Joo, kirjoittaminen auttaa asioiden selkeyttämiseen. 🙂 Minusta on mielenkiintoista lukea ajatuksia, vaikkein viime aikoina olekaan jaksanut kommentoida.

Me olemme uskontojen suhteen hyvin eri linjoilla, mutta eihän se vielä tarkoita käännyttämistä.

On tää maailma kyllä karu paikka, kun miettii että me ollaan koneita joilla sydän pumppaa verta aivoihin ja näin muodostamme ajatuksia ja kun sydän vaikenee niin kaikki elämä kaikkoaa. Ja en vain pysty käsittämään sitä että miten sitten olemme olemattomia. Siis mun aivot heittää voltin kun ajattelen että ei ole enää missään. Että ennen syntymää me ei olla missään ja kuoleman jälkeen me ei olla missään. Kuolemahan on prosessi jossa hengitys lakkaa ja tukehtuu, joka tuntuu varmasti hirveältä. Miettii että tässä sitä sitten on ja pitäisi jotain tehdäkin vaikka tämä maailma on niin hirveän huonosti suunniteltu. Siis ihmisetkin on niin hauraiksi tehty ja kuolema vaanii joka puolella. Sitten toisaalta ihminen ei voi oikein olla tekemättäkään mitään kun pitäis hankkia ravintoa ja liikkua. Ja kaiken lisäksi sitten aivojakin pitää kehtittää. Sitten elämästä tulee tällainen vyyhti missä yritetään jotenkin vain taistella olemassa olosta ja jollekin pitää puhua joka päivä. Ja kuitenkin olemme yksin tällaisella pallolla ja painovoiman ansiosta emme lennä avaruuteen. Ja taivaalla on tuollainen järjettömän kokoinen pallo joka on oikeasti tulta ja sen valosta saamme energiaa ja sen ansiosta on elämää maapallolla ja sitten se on vain yksi biljoonista kuumista palloista jotka ovat syntyneet kauan sitten, mutta jotka kuitenkin räjähtävät jossain vaiheessa. Ja tämä kaikki mitä näemme ja emme nää on ollut joskus järkyttävän kauan sitten pieni piste ja se on alkanut laajenemaan. Ja tällä pallolla missä nyt olemme on ollut joskus miljardeja vuosia sitten isoja liskoja, mutta sitten tuli kivi jostain tuolta järjettömän kaukaa ja järjettömällä vauhdilla joka tuhosi ne, paitsi sen kiven ansiosta nisäkkäät alkoivat hallita maapalloa ja sitten joistain lajeista kehittyi karvaisia olentoja joilla on kädet ja ensin ne vain kiipeili puissa, mutta sitten ne meni maahan ja alkoivat käyttää kiviä työkaluina ja sitten tuhansien vuosien aikana ne vaelsivat ympäri tämän pallon ja niistä kehittyi karvattomia. Sitten pari tuhatta vuotta sitten tuli puuseppä joka sanoi että olen Jumalan poika, ja tätä puuseppää pidettiin pahana kun hän sanoi niin ja hänet naulattiin ristiin. Jonka jälkeen hän kuoli muttei kuollutkaan ja sitten tällä hetkellä suuri osa ihmisistä ympäri tämän pallon kantavat tätä ristiä kaulassaan, johon tämä puuseppä naulattiin. Ja ihmiset jopa tappavat toisiaan tämän puusepän takia. Ja nyt tämä puuseppä on pikku hiljaa unohtumassa, kun nämä karvattomat apinat alkavat miettimään muita asioita.

Että tämmöstä.

Minun taas on mahdoton ymmärtää, että miksi me olisimme erityisasemassa kaikkiin muihin elollisiin "biologisiin koneisiin" nähden. Miksei eläimillä, kasveilla ja bakteereilla olisi sitten myös kuolemanjälkeistä elämää? Tai entä elottomat asiat, joilla kuitenkin on elinkaari, kuten virukset tai aurinko?

Tietoisuuden sammuminen on kyllä sellainen ajatusten nyrjäyttäjä ettei tosikaan. Ensin sitä on olemassa, mutta sitten ei enää olekaan. Uskonnottomana kuitenkin ajattelen, että ajatuksen vaikeus ei ole todiste tai (paremman sanan puutteessa) oikeutus kuolemanjälkeisen elämän olemassa ololle. Lisäksi miksi olisi vain kuolemanjälkeistä elämää, muttei ennen syntymää ollutta elämää?

Mistä ajattelet(te) sielun tulevan?

Mitä tarkoitat ihmisen olemassa olosta taistelemisella? Elämä on kyllä kovaa työtä, on kaikenlaisia murheita, sairauksia ja kuolemakin lopulta korjaa, mutta eikö noin keskimäärin ihmisten elämä ole suhteellisen huoletonta kun verrataan etenkin esihistoriallisiin aikoihin tai villieläimiin? Elämme pidempään ja terveempinä. Väkivalta on vähentynyt. Tasa-arvo on parantunut. Elämä tarjoaa ihan eri tavalla mahdollisuuksia verrattuna vaikkapa isovanhempiini.

Minullekin ajatus kuolemasta on pelottava, joskin kaukainen - en vielä sentään niin vanha ole! 😉 Ajattelen, ettei kuolema aina kuitenkaan ole vihollinen, vaikea tai kivuliaskaan. Vaikean sairauden tai pitkän elämän uuvuttamalle se voi olla armahdus.

Tuota armahdus asiaa olen miettinyt. En näe välttämättä kuolemaa armahduksena, jos tosiaan on niin että tietoisuus häviää. Miten se sitten armahtaa, kun ei ole enää mitään mitä armahtaa kun kerran tietoisuus on hävinnyt ja ei ole enää mitään jäljellä? Vähän varauksella suhtaudun siihen.

En tarkoita että olisimme erityis asemassa. Jos Luoja on olemassa niin hän on tehnyt kaiken. Eikä pelkästään ihmistä.

En pidä olemattomuuden ajatuksen vaikeutta mitenkään todistavana, mutta se voi olla yksi lähtökohta sille minkä takia yleensäkään on mitään uskontoja tai minkä takia näistä asioista kekustellaan...

Tuli taas sellanen olo että maailma on pahempi paikka kuin Helvetti. Täällä me synnytään, yritetään elää mutta joudumme myllyyn joka tekee meistä jauhelihaa. Tai mätänemme maan alle. Madot syö meidät. Ja mitään ei ole enää jäljellä elämästä sen jälkeen. Tietoisuus hajoaa atomeiksi ja maapallo jatkaa kulkuaan loputtomassa avaruudessa. Joka menee kohti tuhoa. Mikään ei tunnu olevan niin varmaa kuin kuolema ja ikuinen ei-missään oleminen. Ensin elämme tämän elämän helvetissä ja sen jälkeen kaikki on ohi. Mikään hyvä, kaunis tai tärkeä ei kestä. Kaikki olemme multaa maan alla tänään tai viimeistään huomenna. Itku ei auta eikä valitus, kaikilla sama kohtalo: maatua ikuisessa unessa jossa ei näe unia. Maapallo riippuu tyhjyydessä ja Jumala on kauan sitten jo hylännyt tämän paikan. Kaikki matkaamme kohti ikuista unohdusta. Mikään ei auta tähän elämän tuskaan... 🙁

Mietin tässä sitä että eikö ideaali maailma olisi tällainen: pahat ihmiset joutuvat helvettiin, hyvät pääsevät taivaaseen. Elämä on pelkkä testi että kuinka kova äijä tai muija oot, siis että kauanko pää pysyy kasassa. Ja elämä on myös kilvoittelua että kuka meistä jaksaa kauiten sinnitellä täällä. Kun ihminen kuolee, hän on Jumalan vallan alla ja muitten ihmisten ei tarvitse enää huolehtia hänestä. Ihmisestä täytyy pitää silloin vielä huolta ja häntä täytyy kohdella kunnioittavasti (siis jos hän sen ansaitsee) kun hän elää. Itsemurha on erittäin vakava teko, jota varmastikaan Jumala ei katso hyvällä. Koska Jeesus sanoi: Rakasta toisia niin kuin itseäsi. Eli täytyy rakastaa ensin itseään ja sitten myös lähimmäistään.

Kiteytettynä: Ideaali maailma olisi minusta sellainen, jossa todellakin on Jumalan pelkoa ja rakkautta häntä kohtaan.

Tämä on tietenkin vain yksi vaihtoehto millaisena haluaisin nähdä maailman ja millaisena se olisi ehkä hyvä nähdä...

Mitä olette mieltä siitä, että: onko ihminen loppujen lopuksi kone vai jotain sielun käsittävää?

Koska jos loppujen lopuksi onkin niin ja siltä näyttää että ihminen onkin jonkinlainen kone, niin minkä näette elämän tarkoituksena?

Siis jos tämä elämä onkin vain koneiston yllä pitämistä, miltä se näyttää, niin eikös esim. kristinusko juuri sopivasti pehmennä ihmisen kuoleman pelkoa? Juuri sen verran ettemme tee mitään mielettömiä ratkaisuja. Eikö elämän resepti voisi olla että sopivassa määrin Jeesusta ja sopivasti koneen huoltoa? Kummatkin tuovat oman mausteensa...

Mikä on sielu? Uskonnot käsittelevät sen kuolemanjälkeisiä vaiheita, mutta tietääkseni, ja korjatkaa jos nyt ihan päättömiä kirjoitan, uskonnot eivät ota kantaa, että mistä sielu tulisi, kuka ja miten se syntyi ja missä vaiheessa sielu ja ruumis olisivat yhdistyneet. Mitä oli ennen syntymää?

Ja koska ei ole mitään näyttöä siitä, että minuus, henki tai sielu säilyisi kuolemassa, niin minun johtopäätökseni on, että se on "koneen" tuotos.

Ajattelen, että jos nyt jotain kuolemanjälkeistä elämää sattuisi olemaankin, mihin en kylläkään usko, niin se olisi luonnollinen osa elämää, joka tapahtuisi kaikille. Uskonnoilla ei siis ole tässä mitään virkaa, vaan elämä jatkuisi toisessa muodossaan välittämättä siitä, miten lihallisen elämänsä vietti.

Elämällä on se merkitys, jonka yksilö sille itse antaa tai minkä merkitykseksi kokee. Laajassa, universaalissa mittakaavassa en itse katso olevani sen merkityksellisempi tai merkityksettömämpi kuin ärsyttävän kovaääninen seinänaapurini, aurinko tai pöydällä oleva leivänmuru.

Ajattelen, että hyvän elämän resepti on juurikin sopivissa määrin koneen huoltoa ja filosofista pohdintaa. Jollekin se pohdinta tarkoittaa Jeesusta, joillekin Gaiaa. Toisille se voi olla Paulo Coelhon ajatukset, Helena Anhavan runot, Kierkegaardin pohdiskelut tai somen motivaatiolauseet. Ajattelen, että tärkeintä on, että kunhan on jotain.

Mutta eväätkö sen mahdollisuuden, että elämä voisi olla pelkkää koneen huoltoa? Koska loppujen lopuksi, eikös se juuri pidä meidät hengissä? Eikö kaikki muu loppujen lopuksi ole vain ajan vietettä.

Jotenkin minulle tulee ns. sielu mieleen, kun puhutaan ihmisen elämästä. En tiedä, eihän se tunne mitään todista, mutta jotenkin kuitenkin tuntuu siltä että ehkä tämä elämä ei ole vain maanpäällinen. Jokin mysteeri tuntuu piilevän jossain tuolla. Sanottiin sitä sitten Jumalaksi tai muuksi... Ja sielu tai ns. tietoisuus, jota tarkoitan, voisi jossain muodossa säilyä rajan yli...

Kyllä minusta elämä voi olla silkkaa koneen huoltoa, hengissä pysymistä ilman filosofista tasoa. Kaiketi sellaisiakin ihmisiä on. En näe siinä mitään pelottavaa, väärää tai pahaa. Uskonnottomana en näe mitään yhteyttä olemassa olemisen ja hengissä pysymisen sekä uskontojen jumaltarujen tarjoamien merkitysten välillä. Päinvastoin ajatus sanellusta elämän merkityksellisyydestä on minusta ahdistava.

Ajattelen, että ajanviete on itse asiassa se asia, joka useimmiten antaa elämälle merkityksen. Tosin omassa ajattelussani sitä ei voi kutsua ajanvietteeksi, koska sehän implikoi, että siinä tehdään jotain toissijaista tärkeämpää asiaa odotellessa. Itselleni perustarpeiden tyydyttämisen jälkeiset asiat ovat elämän rasva, suola ja sokeri. Tai miksei jo perustarpeiden tyydyttäminen, koneen huolto, voisi olla merkityksellistä? Hyvä ruoka vaikkapa, onko parempaa nautintoa.

Stephen Fry ilmaisi asian osuvasti: "It is the useless things that make life worth living and that make life dangerous too: wine, love, art, beauty. Without them life is safe, but not worth bothering with."

Tuli vaan mieleen, että minkä ikäinen Nott olet? Ajattelin vaan että oletko samaa ikä-luokkaa kuin minä, eli kolmekymmentä?

Voi olla noin kuin sanot, mutta itse käännyn toiseen suuntaan. Jossittelen vähän että mitä jos: tämän universumin onkin luonut jokin maailman ulkopuolinen tekijä? Mitä jos kaikki ei olekaan vain fysikaalista? Mitä jos kvanttifysiikassa selviää jotain käsittämätöntä? Itse henkilökohtaisesti en pidä oikeastaan mitään täysin selvänä asiana. Esim. kvanttifysiikka on niin tajunnan räjäyttävää että alta pois. Sitten mustat aukot ja muut ovat aivan ihmeellisiä. Sitten pimeä aine ja energia. Siis miten voi olla niin että maailmankaikkeudessa suurin osa aineesta on sellaista jota ei voida havaita?

Toisaalta sitten kun minua alkaa liikaa huimaamaan tämä avaruuden käsittämättömyys, niin palaan kristinuskoon. Se on minulle tukipilari. Ilman sitä en pärjää. Se että tulee elää moraalisesti oikein, niin koskettaa minusta jokaista ihmistä.

Tuli vaan mieleen Wittgensteinin sanat: "Vaikka kaikkiin tieteen ongelmiin olisi saatu vastaus, ei ihmis elämän ongelmia olisi edes vielä lähestytty." Jotenkin noin se meni...

PS. Tuli tossa autoa ajaessa mieleen, että mitä jos elämässä ei ole kyse muusta kuin kunniasta? Ja siitä että millaisena meidän elämän muistavat tulevat sukupolvet. Sillä muistaminen on tärkeää. Se on ihmisyhteisöissä mielestäni yksi avain asioista. Tavallaan, jos ei muuten, niin siten saamme lähes loppumattoman elämän. Säilymme läheistemme mielessä ja aina sukupolvesta toiseen. Ja juuri siinä mielestäni on kyse juuri siitä kunniakkaasta elämästä. Jos esim. puhumme itsemurhasta, niin itsemurha ei ole kunniakas teko ja sitä voivat tulevat sukupolvet halveksia, jos joku siihen päätyy. Minusta juuri kysymys itsemurhasta on se ratkaiseva, se ei ole kunniakasta ja juuri sen perusteella ajattelin että kunniakas elämä on kaiken a ja o... (ja pitkä elämä)

Moikka minäitse89! 🙂

Olen sinua vanhempi, -81 syntynyt eli vielä pari vuotta kolkyt-jotain ikäinen.

Ajatus kaikenluojasta ei istu minulle, koska en ymmärrä millä motiivilla ja ketä varten kaikki olisi luotu. Tai että jos kaikella on luoja, niin mistä se ensimmäinen luoja sitten tuli?

Kvanttifysiikka ja avaruuden mittasuhteet ovat asia, joista en pysty ymmärtämään. Mutta ajattelen, että vaikka minä (tai tiede) en pysty selittämään ilmiöitä, niin se ei tee Jumalaa todeksi. Selittämätön tarkoittaa vain selittämätöntä, sitä, ettei asiaa vielä tunneta.

Wittgensteinin ajatuksen ymmärrän niin, että uskonnoilla on roolinsa moraalis-eettisissä kysymyksissä, ei olevaisen selittäjänä. Tiedehän ei oikeastaan pysty ottamaan kantaa siihen, mikä on oikein tai väärin. Mutten kuitenkaan ajattele, että moraali olisi sidottu uskontoihin eli että se olisi ainut moraalin lähde, tai että niiden tarjoama moraali olisi oikein. Näen uskonnot vertauskuvin toimivina pohdinnan apuvälineinä, jotka eivät tarjoa suoria vastauksia tai totuuksia ihmiselämän suuriin kysymyksiin.

Tarkoitatko kunnialla saavutuksia (keksintöjä, merkittävää taidetta, korkeaa asemaa), jotka jäävät historiaan vai kunniallista elämää, jossa lapsenlapset lämpimästi muistellen kertovat omille lapsenlapsilleen miten oikeudenmukainen, hauska ja auttavainen persoona edesmennyt oli ollut?

Tarkoitatko kunnialla saavutuksia (keksintöjä, merkittävää taidetta, korkeaa asemaa), jotka jäävät historiaan vai kunniallista elämää, jossa lapsenlapset lämpimästi muistellen kertovat omille lapsenlapsilleen miten oikeudenmukainen, hauska ja auttavainen persoona edesmennyt oli ollut?

Moi.

Oikeastaan kumpaakin. Se riippuu niin ihmisen lähtökohdista. Kaikilla ei ole samanlaisia etuja elämässään kuin toisilla. Ehkä se että moraalisesti eletty elämä ja siinä sivussa jos pystyy jotain pysyvää saavuttamaankin, niin ehkä sellaisena pidän hyvää elämää. Toisaalta ne on niin tilanne kohtaisia asioita, että en nyt osaa tarkemmin eritellä...

• Muokattu kirjoittajan toimesta 5 vuotta, 6 kuukautta sitten. Syy: Kirjoitusvirhe