Jonkinlainen, erikoinen väsymys. Maailmantilaan. Elämään. Ja kaikkeen.
Mitäpä tässä nyt sitten enää toteaisi. Elämä on aina ja ikuisesti vaikeeta. Maailmantila on mitä on. Aika tavalla yksin sitä on maailmassa. Omien ajatusten kanssa. Mitään armoa ei ole maailmassa. Jokapäiväinen kärsimys vaan. Joka sitten joskus loppuu. Ihmisellä tuntuu olevan vain elämiseen sellainen pakkomielteinen suhtautuminen, että on pakko elää. Sitähän tämä elämä tuntuu olevan, että täytyy pakottaa itseään elämää. Eihän tämä muuta ole, kuin hengissä selviytymistä oikeastaan. Ja sitten kun miettii, niin aika vähissä ovat ilon hetket. Väkisin nousee mieleen ajatus, että miksi meidän täytyy taistella tätä selviytymistaistelua? Kun näyttää siltä että se taistelu luo vaan lisää epätoivoa. Kai se on sitten keho joka pakottaa ihmisen elämään. Kai se itsetuhoisuus täytyy pitää vain ajatuksen asteella. Mutta mitä enemmän tulee ikää, niin sitä enemmän näyttää siltä että tämä on ainoa elämä. Ei siitä toki voi olla täysin varma, mutta kuitenkin. On mielenkiintoista ajatella sitä, että jos tämä oikeasti onkin ainoa elämä, niin mitä tällä elämällä pitäisi tehdä? Mikä lopulta on ihmisen rooli maailmassa? Muuta kuin se että me tuhotaan luontoa aikamoisella vauhdilla. Joskus mietin, että olisi hyvä jos Suomeen tulisi samanlainen eutanasia systeemi kuin Sveitsissä on. Että ihminen voisi oikeasti ja kivuttomasti lähteä tästä maailmasta, lääkärin avustuksella. Minusta se pitäisi olla kansalais-oikeus. Että jos ihminen ei halua elää, niin hänellä olisi oikeus arvokkaaseen kuolemaan. Tuntuu että tällä hetkellä monet tahot ovat tuota ajatusta vastaan. Mutta minkä takia? Nykyään lääketiede on varmasti kehittänyt monia konsteja miten ihminen voi rauhallisesti nukahtaa ikuiseen uneen. Mutta näitä konsteja ei varmaan hirveästi käytetä. Niitä pidetään jotenkin moraalittomina. Mikä siinä kuolemassa oikeastaan edes niin pelottaa? Ihminenhän kärsii eläessään ja kun ihminen on kuollut niin hän ei enää kärsi. Ja jos edes on pieni mahdollisuus sille että pääsisi parempaan paikkaan, niin se pitäisi hyödyntää. Vaikka toki se on vaan spekulaatiota että onko tuollaista parempaa paikka olemassa. Mutta se tuntuu olevan fakta, että elämä on kärsimystä. Ja siltä se näyttää että tuo kärsimys on otettava vastaan, jos meinaa ylipäätänsä elää tätä elämää. No ehkä tämän tekstin ydin on siinä, että miten suhtautua kärsimyksen-ongelmaan?
Minua auttaa myös se, että kirjoitan "itselleni" wordillä. En nyt tiedä kirjoitanko varsinaisesti päiväkirjaa, mutta välillä vain joitain fiiliksiä kuvailen "itselleni". Se on kohtalaisen terapeuttista.
Se huomion vieminen muualle on kai se avain juttu sitten. Musiikin kuuntelu voi olla myös yksi keino miten saa hillittyä "vyöryä". Ainakin minun kohdallani toimii välillä.
Olen tässä miettinyt, että millaiseen suuntaan maailma on menossa. Tai tämä yhteiskunta. Yksinäisiä on hirveästi. Ihmiset vain tuijottavat ruutua. (myös minä) Elämästä tulee helvetti jos ei näe toisia ihmisiä ja jos vaikka viikon putkeen, on vaan kotona. Jos käy esim. vaan kaupassa, mutta ei muualla, niin ei ihme jos masentuu. Ihminen on kuitenkin tarkoitettu elämään toisten ihmisten kanssa. Ihmisen täytyy puhua oikeastaan päivittäin toiselle ihmiselle. Ei puhelimen kautta, vaan kasvotusten. Se voi pelastaa.
Mutta sitten miettii että mitä on tapahtumassa. Ruoka-robotit tuovat ruoan kotiin. Ei tarvitse edes kauppaan lähteä. Ihminen makaa sohvalla koko päivän ja katsoo tv:tä. Ja kun sitä tekee tarpeeksi kauan, niin alkaa tulemaan mt-ongelmia.
Ainut ratkaisu on, että voittaa omat ajatuksensa, juurikin ne jotka sanovat ettei kannata lähteä mihinkään tai nähdä muita ihmisiä. Ne ajatukset on pakko voittaa päivittäin. Muuten aika varmasti tulee juurikin jotain ongelmia.
Mutta sepä siinä on että niiden ajatusten voittaminen on haasteellista. Kun ne toitottavat päässä kovaan ääneen, että: "Älä mene mihinkään, jää kotiin." Mutta ehkä elämän ei kuulu olla liian helppoa. Ehkä vaan voittamalla vaikeudet, elämä vasta on elämää isolla E:llä.