumala, missä kiteytyy syy kärsimykseen.
Uhmatessamme Jumalaa, uhmaamme kohtaloa. Mikä se kenenkin kohdalla on elämän aikana ja kuoleman jälkeen, jää nähtäväksi. Maailmanaika, jossa nyt eletään, on vielä armonaikaa. Kaikella on rajansa, nyt tapahtuu kaikenlaisia mullistuksia ympäri maapalloa. Syvin mullistus on kuitenkin, jos sydän suostuu.
Mistä sitä sitten voi tietää että tekikö Jeesus oikeasti ihmeitä? En väitä etteikö niin voisi olla, mutta aina herää kysymys näissä uskon asioissa.
Miten yksin usko voi sitten pelastaa? Jos kerran vaikka me kuinka uskoisimme, niin silti me joudumme elämään tätä elämää maan päällä?
Toki usko Jumalaan voi kantaa elämässä. Mutta mitä sitten tapahtuu kun olemme sairaudun runtelemia ja mitään toivoa ei näy missään? Minkä takia se sitten on niin että on todella vaikea uskoa Jumalaan? Siinä yksi kysymys lisää...
Tiedän hyvin sen että hädän hetkellä ihminen turvautuu Jumalaan. Tiedän sen kokemuksestakin. Mutta on vain niin vaikea uskoa häneen, tällaisessa maailmassa...
Ja minkä takia Jumala halusi oman poikansa kuolevan?
Maailma huutaa tietty Jumalaa, sillä emme vain kestä tätä elämisen jatkuvaa menoa. Että meidän täytyy vain olla möllöttää maapallolla. Sietämätöntä sekin.
Eli emme kestä jouten oloa ja sitten jos käyttää esim. alkoholia, niin siitä vasta pahaa yleensä seuraakin. Meidät on tuomittu tänne vain kulkemaan eteenpäin. Vain tekemään latua.
Ja me joudumme kärsimään, oli sitten elämäntilanne mikä tahansa, niin me kärsimme suunnattomasti elämässämme. Emme pääse vapauteen ikinä. Elämä ei ole vapautta. Me olemme täällä kuin orjia, jotka yrittävät rimpuilla kahleissaan.
Tässäkö tämä maailma ja elämä sitten on? Vapautta ei ole ja vastuu tuo paineita, joita eivät kaikki kestä. Lohduton paikka välillä tämä maailma...
Huomenta.
jotenkin tekee mieli tarttua tuohon vapausasiaan. Se ei taida ollakaan asia, vaan ennemminkin asenne? kokemus? tunne?
Konkreettisesti ajateltuna vanki ei voi olla vapaa pyttytuomiota istuessaan. Jos koen, etten ole vapaa vaan että minua sitovia asioita on elämässä ehkä siinä määrin liikaa, että pelkästään yksikin niistä ahdistaa. Ja siitä irti pääsemättä niihn huomion kohdistaessa vyöryy päälle ne kaikki. Vähemmästäkin -ituttaa. Jota ahdistukseksikin sanotaan? Miten paljon meitä ahdistaakaan!
Nuo asiat joista kyselet, eikö ne ole kaikki tätä ihmisen elämää? Eläminen - sairauksia - toivotonta oloa - vaikeus uskoa - sietämättömyys - 'ladun tekeminen' - kärsiminen - orjaksi kokeminen?
Tuo orjuus, se on kuin 'lain alle' joutumista. Miksi ihmisellä voi olla vaihe elämässä, jossa vaatimukset ja vastukset, tyytymättömyys niiden vuoksi, vievät ilon elämstä? Jokaisella kuitenkin on sama ihmisoikeus elämään, itsemääräämisoikeus valintoihin, vapaus uskomiseen tai siihen ettei jaksa sitä, oikeus äänioikeuteen ja mitä niitä muita oikeuksia onkaan ei tule nyt mieleen. Oisiko inventaarion paikka?
Olet kai lukenut tai kuullut tarinan kahdesta - kumpaa ruokkii, se lisääntyy - kumpaa et, se vähenee? Mitä voin tehdä jos pääni täyttyy kielteisistä ajatuksista?
Jos ihminen on vapaa, Niin hän on myös vapaa päättämään omasta elämästään. Ja vapaa tekemään elämällään mitä haluaa.
Minua todella ahdistaa vapaus, sillä minä alan ajattelemaan synkkiä asioita silloin. Jos minulla ei ole mitään määränpäätä, mitään tavoiteltavaa, koko elämä on pelkkää kellumista ajan virrassa, niin miksen vain poistu näyttämöltä.
Nimittäin jos tämä elämä todellakin on sellainen että ei ole Jumalaa ja kaikki on sallittua, niin mitä väliä on millään? Mitä väliä on sillä, että menenkö baariin ja juon pään täyteen? Ja laitan elämäni täysin ranttaliksi... Miksen voisi tehdä niin? Jos vain uskallusta riittäisi...
Jos maailmassa ei ole Jumalaa, niin minkä takia me olemme täällä? Jos olemme vain koneita ja meillä ei ole sielua, niin mihin tämä kaikki tähtää? Jos koko evoluutio on vain sitä että vahvat säilyy ja heikot kuolee, niin tämä maailman teurastushuone on kyllä niin käsittämättömän julma paikka että alta pois.
Ja sitten aina kun koemme onnea, niin se on vain hetkellistä ja sitä seuraa aina syvä masennus.
Ja täällä me vain rimpuilemme kuin kala verkossa ja yritämme tavoittaa vapautta, joka voi olla vain illuusio. Ja sitten kun kaikki illuusiot särkyy, niin ihmisellä ei ole enää mitään tässä maailmassa...