Minulle tuli viesteistänne mieleen, että itse henkilökohtaisesti en näe Jumala "kädenjälkeä" maailmassa.

Minusta ihminen on radikaalisti vapaa, niin kuin Sartre totesi, sillä mikään korkeampi voima ei kahlitse ihmistä... Eli ihminen todellakin on täysin vapaa, josta toki seuraa että ihmisellä on suuri vastuu myös. Varsinkin omasta elämästään.

Mutta se jotenkin helpottaa minun oloa, kun ajattelen että olen perustavan laatuisesti vapaa. Minun ei tarvitse kiinnittyä mihinkään uskontoon. Ei kristinuskoon, buddhalaisuuteen tai mihinkään muuhunkaan...

Toki ihminen saa kiinnittyä uskontoon jos hän haluaa, mutta itse en aio.

Vaikka elämä onkin haastavaa usein, niin kuitenkin se että saan toimia vapaasti, ilman mitään metafyysistä ohjausta, on hienoin asia mitä tiedän. Toki en voi tietää että päädynkö kuoleman jälkeen johonkin... Siltä tosin näyttää että en päädy mihinkään. Vaan kuolemassa tietoisuus sammuu lopullisesti... Mutta ainakin nyt tällä hetkellä voin vielä nauttia vapaudesta... Koska olen elävien kirjoissa...

Kyllä varmaan jokainen vakaumus elää ja muokkaantuu vuosien karttuessa. Yleensä nuoruuteen kuuluu jyrkkyys ja mustavalkoisuus, mutta ikä tuo sitten mukanaan sävyjä ja syvyyttä. Elämänkokemukset koettelevat, jotkin ajatusrakennelmat sortuvat ja toiset kestävät. Tai käy kuten rakkaussuhteessa: alkuhuuma hälvenee, voi olla kriisikausia ja kyseenalaistamisia, kunnes sitten tulee vakiintuneen rakkauden ja sitoutumisen vaihe. Moni menettääkin uskonsa aikuistumisen myrskyissä tai ainakin käy niin, että "teologia venyy". Uskon, että tämä on seurausta liian yksioikoisista ja koettelemattomista ajatusmalleista.

Uskovissakin on monenlaisia ihmisiä. On niitä, jotka sulkeutuvat piruntorjuntabunkkereihin, ja sitten jotkut toiset käyvät dialogia vähän joka suuntaan. Useimmat ovat jotain siltä väliltä. Telaketju-uskovien alle olen joskus itsekin jäänyt. Eivät he pahaa tarkoita, mutta psykologinen kypsymisprosessi on... kesken. Taustalla voi olla pelkoakin haasteista.

Itse olen aika monessa liemessä keitetty, ja helpot vastaukset ovat monessa kohdin karsiutuneet. Muutosta tapahtuu kahdella rintamalla: sitä alkaa sietämään paremmin mysteerejä ja jännitteitä, ja toisaalta palaa entistä enemmän simppeleihin ydinjuttuihin kuten armoon ja rakkauteen. Olen huomannut esimerkiksi, että Katekismus on hyvin syvällinen ja vaikeakin kirja.

Pitkässä avioliitossa käy myös niin, että ihminen hioo ihmistä. Samoin tulisi olla uskossakin: ihmisen olisi tärkeää suostua sydämensä läpivalaistukseen esimerkiksi Raamatun äärellä, jolloin itsekkyys ja tekopyhyys paljastuvat ja tulevat valoon ja parannuksenteon piiriin. Lopputuloksena on, kuten luin Tuomas Enbusken osuvasti sanoneen, parempi versio minusta, eikä suinkaan muita parempi minä.

Vierastan vähän sitä aggressiivista kiihkoa, jota joskus kristityissä tapaa. On toki hyvä olla tosissaan, kierkegaardia mukaillen asua vakaumuksessaan eikä vain tarkkailla sitä etäältä, mutta jos homma menee riitelyksi, en kyllä jaksa jäädä vääntämään.

Tykkään keskustella erilaisista maailmankatsomuksista, ja kuten sanoitkin, muunkinlaisista katsomuksista voi löytää toivoa ja merkitystä. Niistä muista minulla ei tosin ole kokemusta, enkä osaa niistä mitään oikein sanoa. Olen kasvanut kristinuskoon, käynyt läpi kasvukipuni sen piirissä ja (toivottavasti) kasvanut aikuistuneeseen vakaumukseen, jossa ei tarvitse pelätä erilaisia ihmisiä ja ajatuksia. Viime kädessä koen olevani melko perinteinen kristitty, mutta lukuharrastus ja filosofia tuovat oman pikantin mausteensa. Sekä tietenkin se sairastaminen.

Tänään on vähän semmoinen päivä, että ei oikein tule mitään järkevää ulos.

Tuntuu siltä, että itsellä eivät yksinkertaisetkaan asiat toimi niin kuin pitää. Heräsin aika stressaantuneena ennen herätyskelloa. Sydän pamppaillen. Olen kyllä aikaisemmista viesteistä viisastuneena myös levännyt viime aikoina, mutta kun stressinsietokyky on (varmaankin pysyvästi) alentunut niin jotenkin sitä vaan aina tulee sen paineen selättämäksi.

Piti aivan kaivella tämän hetken ilon aiheita mielestä. On niitä muutamia: tämän viikon lupailtu lämpöaalto, ulkoilu ja lukeminen. Haaveilen myös joistain parvekkeen viherkasveista.

Mitä tulee tuohon, että tavalliset asiat sakkaa niin tarkoitan sillä toiminnanohjausta, joka rapistuu minulla nykyään ensimmäisenä ja melko herkästi. Tuntuu, että aivan kaikki perus asiat pitää väkisin vääntää ja jatkuvasti itseä kannustaa. Toiminnasta toiseen siirtyminen tuntuu psyykkiseltä kivulta. Ponnistelu uuvuttaa. Ajatukset törmäävät jatkuvasti samoihin pelkoihin ja muihin juttuihin - ja sitten toisiinsa. Luultavasti nämä ovat edelleen uupumisen merkkejä. Viikonloppuna oli paljon kaikkea. Pitää yrittää lepäillä aina tilaisuuden tullen tänään.

Pyhiinvaeltaja jatkaa vaellustaan omassa genressään. 89:si ei valitse mitään uskontoa. Tiimalla palautuu viikonlopusta. Kaikki kuulostaa hyvin inhimilliseltä, siis että on kosketuspintaa samaistua.

Mä olen 55-vuotta, kolme tuttua on tehnyt im. 30-periodilla, kaksi lapsuuden kaveria juo tällä hetkellä itseltään henkeä pitkitettynä im:hana. Olen nähnyt monenlaisia kärsimysnäytelmiä jotka ovat päätyneet hautaan hyvinkin nuorina. Kaksi aika kovaa ryyppyveikkoa olen nähnyt raitistuvan. Kukaan minun lähipiiristäni ei ole tokaissut "elämä on ihanaa". Haluisinko jonkun toisen ihmisen saappaisiin? No en.

Joskus lapsena uskoin että elämä saattaa kääntyä koska tahansa ihan huipuksi - joskus olen saanut kokea tuollaisen "huipun", vaikka sanomalla ihmiselle johon olen tuntenut vetoa "mä rakastan sua - ja toinen on vastannut niin mäkin sua" hetken olen tuntenut olevani "oman elämäni sankari".

Se että olen tuntenut itseni "hyväksytyksi tähän elämään" on kokemus jota kaipaan. Olisikohan helpompaa jos minulla ei olisi ollenkaan positiivisia kokemuksia, ei olisi mitä kaivata...

• Muokattu kirjoittajan toimesta 6 kuukautta, 1 viikko sitten. Syy: Lisäys

Elämä on aina ja tulee aina olemaan vaikeeta. Se näyttää olevan jonkinlainen luonnonlaki. Ja ihminen taistelee taisteluaan päivästä toiseen.

Kaikki muut eläimet myöskin käyvät omaa taisteluaan. Ihminen vaan käy enemmänkin sellaista filosofista taistelua, muut eläimet sitten muunlaista.

Onneksi sentään välillä voi vähän levätä, että ei se elämä nyt kuitenkaan varmaan ihan 24/7 taistelua ole. Tai voi toki olla...

Pääosin sellaista henkiinjäämis taistelua tämä elämä tuntuu olevan.

Joskus ehkä tulee muutaman minuutin hetki kun voi sanoa että elämä on nyt ihanaa, mutta se hetki tulee harvoin ja kestää tosiaan yleensä vain pari minuuttia. Sitten taas taistelu jatkuu...

Ihminen haluaa tulla hyväksytyksi johonkin yhteisöön. Ainakin suurin osa haluaa. On sitten toki erakkoja myös. Se vaan on ikävää, että monet yhteisöt tuntuu olevan vain ryyppy-porukoita ja sen tietää miten siinä käy jos itse kuuluu sellaiseen yhteisöön. Henki voi lähteä.

Kärsimys näytelmiä todellakin näkee tässä maailmassa. Useat kuolevat jo nuorena. Lähinnä yleensä päihteisiin. Itsemurhat myös aika yleisiä.

Olen itselleni vain kehittänyt sellaisen elämänfilosofian, että yritän nauttia pienistä hetkistä. Esim. lukeminen on välillä aika nautinnollista. Muutaman sanan vaihtaminen jonkun tutun kanssa. Tai sitten välillä vain se kun juon Vichyä. Siis sehän vai olla todellakin nautinnollinen hetki kun juo sitä Vichyä tai vaikka kahvia. En tiedä toimiiko tällainen elämänfilosofia aina? Ei välttämättä. Kun usein elämä on sitä yhtä ja samaa taistelua. Mutta voi sitä yrittää kuitenkin tarttua hetkeen. Eipä siinä ainakaan mitään menetä...

• Muokattu kirjoittajan toimesta 6 kuukautta, 1 viikko sitten. Syy: Kirjoitusvirhe

Tuo pienistä hetkistä nauttiminen on taito jonka olen hukannut tällä hetkellä - toivon löytäväni sen takaisin.

Toisinaa ihmisen henki on todella tiukasti kiinni elämässä vaikka ihminen käyttäisi päihteitä lähes "kaksin käsin". Toisilla taas henki lähtee kuukausissa tai parissa vuodessa. Tietenkin henki voi lähteä muutamassa sekuntissa jos olosuhteen sille täyttyvät.

Tekeekö järjen ja tunteiden ristiriita elämästä kärsimystä? Sitten kun järjen ja tunteiden rinnalle otetaan vielä henki on vielä monimutkaisempaa.
Ihmiselämä on filosofista, psykologista, henkistä olemista. Tarkoitan henkisellä ihmisen piilotajuntaa/alitajuntaa. Sanotaan että alitajuntaan on painunut jokainen hetki elämästä, ja tahdosta riippumatta asiat vaikuttavat meidän tietoiseen tajuntaan?
Välillä tuntuu että tämä Tukinetin yhteisö on paikka jonne hyväksytään yksilöinä, koska täällä ei "lytätä" kirjoittajien ajatuksia, näin olen kokenut.
Luulen että meistä jokainen haluisi kuulua johkin työyhteisöön jossa pärjäisi omien voimavarojen mukaisesta. En koe itseäni samaistumaan mihinkään uskonnoliseen yhteisöön, täysin. Monessa traditiossa on hyvä ja semmoisia juttuja joita en voi näiellä vaikka kuinka pureskelisin, ainakaan nyt.
Mun mielestä jokaisen uskonnon päätarkoitus tulisi olla pyrkimys ihmiskunnan yhdistämiseen ja maailmanrauhaan. En voi ajatella sitä että pyritään yhden uskonnollisen tradition sisällä "totuuteen - koska meillä yksin on totuus ja muu on harhaa". Joku toinen pystyy - se hänelle sallittakoon.

Lähden koiran kanssa harjulle ja yritän hengitellä hetkessä.

Itse kuulun oikeastaan muutamaan yhteisöön. Se on hyvä homma, mutta toki olen myös aika paljon yksin. Eikä se toisaalta minua haittaa. Joskus suorastaan nautin kun saan olla yksin, mutta kohtuus kaikessa. Kyllä minunkin pitää nähdä ihmisiä aina välillä.

Uskonnoista sen verran että: ymmärrän kyllä sen miksi ihmisiä uskonnot kiehtoo ja uskonnolliset yhteisöt. Niistä voi saada tukea ja turvaa, mutta minulle tulee jotenkin ahdistunut olo, jos vaikka käyn Jumalanpalveluksessa tai jossain vastaavassa. Tästä puhuttiinkin jo aiemmin. En tiedä mikä minua siinä ahdistaa. Mutta ahdistaa kuitenkin. Minusta vaan tuntuu jotenkin siltä, että uskonto voi viedä ihmiseltä vapauden. Ja minusta juurikin vapaus on arvokkain asia ihmiselämässä.

Ja juurikin tuo, että miten esimerkiksi pappi voi sanoa, että hän tietää totuuden? Minusta tiede on enemmän totuuden jäljillä. Teologia ehkä enemmänkin vain runoutta jossain mielessä.

Päihteistä vielä sen verran, että minusta pitää olla niiden suhteen nolla toleranssi. Ainakin minulla on. En usko, että päihteiden käyttö on millään tavalla hyväksi ihmiselle. Pienikin määrä alkoholia voi tehdä hirveää tuhoa... Suomalainen päihdekulttuuri jotenkin ottaa päähän. Kun se alkoholin kittaaminen on niin yleistä. Kännissä kaikki estot häviää, mutta sehän vasta vaarallista onkin. Kun siinä tilassa ei useinkaan välitä enää mistään. Siinä tilassa voi tehdä aivan hirvittäviä tekoja. En oikein ymmärrä miksi pää pitää saada niin sekaisin? Alkoholi nimittäin voi "sulkea" etu-aivolohkon täysin. Ihminen ei pysty silloin ajattelemaan selkeästi. Ja se voi olla menoa sitten...

Moi.
Lasketaanko sosiaalinen työtoiminta yhteisöksi? Enkä se on yhteisö...eli minulla on ainakin yksi yhteisö.

Mä en tiedä mutta luulen että uskonnollisiin yhteisöihin kasvetaan, totutaan  sitä kautta yhteys. Tosin suomalaisista on varmaan harvempi kasvanut Buddhalaisuuteen, islamiin, hindulaisuuteen, jne?
Vapaus ajatella itsenäisesti on varmaan se mitä tarkoitat? Ihmisissä on iso joukko jotka antavat ajattelun joillekkin muille?

Jotkut laskevat teologian tieteeksi, nooh jos se tuntuu hyvältä tehkööt sitten niin. Sitten taas jos verrataan kvantti fysiikkaa tieteenä ja miten jotkut ihmiset ovat päätyneet intuitiivisesti tai miten hyvänsä samoihin johtopäätöksiin pitkässä juoksussa. Tarkoitan materian perimmäistä olomuotoa niin kvattifysiikka ei o hirveesti harpannut intuition ohi...  Sitten taas jos verrataan evoluutiota/luomiskertomusta/alkuräjähdystä niin luomiskertomus ja syntiiin lankeaminen ovat runollinen tai symbolinen tapa esittää maailman luominen ja ihmisen vapaatahto.

Mua rupee myös ahdistaan papien puheet, tosin on heidänkin ammatissaan sellaisia jotka "iskevät hyvän kertomuksen" jopa raamatusta, mutta se vaatii elämänkokemusta ja poikkeamista jokapäiväisistä jaaritteluista.

Mulle nykyään aloholin käyttö on yksi olut sellaisessa seurassa jossa juodaan vain yksi olut. Tänä vuonna on ollut tarve kolmeen oluseen. Jos olen sellaisessa seurassa että ei juoda sitä yhtä olutta niin sitten ei juoda. Sellaiseen seuraan jossa "kaadetaan olutta kitaan" en ole mennyt aikoihin -eikä ole mitään tarvettakaan...

Niin, jotenkin helppo antaa muiden ajatella ja ottaa heiltä vastaan ohjeita. Esim. kristinuskossa pappi voi sanoa, että tee niin ja niin, ja siten pääset taivaaseen. Ja sitten ei muuta kuin vaan noudatetaan niitä ohjeita. Se tekee elämästä ehkä helpompaa. Mutta siinä juurikin viedään se ajattelun vapaus. Ja ihmisestä tulee jossain mielessä silloin "uskonnon orja". No toki, ei protestanttisessa kristinuskossa ihan näin ole, mutta aika monessa muussa on.

Minusta välillä tuntuu että ihmiset hakevat vain hyvää oloa uskonnoista. Kyllähän siitä hyvä olo tulee jos ihmiselle sanotaan, että ei ole mitään hätää, kuoleman jälkeen pääset paratiisiin ja siellä olet ikuisesti onnellinen. Mutta onko se sitten totuus?

Kyllä teologia varmaan silloin on tiedettä kun tutkitaan esim. miten jotkut uskonnot on kehittyneet tai jotain vastaavaa, mutta sitten kun ruvetaan puhumaan esim. pyhästä hengestä tai vastaavasta niin se on minusta aika kaukana tieteestä...

Itse en ole juonut alkoholia kymmeneen vuoteen... Jos nyt joisin edes vähän, tulisi varmaan hirveä olo...

Uskonnot, ideologiat, filosofiat antavat ohjeita mutta on niin vaikeaa hyväksyä yksi ajattelu suuntaus.

Ihmiset hakevat hyvää oloa lääkkeistä, alkoholista, uskonnoista, rahasta, vallasta, jne. Kunhan on hyvä olo. Itselle riittäisi kohtalainen olo. Tämä ahdistunut ja ristiriitainen olo ei tunnu mukavalata.

Teologia tuntkii kristinuskoa sisältäpäin - Uskontotiede selvittää uskontojen alkuperiä, jne.

Mä luulen että "pyhä henki" oli käsite joka oli ymmärrettävissä parituhatta vuotta sitten. Jos Jeesus olisi puhunut kvanttikentistä niin tuskin ne 12:ta olisivat edes seuranneet... Sitten kun on kolmiyhteinen Jumala isä, poika, ja pyhähenki joilla kaikilla kolmella oma persoona mä en pysty käsittään oikein mitenkään... ja Luoja tietää olen yrittänyt.

Olen huomannut, että hyvän olon hakeminen voi olla jollain tavalla vaarallista. Siis esim. alkoholista. lääkkeistä, uskonnosta... Se on aika paradoksaalista, että silloin kun ihminen tuntee olonsa hyväksi niin se on kaikista vaarallisin tila... Siitä tuli mieleen juurikin se Nietzschen käsite "Viimeinen ihminen", josta joskus kirjoitinkin, että "Viimeinen ihminen" on sellainen ihminen joka hakee lähes koko ajan vain hyvää oloa ja paradoksi on siinä että sen takia sellaisen ihmisen elämä on huonoa.

Minäkään en käsitä sitä kolminaisuus-oppia. No ehkä mun ei tarvitsekaan...

Elämän paradoksi pyrkimys hyvään elämään - mutta ei hyvään oloon.

Ristiriitainen juttu.

Kai se hyvä olo on sitten hyvän elämän sivutuote... Mutta en ole varma, millaista loppujen lopuksi hyvä elämä on... Ehkä kivun poissa oloa fyysisen ja henkisen...

minäitse89 kirjoitti:
Kai se hyvä olo on sitten hyvän elämän sivutuote... Mutta en ole varma, millaista loppujen lopuksi hyvä elämä on... Ehkä kivun poissa oloa fyysisen ja henkisen...

Me ollaan varmaan puhuttu tästä monta kertaa mutta ei tää näytä selviävän.
Kohtalainen elämä voisi olla ihan okei.
Kohtalaisessa elämässä voi tehdä asioita joista pitää - mutta tässä ahdistuksessa ei todellakaan näe asioita joita on tehnyt joista voisi olla tyytyväinen.
-Nukuin viimeyönä kohtalaisesti.
-Pystyin nousemaan sängystä ja käymään wessassa.
-Keitin puuroa/kahvia ja lenkitin koiran.
-Kirjoitan tätä sohvalla.
-Ulkona paistaa aurinko, jne.
Silti mielessä olen alakuloinen - kaipaisin juttelu seuraa.
Näen vain ne asiat mitä minulla ei ole...elämä näyttäytyy karuna.
Tietty minun pitäisi osata katsoa toisella tavalla.

 

Elämä on karu reissu joka päättyy kuolemaan...