Joka päivä mietin näitä kahta. Onko Jumala oikeasti olemassa ja voiko kuoleman jälkeen päästä taivaaseen?
Siitä olen täysin varma että maanpäällä on taivas ja helvetti. Olen ollut niissä molemmissa. Toisessa soitetaan klassista ja toisessa Death metallia.
Olen pitkään ollut sitä mieltä ettei Jumalaa ole, mutta kun kuuntelen klassista musiikkia niin tuntuu kuin kuulisin siinä pienen aavistuksen Jumalallisuudesta. En nyt sano että se todistaisi Jumalan olemassa oloa, mutta tunne että ihmisen taistelu maanpäällä ei ole turhaa tulee välillä mieleen. Välillä tulee mieleen että mikä on se perimmäinen syy miksi ihminen jatkaa tätä kurjuutta maanpäällä ja siihen yksi vastaus voisi olla Jumala. Että Jumala ei salli ihmisen tehdä itselleen jo toisille pahaa. Näin olen asian ajatellut: Että täytyy olla jokin minkä takia ylipäätänsä ihminen ei hyppää koskeen, sillä jos todella on niin että millään ei ole mitään väliä niin ihmettelen miksei koko ihmiskunta ole jo maatunut.
Toisaalta voin todeta sen että joko Jumala on olemassa tai ei ole. Eihän siinä ole mitään ehkä mielipidettä. Mutta mietin myös sitä että vaikka en itse uskoisi Jumalaan niin miljoonat lähes miljardit ihmiset uskovat Jumalaan ja Jeesukseen. En voi olla miettimättä sitä, että kyllä kristinuskossa täytyy olla se jonkinlainen totuuden pohjavire. Jonkinlainen oikeudenmukaisuus ja syvällisyys siinä täytyy olla, koska kirkkoja on niin paljon ja ajanlaskukin perustuu Jeesuksen syntymään.
Toisaalta uskonto voi olla erittäin vaarallinen asia. Sen nyt tajuaa jo siitä että kuinka paljon verta on vuodatettu sen nimissä.
Ehdottomasti olen sitä mieltä että uskonnot pitäisi heti lopettaa jos yksikin ihminen joutuisi murhatuksi sen takia. Kuitenkin elämä ja ihminen ovat ne tärkeimmät asiat sillä niistä voimme olla varmoja. Tämä elämä ainakin on totta.
Silti mietittyttää uskon asiat ja kuolemanjälkeinen elämä..? Kiitos jo valmiiksi vastauksista….
Olen aivan samoilla linjoilla itsensä kehittämisestä. 🙂 Meidän lähestymistavoissa on vain se ero, että minun silmissäni maailmankaikkeuden ja elämän ihmettelyyn ei tarvite uskontoa. Ne ovat mielestäni ihmeellisempiä juuri niin kuin ne ovat, ilman että niitä selitetään Jumalalla.
Pienien välitavoitteiden asettaminen on ymmärtääkseni ihan psykologiankin tukema taktiikka. Niiden merkitystä on korostettu esimerkiksi opintotaitokoulutuksissa. Olen ihan arjessakin huomannut, että tavoitteiden saavuttaminen on helpompaa, kun ne jakaa sopiviin osiin. Eli ei vastaväitteitä tämänkään asian suhteen.
Ja joo, ei kaiketi ihminen elämän tuulten armoilla purjehtiessaan muuta voi kuin yrittää ottaa vastaan sen, mitä ikinä sieltä nyt sattuu tulemaankaan. Ajattelen, että elämää voi kyllä ohjailla, joskus enemmän, joskus vähemmän, muttei koskaan täysin.
Mutta nyt noihin esittämiisi kysymyksiin - kiitos niistä. 😊
Kuolemaan suhtautumisesta. En muista olenko ennenkin kirjoittanut tästä, mutta pelonhallintateorian mukaan kuoleman väistämättämyyden aiheuttaman pelon hallitsemiseksi syntyivät kulttuurit, esimerkiksi uskonnot. Tämä teoria istuu omaan ajatteluuni. Uskonnottomana minä nojaan fiktioon kuoleman käsittelyssä: myytteihin, elokuviin, oopperaan ja musiikkiin ylipäätänsä, kirjallisuuteen... Tietysti myös sosiaalinen kulttuuri, kuten vaikkapa erilaiset hautajais- tai jäähyväisrituaalit auttavat.
Ajattelen, ettei kuolemanjälkeistä elämään ole, mutten tietystikään tiedä, että onko niin. Ajatus ei mielestäni ole looginen eikä mitään todisteitakaan ole, joten tämä johtopäätökseni. Uskontoja ja niiden kertomuksia en pidä todisteina, koska mikään ei todista niiden olevan totta. Itse asiassa ajatus ikuisesta kuolemanjälkeisestä elämästä on minulle ahdistava. Että sielu, tietoisuus tai mikä hyvänsä osa minua olisi aina olemassa ajan ulkopuolella, eräänlaisessa ikuisen muuttumattomuuden tilassa. Mitä minä siellä tekisin? Mikä olisi sellaisen olemassaolon tarkoitus? Ja tämä silkka olemassaolo vain jatkuisi ja jatkuisi, ikuisesti?
Minä en ainakaan tällä hetkellä pelkää kuolemaa itsessään. Ehkä koska asia tuntuu vielä kaukaiselta. Mutta pelkään kuoleman hetkeä: milloin ja miten se tapahtuu, liittyykö siihen kipua, ehdinkö ymmärtää kuolevani...
Runoilija Ovidius (s. 20. maaliskuuta 43 eaa. – k. 17/18 jaa.) kirjoitti, että omnia mutantur, nihil interit - kaikki muuttuu, mikään ei katkoa. Näin ajattelen. Eikös termodynamiikan 1. laki sanokin, että energiaa ei voi tuhota, se vain muuttaa muotoaan. Olemme kaikki aina osa tätä maailmankaikkeutta tavalla tai toisella. Tai kuten kirjailija Amie Kaufman asian elegantimmin ilmaisi:
"Nothing ceases to exist. Energy does not perish, it merely changes forms. The ones you love, the ones you lose, they still exist as long as the cosmos does."
(Näin minä käytän fiktiota ja ideoita kuoleman todellisuuden käsittelyyn.)
Itsemurha on vaikea kysymys. Kannatan eutanasiaa ja pidän sitä oikeutena. Kannatan myös yksilönvapauksia eli yksilön oikeutta tehdä päätöksiä omaa elämäänsä koskien. Mutta itsemurha on siinä mielessä täysin eri asia, että sen taustalla oleviin syihin voi olla mahdollista vaikuttaa. Esimerkiksi taloudellisista vaikeuksista voi selvitä, päihderiippuvuudesta voi toipua tai yksinäisyys voi hellittää.
Elämänlaatu taas on sellainen asia, jota kukaan muu kuin yksilö itse ei mielestäni voi määrittää. Toisaalta taas on tilanteita, jossa ulkopuolinen (psykologi vaikkapa) näkee asian selkeämmin ja kauaskatseisemmin, ilman masennuksen tai muun kuormituksen painolastia. Vaikka masentuneesta tilanne voikin tuntua toivottomalta, niin ammattiauttaja voi auttaa masentunutta ymmärtämään, ettei tilanne ole toivoton tai pysyvä.
On varmaan lisättävä, että minulle ei ole henkilökohtaista kokemusta itsemurhan kohtaamisesta tai että en ole sitä aktiivisesti itse koskaan pohtinut. Enoni on tehnyt itsemurhan, mutta se oli ennen syntymääni. En osaa syyllistää häntä siitä enkä tunne häpeää hänen teostaan kuten äitini, vaan ajattelen sitä enon omana valintana, ehkä koska minulla ei koskaan ole ollut henkilökohtaista kontaktia häneen. Mutta vaikka äitini ei juurikaan puhu tästä asiasta, niin näen kyllä sen aiheuttaman tuskan ja arvet hänessä ja koko suvussa. On se mahtanut olla kova paikka.
Nämä ovat vähän turhan vaikeita kysymyksiä pohdittavaksi ennen kuutta aamulla, pitäisi mennä nukkumaan. Typojakaan en nyt jaksa tarkistaa, mutta niitähän jää tekstiin tarkastuksestakin huolimatta. Toivottavasti onnistuin avaamaan ajatuksiani edes jotenkin, täsmentäviä (ja lisä-) kysymyksiä saa toki esittää. 🙂
Kiitos vastauksista. 🙂
Minun eräs kaveri teki itsemurhan ja huomaan että se on vaikuttanut ajatuksiini todella paljon. Mietin sitä lähes joka päivä. En oikein tiedä mitenkä siihen suhtautua kun toisaalta se oli hänen oma valintansa, jota en tue mutta silti hänellä siihen kai sitten oli oikeus.
Vielä olisi muutama kysymys: Uskonnottomana, millaisen roolin näet uskonnoilla olevan tulevaisuudessa? Vai häviääkö ne kokonaan? Ja näetkö tämän elämän vain arpapelinä? Toisella sattuu olemaan jokin sairaus, kun toinen taas on terve.
Sitten vielä, jos uskonnot häviäisivät maailmasta, niin tulisiko tilalle jotain?
Olin jo pitkällä kirjoittamassa vastausta kun vahingossa suljin selaimen. 😡
Elämä on mielestäni arpapeliä. Jotkut onnettomat saavat jo elämänsä alkutaipaleella huonot pelikortit, toisen porskuttavat läpi elämänsä ilman suurempia ylimääräisiä vastoinkäymisiä. Sattumanvaraisuus on minulle helpommin nieltävä selitys kuin hyväntahtoisena esitetty jumalhahmo, joka kuitenkin päättää, että joku syntyy vaikeasti sairaana köyhiin oloihin vain elääkseen lyhyen ja tuskaisen elämän tai että jonkun Jumalan määräämänä kohtalona nyt vaan on saada kokovartalohalvaus.
Omasta uskonnottomasta kuplastani katsoen minun on vaikea nähdä, että mikä rooli on jumaluskolla, kun ympäröivää maailmaa ymmärretään aina vain enemmän ja enemmän ja sitä Jumalan rooli selityksenä sitä mukaan vain kutistuu ja kutistuu. Mutta ajatusmaailmoja on tasan yhtä monta kuin on ihmisiäkin. 🙂
Olen lukenut arvioita, joiden mukaan uskonnottomien osuus nousee, mutta myös arvioita, että uskonnollisten määrä kasvaa. Pidän kumpaakin ihan mahdollisena vaihtoehtona. Uskonnot kuitenkin käsittelevät sellaisia suuria kysymyksiä, joihin tiede ei pysty eikä yritäkään vastata. Lisäksi monia ihmisiä tuntuu viehättävän ajatus perinteistä ja nostalgiasta, esimerkkinä vaikka Suvivirsi tai kirkkohäät. Toisaalta henkisyys ja arvopohdiskelu onnistuvat ilman uskontojakin ja sekulaarejakin vaihtoehtoja perinteille on olemassa, joten ne voivat hyvinkin nousta uskontojen korvikkeiksi.
Uskontojen olemassa olo ei haittaa minua, kunhan vain toisin ajatteleville ihmisille annetaan vapaus elää ja toimia omien arvojen ja tapojen mukaan. Tämä vastavuoroinen kunnioitus koskee luonnollisestikin myös ateisteja. Jos jonkun vakaumus kieltää punaisen värin, sukkien käytön sunnuntaisia ja parisuhteet ennen 30 ikävuotta, niin hän saa elää niin, mutta en katso hänellä olevan oikeutta vaatia kenenkään muun, puolison, lapsien tai yhteiskunnan jakavan hänen tapojaan ja ajatuksiaan. Usko on ja sen tulisi olla henkilökohtainen.
Minua pelottaa arvokysymyksissä(kin) tapahtuva polarisaatio, jolloin vapaus omiin ajatuksiin ja arvoihin voi kaventua, jopa kadota. Olen saanut sellaisen käsityksen, että evankelis-luterilainen kirkkokin on enemmän tai vähemmän jakautumassa. Helsingin Sanomissa oli reilu viikko sitten hyytävä artikkeli otsikolla "Suojele Jeesus Suomea", joka kertoi vanhoillisten kristittyjen ja äärioikeistossa olevien kansanmielisten populistien toisiaan lähenemisestä.
Noin. Tuli vastattua myös ohi aiheen, mutta se ei varmaan haitanne.
Kuin tilauksesta tämän päivän Hesarissa on artikkeli uskomusten muuttumisesta Jenkeissä. "Tähdet ohjaavat Amerikkaa" -artikkelin mukaan yli neljännes amerikkalaisista pitää itseään hengellisenä muttei uskonnollisena. Näin ajattelevien määrä on jutun mukaan nousussa. Hengellisyys tarkoittaa tässä yhteydessä esim. astrologiaa ja selvännäkijöitä.
Henkilökohtaisesti en usko noihin New Age -juttuihin yhtään enempää kuin jumaliinkaan ja siksi minua kummastuttaakin uskomuksesta toiseen siirtyminen. Ymmärrän ja allekirjoitan artikkelissa esitetyn määritelmän hengellisyydelle kokonaisvaltaisena yhteytenä itseensä ja ympäröivään maailmaan, mutta miten selvännäkijät tai horoskoopit sitä tarvetta palvelevat, sitä minun on vaikea ymmärtää. Onko niin, että (joillakin) ihmisillä on tarve rationaalisuuden ylittävälle mystiikalle?
Minäitse89 (ja muutkin tätä lukevat), mitä ajattelet(te) tällaisissa ei-uskonnollisista uskomuksista?
Tuo mitä kirjoitat voi hyvinkin olla totta. 🙂
Oon tässä miettinyt että ehkä tämä elämä on vain sitten kilvoittelua. Niin kuin evoluutio määrää. Toisaalta, välillä yritän ajatella jotain muuta, koska nämä ajatukset vievät välillä niin syviin vesiin. Ihan kiva välillä katsoa teeveestä jotain ns. hömppä komediaa. Olen huomannut että silloin kun on hauraimmillaan, niin yritän tietoisesti välttää liian raskaita aiheita.
Se voi hyvinkin pitää paikkansa että ihmisen aivot menevät aina tiettyyn ns. modeen. Siis musiikilla ja mm. kirjoilla pystyy vaikuttamaan tähän aivojen tilaan. Ja mielestäni siitä on puhuttu myös erinäisissä tieteissä. Minä kyllä ostan juuri tämän ns. aivojen tila ajattelun.
Ja alitajunta on myös erittäin voimakas asia. Olen huomannut kuinka pystyn vaikuttamaan omiin tuntemuksiin tietyillä ärsykkeillä. Kuten klassisella musiikilla. En tiedä onko sitä paljon tutkittu. Luulisin että on. Mitä mieltä olet tällaisesta ajattelusta?
Vaihdoin taas näimmä puheen aihetta. 🙂
Muutama poiminta tuosta sun tekstistä kuitenkin: On totta että uskonnot voivat olla haitaksi ihmiselle. Sen käsitän täysin. Mutta kaikessa on riskinsä. Toisaalta, ajattelen myös, että joillekkin huonossa asemassa oleville ihmisille jotenkin sallii esim. uskon Jeesukseen, jos se kerran häntä vie eteenpäin.
Ääri-ilmiöt ovat tietenkin tapauksia erikseen. Mielestäni oikeen missään asiassa ei saisi mennä äärimmäisyyksiin.
On totta että traditiot ovat osa uskontoa yleensä, mutta itsekin olen ehkä vähän vasta hakoinen sille että, jos Jumala on olemassa niin ihmisen täytyisi käydä kirkossa joka sunnuntai tai vastaavaa. Painotan vielä sitä että näen Jumalan olevan heikkojen Jumala. Sellaisena näen mm. kristinuskon.
P.S. Vielä kristinuskosta: Olet varmaan tainnut mainitakkin siitä kuinka se painottaa ihmisen syntisyyttä ja minusta sellainen perisynti ajattelu on toisaalta aika konservatiivista kristinuskossa. Eikä minusta niinkään välttämättä hyvä asia...
Nótt kirjoitti:
Kuin tilauksesta tämän päivän Hesarissa on artikkeli uskomusten muuttumisesta Jenkeissä. "Tähdet ohjaavat Amerikkaa" -artikkelin mukaan yli neljännes amerikkalaisista pitää itseään hengellisenä muttei uskonnollisena. Näin ajattelevien määrä on jutun mukaan nousussa. Hengellisyys tarkoittaa tässä yhteydessä esim. astrologiaa ja selvännäkijöitä.Henkilökohtaisesti en usko noihin New Age -juttuihin yhtään enempää kuin jumaliinkaan ja siksi minua kummastuttaakin uskomuksesta toiseen siirtyminen. Ymmärrän ja allekirjoitan artikkelissa esitetyn määritelmän hengellisyydelle kokonaisvaltaisena yhteytenä itseensä ja ympäröivään maailmaan, mutta miten selvännäkijät tai horoskoopit sitä tarvetta palvelevat, sitä minun on vaikea ymmärtää. Onko niin, että (joillakin) ihmisillä on tarve rationaalisuuden ylittävälle mystiikalle?
Minäitse89 (ja muutkin tätä lukevat), mitä ajattelet(te) tällaisissa ei-uskonnollisista uskomuksista?
Moi!
Ajattelen että sen takia jotkut tarvitsevat mystiikka, koska maailma on niin kova paikka muuten. Tavallaan sama asia kun ihmiset tarvitsevat kirjallisuutta tai elokuvia. Maailma tuntuu välillä muuten niin sietämättömän kovalta paikalta.
Ja ei-uskonnollisista uskomuksista: Ajattelen niistä myös että ne on samanlaisia väyliä taistella elämän kovuutta vastaan.
Tässä minun näkemyksiä. 🙂
- Muokattu kirjoittajan toimesta 5 vuotta, 6 kuukautta sitten. Syy: Korjailu
Tuli sellainen kysymys mieleen Nott, että onko mielestäsi asioita joista ei saisi tai ei olisi hyvä puhua ollenkaan? Vai pitäisi mielestäsi kaikista asioista keskustella?
Tämmönen välikysymys.... 🙂
Minäkin tykkään joskus katsoa hömppää! 😃 Romanttisia komedioita esimerkiksi, vaikka ne aikamoisen typeriä useimmiten ovatkin. Ja minäkin saatan ahdistuksen ollessa päällä välttää raskaita aiheita, mutta joskus saatan ihan tarkoituksella möyriä niissä sillä ajatuksella, että onnistuisin käsittelemään vaikeita aiheita.
Alitajunta on todella mielenkiintoinen käsite. Mitenköhän paljon tiedostamaton ohjaa toimiamme? Luulen, että pinnan alla tapahtuu enemmän kuin pinnan päällä.
Musiikin vaikutusta on on ymmärtääkseni tutkittu paljonkin. Esimerkiksi tiedetään, että mielimusiikkilla genreen katsomatta on terveyttä edistäviä vaikutuksia.
Mystiikka (ja uskonto?) vastavoimana maailman kovuudelle, ikään kuin pakopaikkana. 🤔 Mielenkiintoista! Tämä ajatus tuntuu minusta loogiselta. Voin ymmärtää sen, että samalla tavalla kun minä pakenen fiktioon, niin joku toinen voi hakea tarot-korteista tai uskosta tunnetta elämän kantamisesta tai mitä ihmiset nyt noista hakevatkaan.
Tarkoitatko tuolla välikysymyksellä tätä uskonto/uskonnottomuus-keskustelua vai yleisesti? Oikeastaan ihan sama, koska kaikissa tapauksissa kannatan avointa keskustelua. Ainoastaan keskustelu vie asioita eteenpäin, ei tabuiksi leimaaminen. Mutta keskusteluilla on aikansa ja paikkansa, eikä näitä sopivuuden ja kohteliaisuuden rajoja sovi ylittää. Lisäksi jokaisella on oikeus olla halutessaan osallistumatta keskusteluun. 🙂
Tarkoitan ihan yleisesti, että mistä kannattaa keskustella? Mutta on tietenkin hyvä että voi kaikesta keskustella. 🙂
Itse olen joskus aina miettinyt että kannattaa raskaista aiheista puhua, jos jo valmiiksi on huono olo... Sitä tässä vähän hain, että voiko sinusta keskustelu lisätä vain huono oloa, jos keskustelee tabu aiheista yms.?
Mielen kiintoinen tuo musiikki aihe. Itselläni aina menee siihen että jämähdän johonkin genreen. Nykyään se on niin että kuuntelen vain klassista koska en kestä mitään jumputusta tai räminää. 😀
Minä en niinkään jämähdä genreen kuin tiettyyn kappaleeseen. Kun jostain innostun, niin saatan kuunnella sitä käytännössä katsoen repeatilla. 😅
Joillakin keskustelu voi varmasti pahentaa oloa, mutta toisilla se taas voi helpottaa. Tässä kait pitää vain tuntea itsensä ja toimia sen mukaan. Kyse on myös siitä, mikä kenellekin on tabu tai vaikea asia. Esimerkiksi tämä uskonto-uskonnottomuus-keskustelu ei itselleni tunnu raskaalta, koska en koe uskonnottomuuttani araksi asiaksi.
Se on sitten varmaan siitä itsetuntemuksesta kiinni.... 🙂
Itse ehkä kallistun myös siihen, että keskustelu yleensä parantaa oloa. Kun se on varmasti niin että tämä elämä ja maailma ovat sellaisia että meidän vain täytyy tulla toimeen kaikkien kanssa kun tämä maailma kuitenkin jaetaan. Oli sitten kuinka huono olo itsellä niin ihminen on kuitenkin sosiaalinen eläin. Keskustelu on varmasti yksi ihmis elämän tärkeimmistä asioista... 🙂
Kun ajattelee vielä sitä, että pohjimmiltaan tämä ihmis elämä on vaikeaa. Ja vaikeuksia tulee varmasti eteen, mutta juuri keskustelu antaa sellaisin mahdollisuuden että vaikeuksista voi selvitä.
Oma näkemykseni on se että ihmiselle asetetaan tietyt normit joita hänen tulee elämässään noudattaa. Ja ne ovat ihan yleismaailmallisia. Ja juuri keskustelun avulla me saamme vihiä näistä tietyistä normeista. Mitä mieltä olet tästä?
- Muokattu kirjoittajan toimesta 5 vuotta, 5 kuukautta sitten. Syy: Lisää tekstiä
Tuli tällainen kysymys mieleen: Että onko Nott sinun mielestäsi elämällä mitään tarkoitusta? Kun tuntuu että tämä on tällaista että olemme näissä kehoissamme ja olemme melkein kuin orgaanisia koneita.
Siis jos loppujen lopuksi me vain möllötetään täällä maapallolla ja kuuntelemme sydämen lyöntejä.
Minusta ainakin tällainen ajatus tuntuu inhottavalta. Oli se sitten totta tai ei. 🙁
Ihmisyhteisöissä on aina ollut kirjoitettuja ja kirjoittamattomia normeja. Nyrkkisääntöisesti ajattelen, että säännöt ovat hyvästä. Mutta! Normit heijastavat aikansa moraalikäsityksiä, jotka eivät ole pysyviä. Vääryyttä tuottavaa, virheellistä normia vastaan tulee taistella. En myöskään hyväksy normeja niiden itsensä vuoksi, siis sellaista sääntöjen palvontaa.
Keskustelu on oleellinen, kenties jopa tärkein, keino erilaisiin ajatuksiin, tunteisiin, normeihin tai kohtaloihin tutustumisessa. Kuten kirjoitit, niin emme ole täällä yksin eli toimeen pitäisi tulla kaikenlaisten ihmisten kanssa. 🙂
Mielestäni elämällä on se tarkoitus, jonka yksilö sille antaa tai merkitykseksi kokee. Uskonnottomana ylhäältä määrätty kohtalonomainen tarkoitus tuntuu minusta ahdistavalta ajatukselta. Millä oikeudella kukaan, Jumalakaan, saisi sanella, että tämä on minun tarkoitukseni?
Asiaa voi tietysti pohtia yksilötasoa laajemmasta näkökulmassa eli onko elämällä yleensäkään mitään tarkoitusta. En katso, että yksittäisellä puulla, kärpäsellä tai ihmisellä ei suuressa mittakaavassa (pääsääntöisesti) ole merkitystä (vrt. sota ei yhtä miestä kaipaa). Olemme kaikki yhtä merkityksellisiä tai merkityksettömiä. Mutta suuressa luonnon- tai universuminyhteisössä meillä kaikilla on osamme ja tarkoituksemme, olipa kyseessä sitten luonnon kiertokulku tai ekologinen lokero. Tai no, ehkä ihmiset ovat tässä erikoisasemassa: luonto pärjäisi ilman meitä, mutta me emme ilman luontoa.
Ehkä on niin, että kun ihminen on jossain määrin asettunut luonnon yläpuolelle, niin meillä on vapaus tuottaa oma tarkoituksemme niin ihmislajina kuin yksilöinäkin. 🤔 Kun vain vielä oppisimme, että vapauden mukana tulee myös vastuu.
Moi!
On varmasti totta että ihminen viime kädessä päättää itse elämänsä kulusta. Mietin vain aikaa, siis että on olemassa tämä aika-avaruus. Että koko ajan aika vain menee eteenpäin ja se on säälimätön.
Sellainen kysymys olisi että miten näet ajan?
P.S. Sellainen kysymys tuli mieleen Nott, että näetkö ihmisellä olevan mitään toivoa? Siis uskonnottoman näkökulmasta?
Itse nimittäin voin ajatella ettei ole Jumalaa. Voin sen asian hyväksyäkin. Ainut huono puoli siinä on, että kun omaksun sen näkökulman, niin en näe ihmisellä olevan enää mitään toivoa. Ja juuri sen toivon takia tavallani uskon Jumalaan. Sillä jos käännyn ateismiin niin samalla näen ihmisen vain sätkynukkena joka rimpuilee joka suuntaan ja yrittää vain jatkaa elämistä vaikka kuolema jo kolkuttaa ovella.
Toisaalta näen ateismin myös täysin realistisena. Ihminen on sen mukaan syntynyt vailla toivoa ja kuolee vailla toivoa. Ainut mitä voi tehdä on yrittää nauttia edes hetken tästä lyhyestä elämästä.
Toisaalta jos ajattelen uskovaisen näkökulmasta, niin näen elämän testinä. Joka sekään ei mielestäni ole huono vaihtoehto. Näen elämän testinä välttää kuolema viimeiseen asti.
Sillä mielestäni kuolema on se asia mikä tästä elämästä tekee niin monimutkaista: että kaikki lakastuu pikku hiljaa. Ja kun tuntuu että ihmisen ymmärrys ei voi sitä käsittää. Että kuinka kaoottista kaikki on vaikka tuntuu että luonnossa on jonkin näköinen harmonia. Vaikka sen alla piilee vain selviytymistaistelu.
Mitä mieltä olet tästä Nott, mitä edellä kirjoitin? 🙂