Joka päivä mietin näitä kahta. Onko Jumala oikeasti olemassa ja voiko kuoleman jälkeen päästä taivaaseen?
Siitä olen täysin varma että maanpäällä on taivas ja helvetti. Olen ollut niissä molemmissa. Toisessa soitetaan klassista ja toisessa Death metallia.
Olen pitkään ollut sitä mieltä ettei Jumalaa ole, mutta kun kuuntelen klassista musiikkia niin tuntuu kuin kuulisin siinä pienen aavistuksen Jumalallisuudesta. En nyt sano että se todistaisi Jumalan olemassa oloa, mutta tunne että ihmisen taistelu maanpäällä ei ole turhaa tulee välillä mieleen. Välillä tulee mieleen että mikä on se perimmäinen syy miksi ihminen jatkaa tätä kurjuutta maanpäällä ja siihen yksi vastaus voisi olla Jumala. Että Jumala ei salli ihmisen tehdä itselleen jo toisille pahaa. Näin olen asian ajatellut: Että täytyy olla jokin minkä takia ylipäätänsä ihminen ei hyppää koskeen, sillä jos todella on niin että millään ei ole mitään väliä niin ihmettelen miksei koko ihmiskunta ole jo maatunut.
Toisaalta voin todeta sen että joko Jumala on olemassa tai ei ole. Eihän siinä ole mitään ehkä mielipidettä. Mutta mietin myös sitä että vaikka en itse uskoisi Jumalaan niin miljoonat lähes miljardit ihmiset uskovat Jumalaan ja Jeesukseen. En voi olla miettimättä sitä, että kyllä kristinuskossa täytyy olla se jonkinlainen totuuden pohjavire. Jonkinlainen oikeudenmukaisuus ja syvällisyys siinä täytyy olla, koska kirkkoja on niin paljon ja ajanlaskukin perustuu Jeesuksen syntymään.
Toisaalta uskonto voi olla erittäin vaarallinen asia. Sen nyt tajuaa jo siitä että kuinka paljon verta on vuodatettu sen nimissä.
Ehdottomasti olen sitä mieltä että uskonnot pitäisi heti lopettaa jos yksikin ihminen joutuisi murhatuksi sen takia. Kuitenkin elämä ja ihminen ovat ne tärkeimmät asiat sillä niistä voimme olla varmoja. Tämä elämä ainakin on totta.
Silti mietittyttää uskon asiat ja kuolemanjälkeinen elämä..? Kiitos jo valmiiksi vastauksista….
Moikka ja terveiset Lapista! 😃
minäitse89 kirjoitti:
Mutta mikä on sitten viihdekäytön ja todellisuuspaon ero? Eikö se ole sama asia?(...)
Mielestäni jos elämässä ei olisi mitään kaunista: esim. taiteiden kautta tai luonnon. Niin en tiedä oikein mitä tällä elämällä tekisi. Oletko tästä Nott samaa mieltä?
Minusta viihdekäyttäjä käyttää päihteitä kokemuksen itsensä vuoksi, todellisuuspakoinen hakee hetken helpotusta.
Stephen Fry on mielestäni sanonut hyvin, että elämiselle sinänsä hyödyttömät asiat ovat loppupeleissä niitä, jotka tekevät elämästä elämän:
"It is the useless things that make life worth living and that make life dangerous too: wine, love, art, beauty. Without them life is safe, but not worth bothering with."
minäitse89 kirjoitti:
Asiasta toiseen: Jos puhutaan sielun olemassa olosta ja tietoisuudesta. Minua askarrutti tänä aamuna se että, (ja haluan Nott myös kuulla sinun mielipiteesi tästä) miten meidän tietoisuus todella kasaantuu ajattelevaksi ja tuntevaksi biologiseksi systeemiksi? Mietin sitä että voiko todella tietoisuus olla vain sähköisiä synapseja? Siis tätähän varmaan ei pysty kukaan tällä hetkellä sanomaan..? Siis että jotenkin meidän aivot tuottaisivat tällaisen kokonaisuuden? Välillä mietin että onko siinä teoriassa mitään järkeä että olemme vain hermoverkkojen kasa.Jos aivot ovatkin vain väline jossa tietoisuus toimii? Jos onkin niin että tietoisuus on jotain ns. jumalallista, joka ei varsinaisesti ole aivot, vaan tietoisuus käyttää vain aivoja välineenä.
Haluaisin kuulla mielipiteitä tästä?
Niin minä ajattelen, että tietoisuus on täysin aivojen tuotos. En minä näe sitä mitenkään himmentävän tietoisuuden tai itse aivojen ihmeellisyyttä, että ne ovat vain biologista konetta.
Jos tietoisuus tulisi jostain ulkopuolelta, vaikkapa Jumalalta, niin miksi sitten aivot olisivat olemassa? Entä mitä tapahtuu niiden ihmisten aivoissa/tietoisuudessa, joiden tajunnan ja sitä kautta tietoisuuden tila vaihtelee vaikkapa tajunnantason muutosten myötä?
- Muokattu kirjoittajan toimesta 5 vuotta, 2 kuukautta sitten. Syy: Korjailu
Ai, olet Lapissa. 🙂
Ajattelin näihin kysymyksiin sellaista, että mitä jos aivot on kuin auto? Tietoisuus on se bensiini joka saa auton liikkumaan, eli aivot.
Ja sitten ajattelin, että mikä on alitajunta? Siis että meillä on toki tämä maailma edessämme ja pystymme toimimaan täällä. Mutta sitten on tämä alitajunta, joka toimii kuin itsestään. Toki meillä on useimmiten valta omaan kehoomme, mutta mikä ihme se alitajunta on? Ja aivoaallot?
Kyllä minäkin periaattessa näen että aivot on kone ja ihminen varmaan myös, mutta se ei himmenä välttämättä uskoa johonkin korkeampaan. Se toki tuottaa kysymyksiä. Enkä ole mikään ääri uskovainen tai edes perus uskovainen. Epäilen toki kristinuskoa. Ei ole mitään järkeä vain heittäytyä siihen tuosta vain. Mutta jokin (ehkä sitten sielä alitajunnassa) työntää kohti Jumalaa. En osaa sitä nyt paremmin sitten sanoa. Ja tiedän erittäin hyvin että uskonnoissa häilyy tietty vaara.
Minkälainen käsitys sinulla on alitajunnasta ja tästä mitä kirjoitin?
P.S.
Uskon siihen että ihmisellä on tämä metafyysinen ulottuvuus. Se sisältää kulttuurihistorian. Se sisältää moraalin. Se sisältää jopa oppeja Raamatusta, vaikkei olisi sitä koskaan lukenut. Tämän uskoisin olevan sielu ja tämän uskon säilyvän ikuisesti.
Uskoisin että tajunnan tason vaihtelu ei todista sielun puolesta eikä vastaan. Jos sielu on se viimeinen ja ainut asia loppujen lopuksi mikä jää ihmisestä jäljelle ja joka ei katoa. Niin tajunnan tason vaihtelu vaikuttaa nähdäkseni vain tässä materiaalisessa maailmassa. Mutta se ei todista mielestäni sielun olemattomuutta.
Niin kuin sanoin en ole mikään umpi uskovainen. Mutta jonkinlainen tuntuma minulla on Jumalasta ja ihailen suuresti Jeesuksen opetuksia. Joten uskon sitä kautta myös sieluun.
Siis kun miettii sitä että jos Jumalaa ei ole, niin mihin kaikki kuolleet joutuvat? Lähes kaikki kirjailijat, jotka ovat kirjoittaneet klassikko teoksia ovat kuolleet. Siis koko kirjahyllyni on vain hautausmaa. Kaikki säveltäjät, jotka ovat säveltäneet hienointa musiikkia, ovat kuolleet. Suurin osa filosofeista joiden teoksia olen lukenut, ovat kuolleet.
En voi käsittää tätä järkyttävää asiaa... Ja sitten toitotetaan ettei ole mitään Jumalaa..? Tätä en vain käsitä? Miten tämä maailma sitten voi olla tällainen? Sitä vaan ihmettelen..?
- Muokattu kirjoittajan toimesta 5 vuotta, 2 kuukautta sitten. Syy: Korjailu
Kyllä Jumalan on pakko olla olemassa.
Sitten tuli tällainen ajatus mieleen: Eikö elämä sitten ole vain hedonistista mässäilyä ja kuolemanpelkoa, jos Jumalaa ei ole?
Oma näkemykseni nimittäin on, että kristinusko osuu kaiken ytimeen kun se ilmoittaa: "kapea tie vie elämään". Tämän näin oman elämäni punaisena lankana.
Moikka!
Tällainen tuli vastaan ohjelmatietoja selatessa ja ajattelin, että ohjelma saattaisi kiinnostaa sinua: Usko, toivo ja tiede. 🙂
Moi. 🙂
Täytyy katsoa.
Seuraavaa mietin:
Ehkä elämä on vain testi? Jos Jumala on asettanut meidät tänne maailmaan, jotta hän testaisi, miten hyvin selviydymme? Jos meidän pitää toimia kuin kone: mennä nukkumaan ajoissa, syödä terveellisesti, liikkua ja välittää muista ihmisistä?
Jos vain siten joskus vanhuuden lopulla voimme päästä taivaaseen? Jos meidän pitää olla kuin sotilaita ja voittaa maailman houkutukset? Jos meidän täytyy vain taistella tätä ikuista taistelua...
Mutta vaikka se olisi testi, niin en silti ymmärrä tätä elämän mielettömyyttä. Me synnymme tänne oppimaan ja sitten me opimme että kaikki tuhoutuu. Mikä tässä elämässä on sitten tärkeää, jos ei ole Jumalaa?
Jos kaikki tekomme on vain perintöä seuraavalle sukupolvelle ja itse kuolemme, eikä meillä ole enää tietoisuutta sen jälkeen. Minkä takia me ylipäätänsä yritämme onnistua ja tuottaa perintöä elämässä, jos meistä jokainen kuitenkin tuhoutuu? Jos meistä ei jää mitään jäljelle kuoleman jälkeen? Ja jos näin on niin tämä maailma on rakennettu jotenkin eriskummallisesti.
Täytyykö meidän vain pärjätä sitten ihmisyhteisöissä ja yrittää rakentaa pysyviä ihmissuhteita? Sitäkö tämä elämä sitten on? Että yksinäiset ihmiset kuolevat tai kituvat kun koko muu maailma painaa eteenpäin?
Onko tämä maailma tosiaan niin julma? Että jos et löydä kumppania, niin et selviä? Ja miten sen kumppanin voi löytää?
Miksi selviytyminen olisi kumppanista kiinni? Yhteiskuntaa, siis muita ihmisiä, kyllä tarvitsemme, mutta emme välttämättä kumppania. Nythän elämme sinkkujen kulta-aika. Puhun tässä siis ihan puhtaasti selviämisestä, en elämänlaadusta (esim. vastentahtoinen kumppanittomuus).
Tekeekö tietoisuus olemassaolosta jotenkin erityistä? Tarkoitan, että ihan samalla tavallahan kaikki elollinen on olemassa rajatun ajan, mutta (tiedettävästi) vain ihminen on tietoinen tästä rajallisuudesta.
Ehkä teemme perintöä, koska nautimme itse siitä ja se hyödyttää meitä itseämme? Siis jos kaikki taiteilijat ja tieteilijät tai ylipäätään ihmiset olisivat ajatelleet, että mitä järkeä on tehdä mitään, koska kuolo kuitenkin korjaa, niin sittenhän meillä ei olisi musiikkia, kirjallisuutta, tekniikkaa, lääkkeitä, yhteiskuntaa, kulttuuria, rakennuksia, tulta tai suojaa. Meillä ei olisi yhtään mitään, edes uskontoja. Jos kukaan ei koskaan olisi tehnyt mitään, niin eläisimme edelleen kuin kaukaiset eläinesi-isämme. Se olisi niin puhtaasti silkkaa selviämistä kuin mahdollista on.
Mutta eikö elämässä ole kyse pohjimmiltaan selviämisestä? Minkä takia me muuten pelkäisimme niin paljon kuolemaa?
Ja sitten voi kyseenalaistaa, että onko maailma, kulttuurit ja ihmiselämä korvaamattoman tärkeitä?
Näkisin että eihän meitä loppujen lopuksi aja eteenpäin, kuin kuolemanpelko vain?
Siis jos maailma todella on sellainen ettei ole mitään korkeampaa voimaa? Ei Jumalaa tai mitään muuta vastaavaa.
Jos kuolema todella olisi tyhjyyttä, niin minkä takia me pelkäämme sitä niin tolkuttomasti, jos se kuitenkin on meidän normaali tila? Siis että ennen syntymää olimme tyhjyyttä ja kuoleman jälkeen olemme tyhjyyttä. Jos mietitään että ihmiselämä voi parhaimmillaan nykyään kestää vain jotain 120 vuotta, se ei ole edes silmänräpäys kosmisessa ajassa.
Tässä on ydin, minkä takia uskon Jumalaan. Sillä (ainakin minun kohdalla) jos en uskoisi häneen, niin minä menisin vain selviytymis vietin varassa. Ja jos menisin vain selviytymis vietin varassa, niin minkä takia välittäisin kenestäkään ihmisestä? Jos rakkaus on vain aivokemiaa. Jos lempeys on turhuutta. Jos kaikki tämä meidän räpistely täällä elämässä olisi ihan yhtä tyhjän kanssa, koska me emme enää näkisi rakkaitamme, kun olemme kuolleet.
Näkisin maailman vain itselleni tehdyksi, jos en uskoisi Jumalaan. En väitä että usko on aina rationaalista. En väitä että Raamatun lukeminen on pakollista, jos haluaa olla kristitty. Väitän että uskonnot ovat elintärkeitä ihmiskulttuurin, yhteisöjen ja järjestyksen kannalta. Ne eivät ole useimmiten mitään huuhaa juttuja, joissa vain Jeesustellaan ja polvillaan palvotaan Jumalaa. Ne todella ovat eksistentiaalisia kysymyksiä ihmiselämän mielekkyydestä. Ne antavat ihmisille toivoa, että ehkä kannattaa katsoa vielä huomiseen, vaikka maailma tuhoutuisi ylihuomenna.
Tällaisena näen ylipäätänsä uskon johonkin, joka valvoo ihmisen elämää ja johon voi turvautua kun ei ole enää mitään muuta toivoa.
- Muokattu kirjoittajan toimesta 5 vuotta, 1 kuukausi sitten. Syy: Kirjoitusvirhe
Mietin myös sitä puolta, että oli Jumalaa tai ei, niin jotenkin siihen kaiken katoavaisuuteen on suhtauduttava.
Jos ajatellaan että ihmisen täytyy kuolla jotta tulevat sukupolvet saisivat elää, niin eihän siinä tunnu olevan mitään järkeä? Siis että hekin sitten kuolevat ja heistä seuraavat jne.?
En näe sitä argumenttia, että täytyy kuolla jotta toiset saisivat elää, järkevänä. Mitä mieltä olet tästä Nott?
Sitten toinen kysymys: Minkä ihmeen takia me sinnittelemme, jos me olemme ahdistuneita, itsetuhoisia tai meitä vaivaa jokin kipu? Minkä takia emme hyväksy kuolemaa vaihtoehtona?
Ymmärrän täysin sen, että jos elämä maistuu hyvältä niin kannattaa elää. Se on minulle täysin selvää. Mutta onko meidän ihmisluonnossa sitten jokin mekanismi, joka ehdottomasti yrittää jatkaa eteenpäin vaikka itse olisimme toista mieltä? Jos elämä on kärsimystä, niin silti me jatkamme elämistä... Mitä tuumaat Nott tästä?
En ymmärrä täysin omaa mieltäni. Minkä takia mietin 24/7 että kaikki katoaa? Että minä katoan. Tuo puu tuolla pihalla katoaa. Tämä tuoli jolla istun katoaa. Mietin koko ajan tällaista. MIetin liikaa uskontoja. Mietin liikaa Jumalan olemassa oloa. Nämä kaikki ovat niin hirvittävän suuria kysymyksiä. Minkä takia niitä mieli tuottaa? Mikä voi olla se laukaiseva tekijä, joka tuottaa näitä ajatuksia?
Minkä takia sitä ei voisi miettiä vain keveitä asioita? Tämä elämässä kyllä ihmetyttää ja suuresti...?
minäitse89 kirjoitti:
Mietin myös sitä puolta, että oli Jumalaa tai ei, niin jotenkin siihen kaiken katoavaisuuteen on suhtauduttava.Jos ajatellaan että ihmisen täytyy kuolla jotta tulevat sukupolvet saisivat elää, niin eihän siinä tunnu olevan mitään järkeä? Siis että hekin sitten kuolevat ja heistä seuraavat jne.?
En näe sitä argumenttia, että täytyy kuolla jotta toiset saisivat elää, järkevänä. Mitä mieltä olet tästä Nott?
En ymmärrä, että miten sukupolvien kuolema mahdollistaisi seuraavien elämän. Kun lapsi kasvaa siihen ikään, että pärjää yksin tai "lauman" avulla, niin toki vanhemmat käyvät tietyllä tavalla tarpeettomiksi, mutta eihän se heidän kuolemaansa tarkoita. Onhan isovanhemmillakin roolinsa lapsenlapsiensa elämissä. Tietysti jokaisen aika koittaa joskus, koska miten ikuinen elämä, jossa ihmisten määrä aina vain kasvaa voisi ympäristön kantokyvyn kannalta toimia?
Ja jos kuoleman jälkeen olisikin elämää, niin miten se auttaa jälkeenjääviä sukupolvia?
Sitten toinen kysymys: Minkä ihmeen takia me sinnittelemme, jos me olemme ahdistuneita, itsetuhoisia tai meitä vaivaa jokin kipu? Minkä takia emme hyväksy kuolemaa vaihtoehtona?
Ymmärrän täysin sen, että jos elämä maistuu hyvältä niin kannattaa elää. Se on minulle täysin selvää. Mutta onko meidän ihmisluonnossa sitten jokin mekanismi, joka ehdottomasti yrittää jatkaa eteenpäin vaikka itse olisimme toista mieltä? Jos elämä on kärsimystä, niin silti me jatkamme elämistä... Mitä tuumaat Nott tästä?
Oletan, että vastauksia kysymykseesi on niin paljon kuin vastaajiakin. Mutta minä en osaa tähän vastata, koska kaikesta ahdistuksestani huolimatta en ole koskaan ollut tuossa tilanteessa. Pahimmillanikin olen vain ajatellut, että jos sattuisikin kuolemaan, niin eipä tuo haitaksi olisi.
Voin vain mutulla heittää, että kenties elämänvietti ja vaistomainen tapa suojella itseämme pitävät meidät kiinni elämässä olosuhteista huolimatta. Tai ehkä toivo, tai vain toivo toivosta, saa meidät pitämään pintamme. Jotkut, näin olen ymmärtänyt, sinnittelevät velvollisuuden tunnosta (ja minun tulkintani mukaan tällainen äärimmäinen velvollisuudentunto on puhdasta rakkautta) toisia ihmisiä kohtaan.
Oletko nähnyt 127 tuntia -elokuvan tai oletko tietoinen sen taustalla olevasta tositarinasta? Jos otetaan tämä tapaus esimerkiksi läpi uskomattomien olosuhteiden/vaikeuksien puskevista ihmisistä, niin mitä ajattelet, mikä sai Ralstonin toimimaan niin äärimmäisellä tavalla?
Jos nyt itseäni ajattelen, niin ehkä minä olen aina pystynyt järkeilemään, ettei mikään surkeuden kurimus kestä ikuisesti, jos ei kerran positiivisetkaan asiat. Ehkä minulla on aina ollut toivoa ja luottoa siihen, että kivojakin asioita on vielä edessä. Ja jos analyyttisin silmin katson omaa elämääni, niin totta tosiaan, kaikenlaista paskaa on ollut, mutta on myös niitä pieniä ja suuria onnellisuuden hetkiä.
Minua hämmentää edelleenkin ajatella, että syvimmissä pohjamudissa mönkiessänikin minulla on ollut ja on edelleenkin asioita, jotka tuovat minulle nautintoa. Musiikki, elokuvat, tähtitaivas, sateenropina, kissan kehräys... Vielä hämmentävämpää on se, ettei ole niin positiivista asiaa, etteikö siitä löytyisi jotain negatiivistakin: tähtitaivasta ihailessa täytyy sietää kylmyyttä, kissasta on myös vaivaa ja hyvän elokuvan löytääkseen pitää kahlata läpi ei-niin-hyvien elokuvien.
Kenties minulla on myös ajatus, että negatiivinen ja positiivinen, epäonni ja onni, ahdistus ja seesteisyys (tai mikä sen vastapari nyt onkaan) (jne.) eivät ole vain vastapareja tai -kohtia, vaan ne kulkevat käsi kädessä, kuin jin ja jang. Että ei ole toista ilman toista. Kuten sanotaan: suru on rakkauden hinta, pelko mielikuvituksen, ikä viisauden. Tai kuten Helinä Siikala runo muistuttaa: "Vain jos paljain käsin poimii tähtiä, oppii tuntemaan kivun ja kirkkauden. Että ne ovat yhtä."
Tämä menee jo vähän ohi aiheen, mutta oletko katsonut The Village -elokuvan? Spoilaan sen juonta, joten jos leffa on näkemättä ja et halua tietää juonesta mitään, niin älä lue tätä kappaletta! Elokuvassa joukko ihmisiä oli paennut maailman pahuutta keskelle metsää perustamaansa kylään, mutta he joutuivat huomaamaan, että ikävät asiat (suru, kateus, julmuus) kuuluvat elämään, eikä niitä voi paeta.
Entä mitä itse ajattelet, mikä meitä pitää kiinni elämässä, omakohtaisesti tai yleensä? 🙂
Kiitos viestistä. 🙂
Itse ajattelen että meidät pitää kiinni elämässä ehkä kunnia. Että me olemme jotenkin ns. maailman silmissä sellaisia että meidän täytyy taistella olemassa olostamme.
Ainakin omalla kohdallani on niin usein, että ajattelen etten voi jättää maailmalle sellaista perintöä, kuin itsemurha.
Ajattelen että siinä on jotain syvästi loukkaavaa maailmaa kohtaan.
Tässä näen sen, että elämässä on tilanteita joissa joko kaadumme tai pystymme pää pystyssä jatkamaan eteenpäin.
Omalla kohdallani se on juuri sitä että minulle tulee koko ajan vastaan tilanteita joissa tavallaan on vuori kiivettävänä, mutta juuri se että en voi jättää maailmalle itsemurhan perintöä, auttaa minua jatkamaan.
En tarkkaan ottaen tiedä mistä tuo tunne maailmaa kohtaan tulee. Aivan kuin maailma olisi jonkin näköinen organismi joka tavallaan velvoittaa johonkin.
Näin asian näen. 🙂