Olen ajatellut, että onkohan oma elämäni menossa sellaiseksi. Nimittäin nyt on sellainen tilanne, että voisin nukkua koko ajan. En meinaa päästä aamulla sängystä ylös millään. On mystistä että mistä johtuu. Ei sitä kuitenkaan voi koko ajan nukkuakaan...

Hei minäitse89. Voisinpa kirjoittaa jotain viisasta ja lohduttavaa, mutta en osaa. Tosi surullisia ajatuksia sinulla on. En kerta kaikkiaan osaa sanoa mitään fiksua, haluan vain toivottaa voimia ja lämpöä syksyysi. Armoa on.

Liina12 kirjoitti:
Hei minäitse89. Voisinpa kirjoittaa jotain viisasta ja lohduttavaa, mutta en osaa. Tosi surullisia ajatuksia sinulla on. En kerta kaikkiaan osaa sanoa mitään fiksua, haluan vain toivottaa voimia ja lämpöä syksyysi. Armoa on.

Kiitoksia. 🙂 Lämpöä myös sinun syksyysi.

Tajusin tässä kaiken synkkyyden keskellä, kuinka ihanaa on juoda kahvia. Joskus tuntuu että kahvin juonti on elämässäni yksi tärkeimmistä asioista. Pelkkä kahvin juonnin ajattelukin parantaa jo oloa. Siis kuinka pienestä voikaan saada iloa... Juon kyllä sitä aika paljon päivän aikana... Ehkä liikaa... Voisi sanoa, että en tarvitse mitään miljoona omaisuutta, enkä mitään vastaavaa... Pääasia että saan välillä kahvia... 🙂

Kaikenlaisia menoja olisi, mutten jaksaisi mennä mihinkään. Elämäni on ollut tällaista jo monta vuotta. Aika poikki olen. Niin kuin olen maininnut. En viitsi edes ajatella mitä tulevaisuus tuo tullessaan. Kai tulen olemaan poikki koko loppu elämäni. Se pitää vaan hyväksyä. En jaksaisi enää mennä mihinkään tutkimuksiin. Ei niistä kuitenkaan mitään hyötyä ole. Elämä on mitä se on ja se on vaan hyväksyttävä. Alan vaan oleen niin turhautunut tähän tilanteeseen... Elämäni tavallaan junnaa paikallaan... Ei sitä muuta voi kuin vain kestää kaikki kura mitä elämä eteen tuo...

Jotenkin vaan alan kyllästyä... Ja kun miettii elämää taaksepäin, niin aina on ollut jotain vaikeuksia... Vaikka toki joskus 10 vuotta sitten oli se yksi hyvä jakso... Mutta tällaista nyt sitten ihmis-elämä tuntuu olevan... Ei siitä pääse minnekään... Kun vaan saisi energiaa lisää... Nuorempana oli enemmän energiaa... Toki en minä hirveän vanha vielä ole, mutten hirveän nuorikaan...

Olen kuitenkin oppinut elämän aikana että kaikki on kestettävä... Elämä on vain kestämistä... On turha odottaa että kaikki olisi jollain tavalla koko ajan hyvin... Toki sitä toivoisi, että elämä olisi vähän jotain muutakin kuin tuota kestämistä... Mutta minkäs teet...

• Muokattu kirjoittajan toimesta 1 vuosi sitten. Syy: Lisää tekstiä

Eksistentialismista tuli mieleen, että Sartre kirjoitti esseen "Eksistentialismikin on humanismia". En ole lukenut, mutta kiinnostaisi. Itse olen tosiaan lukenut eksistentialisteista Kierkegaardia, Camus'ta ja pari kirjaa Sartrea. Sitten hiljattain edesmennyt Torsti Lehtinen (R.I.P.) julkaisi ansiokkaan yleisesityksen ja Kierkegaardin elämänkerran, jotka olen lukenut.

Taiteessa on paljon eksistentialistisia teemoja, tosin ei ehkä listojen kärjessä. Linkkaan tähän biisin, joka mielestäni tiivistää kristillistä eksistentialismia ja omaa kokemustani. Se on loputonta ihmettelyä ja sen tunnustamista, että pahassa maailmassa on kauneutta. On selittämättömiä mysteerejä ja nöyriä kurkotuksia Jumalan puoleen, Syvyyteen, joka aina jää tutkimattomaksi. Tuosta Syvyydestä nousee kuitenkin kaikki hyvyys, totuus ja kauneus, jotka antavat elämälle merkityksen. Kyse on vastarinnasta - kapinoinnista, jos sallit - langenneessa maailmassa. En suostu elämään tämän maailman säännöillä ja arvoilla, sillä Syvyys on kuiskannut minulle jostain suuremmasta. Pappi - Sinä olet syvä HD - YouTube

Pyhiinvaeltaja kirjoitti:
Eksistentialismista tuli mieleen, että Sartre kirjoitti esseen "Eksistentialismikin on humanismia". En ole lukenut, mutta kiinnostaisi. Itse olen tosiaan lukenut eksistentialisteista Kierkegaardia, Camus'ta ja pari kirjaa Sartrea. Sitten hiljattain edesmennyt Torsti Lehtinen (R.I.P.) julkaisi ansiokkaan yleisesityksen ja Kierkegaardin elämänkerran, jotka olen lukenut.

Taiteessa on paljon eksistentialistisia teemoja, tosin ei ehkä listojen kärjessä. Linkkaan tähän biisin, joka mielestäni tiivistää kristillistä eksistentialismia ja omaa kokemustani. Se on loputonta ihmettelyä ja sen tunnustamista, että pahassa maailmassa on kauneutta. On selittämättömiä mysteerejä ja nöyriä kurkotuksia Jumalan puoleen, Syvyyteen, joka aina jää tutkimattomaksi. Tuosta Syvyydestä nousee kuitenkin kaikki hyvyys, totuus ja kauneus, jotka antavat elämälle merkityksen. Kyse on vastarinnasta - kapinoinnista, jos sallit - langenneessa maailmassa. En suostu elämään tämän maailman säännöillä ja arvoilla, sillä Syvyys on kuiskannut minulle jostain suuremmasta. Pappi - Sinä olet syvä HD - YouTube

Olen itsekin lukenut sen Lehtisen Kierkegaard -elämäkerran. Pidin kyllä. Olen yrittänyt lukea joitain Kierkegaardin kirjoittamia kirjoja, mutta en ole koskaan päässyt loppuun asti. Tai no sellaisen kirjan luin kuin Kärsimyksen evankeliumi. Se oli Kierkegaardin. Sartren Inhon olen lukenut. Suosittelen. Camus'n Putoaminen -kirja myös ihan ok.

Kierkegaard kieltämättä oli kyllä mielenkiintoinen ajattelija. Yksi hänen ajatuksensa oli että ihminen on jatkuvasti epätoivoisessa tilassa, vaikkei hän sitä edes tiedostaisi. Mielenkiintoinen ajatus kyllä, Minua ehkä kiinnostaa kuitenkin enemmän Camus'n eksistentiaalinen näkemys, kuin Kierkegaardin. Nietzschekin joskus luokitellaan eksistentialistiksi. Hänenkin kirjoituksia olen myös lukenut aika paljon. Eksistentialismin perus ajatus on se että olemassaolo edeltää olemusta. Tai ainakin tuolla tavalla Sartre sen määritteli. Että ihmisellä ei ole mitään valmista olemusta. Vaan kaikki lähtee siitä että ihmisen pitää ennen kaikkea olla olemassa ja sitten itse luoda se olemus. Esim. vaikka kouluttautumalla johonkin ammattiin tai jotain vastaavaa. Toki tuota Sartren ajatusta on myös kritisoitu...

Näyttää siltä nykyaikana, että noista eksitentiaalisista ajatuksista on aika paljon hyötyä. Kaikkien katastroofien keskellä. Että kaikki lopulta lähtee siitä että ihmisen on ennen kaikkea oltava olemassa. Hengissä...

Olemme lukeneet samoja kirjoja. Kierkegaardilta luin kokoomateoksen, joka läpileikkasi koko tuotannon. Suomeksi Viettelijän päiväkirjan siihen päälle, mutta sehän on oikeasti vain katkelma Antingen/Elleristä. Sören on mulle ykkönen - se alkuperäinen eksistentialisti. Camus on kakkossuosikki. Putoaminen ja Sivullinen olivat oikein hyviä, Rutto perinteisempi romaani. Sartren Inhossa ihailin kaunokirjallista taidokkuutta, en niinkään filosofista antia. Toinen Sartre oli elämänkerrallinen Sanat. Se oli vähän elitistinen ja vei makua koko jätkästä. Ja sitten ne Torstit. Nämä tuli mieleen eksistentialismin kirjoista. Sitten toki on erillisartikkeleita ja yleisteosten eksistentialismi -osioita. Luento-opetusta on ollut mm. Heideggeristä.

Itse en nimittäisi ytimeksi olemassaolo ennen olemusta -konseptia. Listaisin ennemmin keskeisiä teemoja: olemassaolo, kuolema, epätoivo, kärsimys, vapaus, merkitys, aika... Tämä nyt vain omana ajatuksenani. Mielestäni Sartren määritelmä vetää kotiin päin. Sitten siinä jää vähälle se, että ihminen jo olemassaolon tasolla on ainakin osittain geneettisesti determinoitu (esim. luonteenpiirteet ovat paljolti perinnöllisiä). Vapaus on rajallista, olkoonkin radikaalia. Me emme luo itseämme tyhjästä, vaan hienosäädämme sitä, mikä meille on annettu luonnon tai Jumalan taholta.

Arvojen kohdalla suuri kysymys on, että löydämmekö me ne vai luommeko me ne (vai ovatko ne opittuja tai indoktrinoituja). Uskon, että ne ovat vähän kaikkia näitä. Jotkin ovat todellisuuden rakenteessa, jotkin ympäristöstä ja jotkin itsestä. Tämä johtaa moninaisuuteen, joka näyttää relativismilta. Kaiken takana on kuitenkin objektiivinen metafysiikka, Jumalan olemus. No - taas se Jumala. En osaa tehdä mielestäni validia filosofiaa ilman, myönnän sen. Tällöin eettinen elämä on hyve-eettistä olemuksen harmonisointia jumalallisten hyveiden kanssa.

Oletko lukenut Heideggerin kirjan Oleminen ja aika? Luin sen joskus. Oli kamalan monimutkainen.

Niin totta että eksistentialismiin liittyy monenlaisia käsitteitä. Minulle todellinen eksistentiaalinen teos on Hermann Hessen Arosusi. Siinä kyllä syvällisesti käsitellään epätoivoa, kuolemaa ja noita muitakin asioita mitä mainitsit.

Sartren käsitys oli kyllä siinä mielessä ongelmallinen, että hän tosiaan väitti ihmisen olevan täysin vapaa olento. Esim. nykytiede on asiasta aika toista mieltä. Geenithän jossain määrin määrittelevät ihmisen "olemuksen". Aivan niin kuin kirjoitit.

Jumalasta ajattelen, että en toki voi olla täysin ateisti. Koska kukaan ei (ainakaan vielä) tiedä todellisuuden perimmäistä luonnetta. Mutta jos ajatellaan esim. ihmisen evoluutiota, niin miten siihen voi liittää Jumalan? Sitä kysymystä olen pohtinut. Toki voi ottaa sitten esim. panteistisen näkemyksen että Jumala on koko maailmankaikkeus. Tai onhan noita näkemyksiä paljon erilaisia. Se vaan että onko Jumalalle enää paikkaa kosmoksessa nykytieteen valossa? Mutta lisään tähän niin kuin mainitsin etten voi täysin kieltää Jumalan olemassaoloa. Jumalan olemassaolo taitaa olla se ydinkysymys. Ja se varmasti johtuu siitä, että maailmassa on sellainen asia kuin kuolema. Juuri eksistentialismissa pohditaan sitä kuoleman ongelmallista kysymystä syvällisesti. Ja monessa muussa filosofisessa suuntauksessa toki myös. Miten ihminen pystyy tulemaan toimeen asian nimeltä kuolema kanssa? Se on yksi haastavin ongelma koko elämässä. Ja luulen että sen takia "Jumala ei ole vielä kuollut". Vaikka Nietzsche niin totesikin jo 1800-luvulla...

• Muokattu kirjoittajan toimesta 1 vuosi sitten. Syy: Kirjoitusvirhe
• Muokattu kirjoittajan toimesta 1 vuosi sitten. Syy: Lisää tekstiä
• Muokattu kirjoittajan toimesta 1 vuosi sitten. Syy: korjailu

Ensinnä tunnustukseni Sein und Zeitin lukemisesta. Vaikuttava saavutus! En ole lukenut.

Kysyt vaikeita, enkä ole paras mahdollinen asiantuntija. Itse olen paljolti pitänyt luonnontieteet luonnontieteenä ja uskonnon uskontona, tunnustanut, etten tiedä kaikkia lopullisia totuuksia. Näkökulmat ovat erilaisia ja lähtökohdat ovat erilaisia. Sinänsä kysymys evoluutiosta ei ole mielestäni ratkaiseva, kun on muita vahvoja jumalatodistuksia.

Suomen oloissa esittämäsi kysymyksen paras asiantuntija on TT Rope Kojonen, joka väitteli aiheesta, ja teki siitä myös suurelle yleisölle kirjan (Luominen ja evoluutio: Miten usko ja tiede kohtaavat?).

Hahmotan suuria linjoja tämän suuntaisesti. On eriasteisesti evoluutioskeptisiä uskovia, jotka lukevat Raamattua kirjaimellisesti, luomiskertomusta historiallisena proosana, ja pyrkivät sovittamaan luonnontieteen Raamattuun. Heidän mielestään evoluutio ja luominen sulkevat toisensa pois. Samaa ehdottomuutta esiintyy tunnustuksellisilla ateisteilla.

Suurin osa Suomen teologeista kuitenkin näkee nämä yhteensovitettavina. Raamattua luetaan vertauskuvallisemmin, ja luomiskertomusta myyttinä. Katsotaan, että se puhuu hengellisistä asioista ajattomalla kielellä. Nykyään eksistentialistinen luomiskertomuksen luenta on suosittua.

Keskeinen kysymys varmaankin on kärsimyksellä luominen. Tarjoan tässä yhden mahdollisen näkökulman. Taustalle oletamme, että meillä on paras mahdollinen maailma ja luonnonlakiteodikea pätee. Maailmassa on olosuhteiden pakosta kärsimystä. Jumala kuitenkin käyttää tuota kärsimystä ja jalostaa siitä jotain hyvää. Luomisessa moninaisen ja ihmeellisen lajiston, synnytyksessä uuden elämän ja ristillä sovituksen. Tähän tulkintalinjaan voidaan liittää myös sielunjalostusteodikea.

Olen epäkristillisesti hieman kallellani deismiin. Ajattelen Jumalan hienosäätäneen kosmoksen ja potkaisseen sen liikkeelle, mutta en näe juurikaan sellaista, mitä voisi sanoa Jumalan aktiiviseksi puuttumiseksi asioiden kulkuun. Hienosäädöstä lisää täällä: Kosminen hienosäätö - Areiopagi.

Kristittynä ajattelen, että aktiivista puuttumista on tapahtunut pelastushistoriallisina murrosaikoina, mutta muutoin ne ovat hyvin harvinaisia, kenties olemattomia. Moni pitäisi uskoani heikkona tämän takia. Voihan se olla, mutta en minä voi valehdella kokemuksistani. Joissain harvoissa elämäni suurissa linjoissa arvelen olleen johdatusta, mutta sellaiset seikat ovat empirian tuolla puolen.

Viime kädessä olen kristitty Kristuksen tähden. Hänen opetustensa, elämänsä ja ylösnousemuksensa tähden. Palaan siihen, että uskosta voi järkeillä, mutta uskoon ei voi järkeillä. Tämä toimii minulle, ja on ollut mukavaa avata omaa ajattelua ja keskustella eksistentialismista. Ehkäpä se sinulle toimivin tulokulma on humanistinen eksistentialismi. Sinä sen tiedät parhaiten. Olen oppinut uusia asioita keskustelustamme, ja olet älykäs ja kiinnostava ajattelija. Toivottavasti kuntoudut, ja pystyt paremmin käyttämään lahjojasi.

Kiitokset! 😊

Sinulla on myös todella mielenkiintoisia pointteja joita en ole ennen tullut ajatelleeksi. Esim. juuri liittyen teologisiin asioihin, joihin en ole ihan hirveästi perehtynyt. Niin kuin on tullut todettua olen enemmänkin kaunokirjallisuuden kautta tutustunut joihinkin filosofisiin suuntauksiin. Lähinnä fenomenologiaan ja eksistentialismiin.

Uskon asioista sen verran, että vaikka kirkkoon kuulunkin, niin en tiedä olenko periaattessa kristitty. Koska en harjoita oikein mitään kristillisiä ns. "rituaaleja". Tai miksi niitä nyt sitten kutsuisi. Käyn kirkossa todella harvoin. Ymmärrän kyllä sen mistä kristinuskossa on oikeastaan kyse. Ymmärrän että usko auttaa monia ihmisiä. Raamatussa on paljon viisauksia. Ja esim. Jeesuksen kärsimykset voidaan liittää jokaisen ihmisen elämän kulkuun. Että kyllä se niin taitaa olla että kaikkien ihmisten elämässä sitä kärsimystä välillä on. Mutta toisaalta kun joskus luin Raamattua, niin luin sitä ns. filosofisena teoksena. En niinkään uskonnollisena. Koska niin kuin mainitsin, niin en jostain syystä ole hirveän uskonnollinen ihminen. Tai jotenkin vaan en koe olevani. Lähinnä näkemykseni muutti Nietzschen kirja: Näin puhui Zarathustra.

Tuo kirjoituksesi kärsimyksen jalostavasta puolesta on mielenkiintoinen ja siinä on monta hyvää pointtia. Ja tosiaan eihän ilman kärsimystä synny uutta. Esim. ihmisiä. Siltä osin kyllä kärsimys liittyy kaikkeen. Mutta en tiedä voiko kärsimystä tavallaan pitää mitenkään transsendentiaalisena juttuna. Tai siis että voiko kärsimyksessä olla jotain jumalallista? Jotain uskonnollista. Vaikka toki Raamatun mukaan Jeesus kärsimyksen kautta avaa taivaan jokaiselle. Niin itse kuitenkaan en pidä kärsimystä tavallaan mitenkään uskonnollisena juttuna. Vaan että kärsimys ennen kaikkea johtuu ihmisen fysiologiasta ja psyykkisistä asioista. Koska ihminen kuitenkin on jossain määrin heikko ja viallinen olento. Vaikka toisaalta myös monimutkaisin ja arvokkain olento maan päällä. Niin kuitenkin kun ihminen nyt sitten on jossain määrin on epätäydellinen, niin se epätäydellisyys aiheuttaa kärsimystä. Näin jotenkin ajattelen.

Ajattelen vielä myös sillä tavalla, että jos Jumala sitten ei puutu tähän elämään mitenkään aktiivisesti, niin onko esim. rukouksesta mitään hyötyä?

Joo, ehkä sitten ajattelen eksistentiaalisesti. Itselleni tärkein opettaja on ollut Nietzsche. Mutta toki vaikka pidän itseäni jossain määrin epäkristillisenä, niin kuitenkin Raamatustakin olen oppinut paljon hyödyllisiä juttuja. Noin niin kuin filosofisessa mielessä.

Enköhän tästä pikkuhiljaa kuntoudu.

Olen myös oppinut sinun kirjoituksista paljon esim. juuri uskonnonfilosofiaan liittyviä asioita. Kiitos siitä!

P.S Huomasin että en nyt kommentoinut tuota evoluutio asiaa. No, ehkä palaan siihen jossain vaiheessa. Sanoisin vaan siitä nyt sen verran että itse en jotenkin saa sovitettua Jumalaa ja evoluutiota yhteen. Mutta ehkä lainaan kirjastosta tuon kirjan minkä mainitsit ja perehdyn tarkemmin asiaan....

• Muokattu kirjoittajan toimesta 1 vuosi sitten. Syy: Lisää tekstiä

Painotan toki vielä sitä, että nuo edellisen viestini näkemykset eivät välttämättä ole koko totuus. Koska kuka nyt koko totuutta edes tietää? Minäki jossain määrin haluaisin uskoa johonkin korkeampaan voimaan. Johonkin ihmistä suurempaan. Mutta kun olen tarkkaillut tätä elämää ja maailmaa, niin en ole (ainakaan vielä) nähnyt missään Jumalan kädenjälkeä. Toki esim. luonnon keskellä voi tuntea jonkinlaista pyhää tunnetta, mutta epäilen silti sitäkin. Että onko siinä mukana mitään yliluonnollista? Mutta toki myös ateismissa on varjopuolensa. Niin kuin joskus puhuttiin, että se voi johtaa täydelliseen nihilismiin. Joka kyllä ei ole mikään tavoiteltava tila. Luulen...

• Muokattu kirjoittajan toimesta 1 vuosi sitten. Syy: korjailu

Suosittelen Thomas Mannin kirjaa Tohtori Faustus. Kirjassa päähenkilö tekee sopimuksen pirun kanssa ja hänestä tulee kuuluisa säveltäjä, ainut vaan että ehtona sopimuksessa on se ettei hän pysty enää kiintymään yhteenkään ihmiseen. En ole vielä kokonaan lukenut, mutta sen mitä olen, niin on ollut kyllä erinomainen kirja. Yksi parhaista mihin olen koskaan tarttunut. Aika paksu kyllä, mutta kuitenkin. Hessen Arosuden veroinen mielestäni. Vähän ehkä samantyyppinen. Eksistentiaalisia aiheita siinä. Kannattaa lukea...

Tuota otsikossa mainitsemaani väsymys-tilaa pahentaa myös unettomuus. Tai että viime aikoina olen saanut unen päästä kiinni vasta aamuyöllä. No joo... En oikein tarkalleen tiedä mikä elämässäni on vialla... Mutta jokin asia on... Tai sitten monta asiaa... Mutta kun en tarkalleen tiedä mitkä asiat... Elämänlaatua pitäisi jotenkin radikaalisti parantaa... Mutta miten?

• Muokattu kirjoittajan toimesta 1 vuosi sitten. Syy: Korjailu

Olen miettinyt viime aikoina ,että miksi ihmis-elämä on sellaista kuin se on? Siis kun miettii tätä elämää kokonaisuutena. Ensin olemme lapsia ja emme tiedä vielä maailmasta hirveästi. Sitten pikkuhiljaa olemme vähän kriittisempia tiettyjä uskomuksia kohtaan. Esim. joulupukki tai hammaskeiju. Nuorena alamme ymmärtämään yhä enemmän ja enemmän. Ja sitten voi tulla hetki kun rupee miettimään, että hetkonen: meille on syötetty kristinuskoa satoja vuosia. Mutta onko sekin jossain määrin valhetta? Sitten yhä enemmän alamme pohtimaan. Ja lopulta toteamme ettei oikein mihinkään ns. "yli-luonnolliseen" voi oikeastaan uskoa. Tai mihinkään "yli-maalliseen". Ja sitten tulee se katkeruus, että tässäkö tämä koko elämä sitten on? 80 vuotta ja hauta sen jälkeen. Hyvällä säkällä 90 vuotta tai jopa 100. Mutta eihän 80 tai 90 vuotta ole mitään. Se on älyttömän lyhyt aika. Ja sitten kun ottaa vielä huomioon, että elämän aikana, vaikka se olisi pitkä, voi olla monenlaisia ongelmia. Sairauksia, raha-ongelmia yms. Niin tämä kaikki pitää vain "jotenkin" hyväksyä. Siis jos alkaa epäilemään esim. kaikkia uskontoja. Niin mitä lopulta jää jäljelle? Pitäisikö jotenkin tyytyä siihen että tämä biologinen lyhyt elämä on ainoa? Että pitäisi jotenkin muka rakastaa tätä elämää? Ehkä tätä elämää voi jotenkin sietää. Mutta että rakastaa oikein? Jaa-a... Tämä tuntuu olevan vain joka päiväistä sietämistä. Ei mitään muuta... Mutta jos ei pysty esim. uskomaan minkään uskonnon opetuksiin, niin sitten ei kuolemakaan tarjoa mitään itselle... Kuolema tuntuu vielä hirveämmältä siinä valossa kuin elämä... Että jos otetaan se näkökanta että olemme vain biologisia organismeja, eikä mitään muuta... Niin silloin elämä tuntuu olevan ainut asia millä ehkä sitten jonkin verran on merkitystä. Tämä maanpäällinen elämä. Biologinen elämä... Mutta miten tästä biologisesta elämästä saa oikein mitään irti? Jos emme voi enää uskoa että mitään metafyysistä on olemassa? Miten siis rakastaa tätä maanpäällistä elämää, joka tuntuu olevan ongelmia täynnä? Se on ehkä kysymykseni...