Jonkinlainen persoonallisuushäiriö?
Hei!
En ole koskaan aikaisemmin tällaisille palstoille kirjoitellut, joten tekstistäni voi tulla sekava, enkä oikein tiedä mistä aloittaa… 😐 Löysin tämän palstan netissä surffaillessani ja ajattelin, josko kokeilen tänne purkaa sydäntäni ja kurjaa oloani 😳. Mistähän alkaisin… 😟
Olen lapsuudesta asti kärsinyt epävarmuudesta, arkuudesta ja erittäin huonosta itsetunnosta. Lapsuuteni oli ihana, vaikkakin hieman ikäviäkin muistoja sisältyy siihen. Jo lapsena koin huonommuutta itsestäni, koin jääväni usein sisareni varjoon ja tämä tunne on seurannut minua aikuisiälle asti. Äitini oli rakastava, tukeva ja kannustava, isäni usein pilkkasi minua esim. laihuuteni vuoksi. Usein isäni sanoi esim. ettei kukaan mies minua huoli koska olen niin laiha. Ja usein kuulin isäni suusta sanat: ”sinusta ei ole ihan mihinkään, ei sinusta tule koskaan mitään”. Silti isäni on minulle rakas vaikka huonoina hetkinä nuo isän sanat nousevat mieleeni… Luonteeltani olen hyvin paljon samanlainen kuin isäni; herkkä, koen huonommuutta itsessäni, vetäytyvä, eristäytyvä, joskus jopa hyvin äkkipikainen ja suuttuessani sanat sinkoilevat ja voin jopa käydä käsiksi. Esimerkiksi kerran miehelleni suuttuessani puraisin häntä poskesta hetken mielijohteesta ja heti tämän jälkeen kaduin tekoani syvästi. Häpesin itseäni 😳.
Olen naimisissa ja minulla on kaksi poikaa. Vanhin 9-vuotias, nuorimmainen täyttää pian 6 vuotta. Kuten jo kirjoitin, olen lapsesta asti kärsinyt huonosta itsetunnosta, epävarmuudesta ja koen olevani huonompi kuin muut. Olen aika yksinäinen. Minulla on ystäviä mutta en oikein osaa pitää heihin yhteyttä. Odotan että ystävät ottavat minuun yhteyttä, mutta jos näin ei tapahdu, loukkaannun syvästi, suren sitä ettei kukaan välitä minusta ja syytän itseäni siitä että ehkä olen jotenkin outo ja kummajainen kun minun kanssa ei haluta viettää aikaa. Olen jopa mustasukkainen ystävilleni siitä, jos ja kun he viettävät aikaansa toisten kanssa. Mikä minussa on vikana, kun minun kanssa ei haluta olla, mikä minussa on vikana kun minua ei pyydetä koskaan lenkille mukaan, shoppailemaan, kahville, elokuviin… Näin huomaan ajattelevani joka kerta kun joku ystävistäni viettää aikaa toisen kanssa. Naapurissani asuu kaksi ystävääni (vai ovatko he edes ystäviäni), jotka viettävät paljon aikaa yhdessä ja minä olen yleensä se, jota ei koskaan pyydetä mukaan mihinkään. Seuraan katkerana ja surullisena heidän yhteisiä toimiaan. Ja olen jopa päätynyt siihen ajatukseen, että minä olen kummajainen kun minua ei huolita mukaan.
Olen aina ollut todella huono puhumaan. Kirjoittaminen on ollut aina vahva puoleni, siten osaan tuoda ajatukseni paremmin ilmi kuin puhumalla. En oikein osaa aina keskustella ystävienikään kanssa, sekoilen sanoissani ja saatan joskus jopa sanoa sellaista mikä ei edes pidä paikkaansa. Ja tällä olen saattanut itseni moneen kiusalliseen tilanteeseen. Ja tuon takia hieman välttelen jopa ihmisiä, kun en osaa jutella asiallisesti, pelkään että nolaan itseni lopullisesti. Olen tosiaan myös erittäin epävarma omasta itsestäni, en aina uskalla ystävienikään seuraan mennä, koska luulen ettei minusta pidetä, minua pidetään kummajaisena. Ja mitä pidempi tauko ystävien näkemisessä on, sitä vaikeampaa minun on ottaa heihin yhteyttä. Ja ehkä ystäväni sitten luulevat että haluan tietoisesti olla yksin. Kammoksun myös tilanteita, joissa on enemmän porukkaa. Haluaisin osallistua keskusteluun, olla osa ryhmää mutta yleensä siinä käy niin,että tarkkailen toisia sivusta, kuuntelen heidän keskusteluaan mutta en pääse mukaan keskusteluun joko sen takia etten saa suunvuoroa, en tiedä mitä sanoa tai en vaan yksinkertaisesti uskalla mennä mukaan porukkaa. Koen helposti oloni ulkopuoliseksi ja niinpä sitten vetäydyn yksinäisyyteeni ja suren mielessäni sitä, ettei minua kukaan huomaa.
Mielessäni olisi niin paljon kaikkea, että ajatuksistani voisi kirjoittaa vaikka romaanin mutta en osaa kaikkia ajatuksiani edes tuoda tähän. Kirjoitan ehkä myöhemmin lisää…
Kiitos jos joku viitsi lukea!
Moi Kirveli!
Laatimasi kirjoitus oli oikein selkeä ja siitä kävi ilmi ihan loogisia asioita. Vaikka sinä olit kokenut arvostelua isältäsi, niin silti osaat ajatella hänestä empaattisesti ja ymmärtävästi. Samoin, kun olit puraissut miestäsi, niin tunsit välittömästi häpeää. Näiltä osin kuulostit heti reilulta kaverilta. Tunsit paineita ettet pääse mukaan keskusteluun. Onko näin vaikka aihe olisi sinun mielestäsi todella kiinnostava ja kutkuttava?
Kutsu ihmeessä ystäväsi kylään ja järjestä itse jokin yhteinen juttu tai ota ainakin osaa jos sinua pyydetään jonnekin. Yritä samaistua ja leikitellä sellaisten ihmisten taidoilla joilla on hyvä itsetunto. keskustele heidän kanssaan ja kysele paljon. Ole avoin kehittämään itseäsi.
Kuitenkin hyväksy itsesi sellaisena kuin olet ja hyvästele isäsi kommentit jotenkin kekseliään kauniisti. Laita ne vaikka purkkiin, souda keskelle järveä tai merenlahtea ja tiputa sinne ikuisiksi ajoiksi lepoon ja meren huomaan.
Muista, että sinä elät nyt ja ansaitset myös hyvän ystävän sellaisen joka haluaa nähdä sinua ja kuunnella sinua, jolle voit purkaa vihasi ja hehkuttaa onneasi.
Hoida pahanolon tunnettasi ja masennustasi jos sinulla sellainen on. Katkaise surun kierre ja näytä taitosi ja kauneutesi maailmalle.
Vielä saattaa tulla sellainenkin aika ettet voi puuttumatta enää kuunnella mitään keskustelua, käsitteli se sitten mitä tahansa.
Mukavaa syksyä.
Ai niin, sinun suustasi tulee siis joskus jotain mikä ei pidä ollenkaan paikkansa. Sehän kuulostaa mielenkiintoiselta. Jospa vaikka tekisit juuri siitä asiasta huomioita, tarkkailisit itseäsi ja tekisit muistiin panoja kyseisistä tilanteista. Siitä voisi saada mukavan sankarin siihen sinun romaaniisi.
🙂🌻
Kiitos kalakaveri kannustavasta, positiivisesta ja mieltä lämmittävästä vastauksesta! 🙂
Luonteeltani olen todella herkkä. Loukkaannun herkästi, jos mielestäni minua kohdellaan väärin, kannan kaunaa mielessäni jonkin aikaa mutta en ole pitkävihainen. Valitettavasti näytän tämän myös ihmisille, jotka ovat mielestäni tehneet väärin minua kohtaan. Puhuminen on aina ollut minulle ongelmallista ja monen ystävän kanssa olenkin eräät keskustelut käynyt tekstiviestin välityksellä, jos meillä on jonkinlaisia erimielisyyksiä ollut. Osoitan eleillä, ilmeillä ja muulla käyttäytymisellä että nyt ei ole kaikki ihan ok. Ja sitten jälkeenpäin kadun sitä, miksi olen käyttäynyt jälleen kerran noin.
Tuosta keskusteluun ja porukkaan mukaan menemisestä. Tykkään jutella ihmisten kanssa mutta vain jos meitä on kaksi. Jos porukassa on enemmän ihmisiä, vaikka kaikki ystäviäni, koen jääväni heti ulkopuoliseksi. Kuuntelen toisten juttelua mutta en vaan jostain syystä pääse mukaan keskusteluun. En uskalla, koen ettei minua eikä minun sanomisiani arvosteta tarpeeksi jotta minua vaivauduttaisiin kuuntelemaan. En vaikka aihe olisi mielenkiintoinen ja minulle tuttu. Saatan ehkä sanoa sanan pari mutta en koe sen riittävän. Sama juttu on porukkaan mukaan menemisestä... Ja näin ehkä annan itsestäni käsityksen etten haluakaan, olen mieluummin yksin. Ehkä joku voi luulla, että olen ylpeä mitä en mielestäni todellakaan ole. Olen myös luonteeltani ns. hidas. Joudun yleensä miettimään etukäteen mitä sanoisin ja miettiessäni, ovat toiset jo ehtineet pälättää asiansa ja ehkäpä puheenvaihekin on siinä jo vaihtunut...
Usein on ollut myös tilanteita, että olen kutsunut ystäviäni kylään, kahville, shoppailemaan, lenkille mutta yleensä heillä on aina joku este. "Nyt en pääse, käydään joskus toiste..." ja sitä toista kertaa ei yleensä tule, ei ainakaan ihan heti. Joidenkin "ystävien" kohdalla sitä kertaa ei ole koskaan tullutkaan... Ehkä tämäkin on tuonut epävarmuutta mukanaan, en enää pyydä ketään mukaan, kun tuskin kukaan lähtee kuitenkaan. Tai ehkeivät he ylipäätään halua lähteä. Eli mietin, pitääkö todellisuudessa minusta kukaan...? Kyllähän ystävä on kiinnostunut, mitä minulle kuuluu ja haluaa edes silloin tällöin kanssani.
Miehelleni olen yrittänyt tästä puhua, mutta hän ei ymmärrä. Hän ei ymmärrä, miten jollekulle voi olla vaikeaa mennä mukaan porukkaan ja osallistua keskusteluun. Itse hän on suosittu ja tulee toimeen jokaisen kanssa. Olen yrittänyt hyväksyä itseni tällaisena kuin olen mutta joskus se on vaikeaa. Haluaisin olla rohkeampi, puheliaampi, sosiaalisempi mutta luonnettaanhan ihminen ei voi muuttaa. Olen yrittänyt miehellenikin puhua tästä, mutta hänen mielestään ihminen voi luonnettaan muuttaa jos hän ei ole itseensä tyytyväinen.
Tuosta romaanin kirjoittamisesta... Joskus olen itsekseni nauranutkin, että ehkä vielä joskus kirjoitankin jonkin kirjan. Minulla kun tätä mielikuvitustakin riittää vaikka muille jakaa. Sitten kunhan minulla on aikaa... Siinäpä jokin tavoite eläkevuosilleni 😀.
Haluan myös kirjoittaa lisää omista ongelmistani, puutteistani ja ns. häiriöistäni. Tuntuu, että avaudun tässä samalla itsellenikin kun puran sydäntäni ja ajatuksiani.
Olen tavallaan aina hieman hävennyt itseäni. Minulla on lapsesta asti ollut ns. pakkoliikkeitä. Tästä ei ole koskaan mitään diagnoosia tehnyt enkä ole edes oireiden takia lääkärissä käynyt mutta mielessäni olen päätellyt minulla olevan touretten oireyhtymän. Minulla on tosiaan tuollaisia pakonomaisia liikkeitä, on pakko nykiä olkapäitä, kylkiä, vatsaa... Ja noiden lisäksi tulee sellaisia äännähdyksiä kurkusta. Joille ei yksinkertaisesti itse mahda mitään. Ja tämä on kiusallista ja noloa, jos mikä. Luulen, että jokainen nämä liikkeet on huomannut mutta onneksi kukaan niistä ei ole minulle mitään maininnut. Välillä nämä oireet helpottavat ja ovat lähes kokonaan poissa, joskus tulevat voimakkaampina. Kerran erään ystäväni poika kysyi minulta; "olettko huomannut että sulla liikkuu olkapäät näin", ja sitten hän näytti miten olkapääni nykivät. En enää muista mitä hänelle vastasin, mutta menin tosi noloksi. En vaan ilkiä ihmisille, en läheisille ystävillenikään tunnustaa että minulla on tällainen ongelma. Johtuisiko tästä myös se, että puhuminen on minulle välillä vähän ongemallista. Sekoilen sanoissani, saatan puhua jotain mistä en itsekään oikein saa selvää, kieli menee ns. solmuun. Monesti korjaan tilanteen naurahtamalla ja vitsailemalla omalle typeryydelleni. Tämäkin hävettää minua toisinaan ja ehkä senkään takia en mielelläni osallistu keskusteluun, pelkään että alan sönköttää ja nolaan itseni. Muutenkaan en ole sieltä kaikkein puheliaimmasta päästä, hiljaiset hetket ovat jotenkin kiusallisia ja etenkään kun minulle ei ole luotu puhelahjoja, niin mieluummin olen hiljaa ja kuuntelen muiden keskustelua.
Olen ollut kotiäitinä 8 vuotta. Viime talven opiskelin mutta tällä hetkellä olen työttömänä. Olen aina ollut tällainen ns. eteenpäin potkittava. Jään helposti junnaamaan paikoilleni vaikka tiedostan olevan pitkästynyt ja kaipaavan jotain uutta. Mutta kuitenkin kaikki uusi ja tuntematon pelottaa minua. Haluan, että elämä menee tutulla rutiinilla, en pidä mistään uudesta ja mullistavasta. Mieheni patisti minua monta vuotta lähtemään kotoa pois, mutta en vain uskaltanut. Lopulta pienen painostuksen alla hain työvoimakoulutukseen viime syksynä ja onnekseni pääsin. En kadu hetkeäkään sitä että hain ja pääsin tuohon koulutukseen. Mutta nyt en ole uskaltanut kysellä itselleni töitä, ja olen hieman huolissani itsekin, jumiudunko taas tähän kotiin moneksi vuodeksi. Yhtä kodinhoitajan / lapsenhoitajan paikkaa hain, lähetin työhakemuksen ja ansioluettelon mutta tästä paikasta ei ole mitään kuulunut. Eli en tainut saada sitä työtä. Mieleni tekisi lähteä töihin mutta en vaan yksinkertaisesti uskalla kysellä töitä mistään. Olen myös huolissani nuorimmaisesta lapsestani, joka passivoituu hänkin tässä kotona. Käydään kyllä kerhoissa ja hän leikkii jonkin verran muiden lasten kanssa mutta pelkään että tämä ei riitä lapselleni. Kyllä hänkin kaipaisi jonkinlaisia virikkeitä päiväänsä. Päiväkotipaikka hänellä oli viime talvena mutta se irtisanottiin sen jälkeen kun valmistuin ammattiin viime kesänä. Tämäkin työttömyyteni ja kotona "laiskana oleminen" hieman hävettää minua. Välttelen tilanteita, jossa ihmiset kyselevät minulta, olenko saanut töitä ja mitä meinaan nyt seuraavaksi tehdä.
Eli minä taidan olla pelkkää ongelmaa koko ihminen... Ei ihme, ettei minusta kukaan aidosti välitä... Kirjoitan ehkä myöhemmin taas lisää, kunhan saan ajatuksiani enemmän kasaan.