Jonkinlainen, erikoinen väsymys. Maailmantilaan. Elämään. Ja kaikkeen.
Mitäpä tässä nyt sitten enää toteaisi. Elämä on aina ja ikuisesti vaikeeta. Maailmantila on mitä on. Aika tavalla yksin sitä on maailmassa. Omien ajatusten kanssa. Mitään armoa ei ole maailmassa. Jokapäiväinen kärsimys vaan. Joka sitten joskus loppuu. Ihmisellä tuntuu olevan vain elämiseen sellainen pakkomielteinen suhtautuminen, että on pakko elää. Sitähän tämä elämä tuntuu olevan, että täytyy pakottaa itseään elämää. Eihän tämä muuta ole, kuin hengissä selviytymistä oikeastaan. Ja sitten kun miettii, niin aika vähissä ovat ilon hetket. Väkisin nousee mieleen ajatus, että miksi meidän täytyy taistella tätä selviytymistaistelua? Kun näyttää siltä että se taistelu luo vaan lisää epätoivoa. Kai se on sitten keho joka pakottaa ihmisen elämään. Kai se itsetuhoisuus täytyy pitää vain ajatuksen asteella. Mutta mitä enemmän tulee ikää, niin sitä enemmän näyttää siltä että tämä on ainoa elämä. Ei siitä toki voi olla täysin varma, mutta kuitenkin. On mielenkiintoista ajatella sitä, että jos tämä oikeasti onkin ainoa elämä, niin mitä tällä elämällä pitäisi tehdä? Mikä lopulta on ihmisen rooli maailmassa? Muuta kuin se että me tuhotaan luontoa aikamoisella vauhdilla. Joskus mietin, että olisi hyvä jos Suomeen tulisi samanlainen eutanasia systeemi kuin Sveitsissä on. Että ihminen voisi oikeasti ja kivuttomasti lähteä tästä maailmasta, lääkärin avustuksella. Minusta se pitäisi olla kansalais-oikeus. Että jos ihminen ei halua elää, niin hänellä olisi oikeus arvokkaaseen kuolemaan. Tuntuu että tällä hetkellä monet tahot ovat tuota ajatusta vastaan. Mutta minkä takia? Nykyään lääketiede on varmasti kehittänyt monia konsteja miten ihminen voi rauhallisesti nukahtaa ikuiseen uneen. Mutta näitä konsteja ei varmaan hirveästi käytetä. Niitä pidetään jotenkin moraalittomina. Mikä siinä kuolemassa oikeastaan edes niin pelottaa? Ihminenhän kärsii eläessään ja kun ihminen on kuollut niin hän ei enää kärsi. Ja jos edes on pieni mahdollisuus sille että pääsisi parempaan paikkaan, niin se pitäisi hyödyntää. Vaikka toki se on vaan spekulaatiota että onko tuollaista parempaa paikka olemassa. Mutta se tuntuu olevan fakta, että elämä on kärsimystä. Ja siltä se näyttää että tuo kärsimys on otettava vastaan, jos meinaa ylipäätänsä elää tätä elämää. No ehkä tämän tekstin ydin on siinä, että miten suhtautua kärsimyksen-ongelmaan?
Väsymykseni liittyy myös siihen, että niin monet ihmiset ovat niin pahoja. En vaan käsitä sitä. Minkä takia ihmiset haluavat yliotteen toisesta ihmisestä? Tätä en ole ikinä käsittänyt. Olen tavannut kyllä myös ystävällisiä ihmisiä. Voisi sanoa hyviä ihmisiä. Mutta liian harvoin. Liian usein näkee tuolla kadulla viinaan meneviä, epäystävällisiä ihmisiä, jotka heittävät oman elämänsä viemäriin ja yrittävät kiskoa toisetkin mukaan... En vain käsitä... Ehkä se sitten johtuu tästä paikkakunnasta. Jos olisi varaa, niin muuttaisin pääkaupunkiseudulle. Tai jos olisi todella paljon rahaa, niin muuttaisin Amerikkaan...
Haluaisin kirjoittaa menneisyydestäni, mutta enpä taida viitsiä. Mitäpä hyötyä siitä olisi... Tuntuu, että on kokenut niin hirveästi, mutta ei menneitä varmaan kannata muistella. Silti mielessäni päivittäin pyörittelen menneisyyttä. Ei varmaan pitäisi...
En vain edelleenkään ymmärrä miksi ihmiset ovat töykeitä ? Naapuria moikkasin mutta hän ei sanonut mitään. Kaupan kassalla yritin vaihtaa pari sanaa myyjän kanssa mutta ei mitään vastausta. Helvetin ärsyttävää. Miksi ihmiset eivät voi edes paria sanaa vaihtaa? Sitten tämä hemmetin pimeys. Ehkä parin sanan vaihtaminen vaikka kaupan kassalla toisi edes vähän valoa pimeyteen. Tai edes se että naapuri moikkaisi mutta kun ei. Onkohan se niin raskasta sanoa moi? Äänihuulet kuluu...
Ihmiset osaavat välillä olla tosi töykeitä. Semmoset peruskäytöstavat puuttuu. Möllötetään vain. Riippuu kai vähän paikkakunnasta. Täällä kyllä useimmat naapurit tervehtii, mutta on sitten niitäkin, jotka eivät vastaa ja siitä jää itselle tyhmä olo, vaikka sen toisen nolouttahan se on. Olisihan tämä maailma kovin erilainen, jos kaikki olisivat ystävällisiä toisilleen. Vaikka en itse voi kovin hyvin, niin ainakin yritän olla perusystävällinen, jos jonkun jossain tilanteessa kohtaan.
Pimeys ei sovi minullekaan yhtään. Vetää mielen syviin vesiin. Tuntuu, että en vain sovi tähän maailmaan. Välillä tuntuu, että mitkään tämän maailman jutut eivät enää jaksa kiinnostaa. Kaikki muut innoissaan rakentavat elämäänsä eteenpäin paitsi minä. Lopulta kuollaan kuitenkin. Samaa säälittävää pyristelyä päivästä toiseen ja minkä takia? Onko se minkään vaivan arvoista?
Elämä toki on pyristellä, mutta se elämän vastakohta eli kuolema on varmasti vielä hirveämpi asia kuin tämä pyristely. Toki elämäkin voi olla hirveetä, mutta se on varmasti vähemmän hirveetä kuin kuoleminen. Olen ajatellut, että valitsen kuitenkin tämän vähemmän hirveen asian. Vaikka toki myönnän, että kaikenlaisia kipuja on henkisiä ja fyysisiä ja sen takia jotenkin turhautuu tähän elämään. Että tällaista sitten loppu elämä tulee varmaan olemaan... Tämä pimeys ei todellakaan tee hyvää ihmiselle...
minäitse89 kirjoitti:
Haluaisin kirjoittaa menneisyydestäni, mutta enpä taida viitsiä. Mitäpä hyötyä siitä olisi...
Luuletko että siitä olisi jotakin haittaa? Oma kokemukseni on, että asian siirtäminen paperille tai tekstiksi voi olla tehokas tapa siirtää se ainakin hetkeksi pois omasta mielestä tai saada siihen etäisyyttä. Joskus se voi mahdollistaa näkökulman muuttumiseen tavalla joka auttaa pääsemään tasapainoon tapahtuneen kanssa, niin ettei sitä joudu koko ajan raahaamaan perässään kuin uppoavaa (ja upottavaa) laivaa.
Julkisella foorumilla kaikkein tärkeimpien ja henkilökohtaisempien asioiden jakamisessa on tietysti omat riskinsä - esim. siksi ettei pysty hallitsemaan ihmisten reaktioita siihen mitä he lukevat (vaikka toki foorumin moderointi suodattaa ainakin vähän sitä miten ihmiset pystyvät vastaamaan). Anonymiteetti mahdollistaakin ainakin teoriassa nimimerkin vaihtamisen ja uudelleen puhtaalta pöydältä aloittamisen ja jos tulee postanneeksi jotain mitä katuu myöhemmin, ylläpitäjiltä voi pyytää viestin tai ketjun poistamista jälkikäteen.
Niin sitä mietin kun ne on niin henkilökohtaisia juttuja. Ehkä yritän vain unohtaa ne. Niistä on jo muutenkin niin pitkä aika. Vaikka täällä anonyyminä voikin kirjoitella, niin silti...
Luulen että ne menneisyyden asiat vaikuttavat vieläkin minuun todella paljon. Sen takia luulen että kärsin tällä hetkellä ja jatkossa enemmän kuin moni muu. On hirvittävää ajatella, että ehkä koko loppu elämäni on tällaista kärsimystä. Hetkittäin ehkä olo vähän parempi. Mutta vain hetkittäin. On tämä elämä aikamoinen soppa. Että minkä takia täytyy kärsiä ja näin paljon? En toki tiedä paljonko muut kärsivät, koska en pääse muiden pään sisään. Mutta tiedän sen että itse kärsin. Ja jatkuvasti. Tällaista tämä on ollut jo ainakin 10 vuotta... Lääkkeitä en halua käyttää, koska niistä on aina tullut jotain haittavaikutuksia... Siispä pitää vain kohdata puhdas kärsimys... Yksinäisyys vielä pahentaa tätä oloa... Onneksi näen välillä ihmisiä... Saan ajatukset muualle... Siltä tämä nyt vaikuttaa ettei mikään tehoa tähän... Tai siis ettei mikään kokonaan poista tätä... Vaan että joudun kamppailemaan aamusta iltaan... Joskus 10 vuotta sitten olin enemmän optimisti elämän suhteen... Kaikki oli ehkä silloin jopa kivaa... Nyt tämä on mennyt siihen että teen vain kävelylenkkejä ja harrastan muutakin urheilua, mutta en tiedä auttaako tuo urheilukaan... Tarvitsisi jotain toivoa elämään... Olen vain yrittänyt pysyä liikkeessä. Käyn usein erilaisissa kaupoissa, kirjastoissa yms. Mutta se sama asia on koko ajan mielessä, että mitään varsinaista toivoa ei ole. En ole periaatteessa löytänyt sitä mistään... En tiedä voiko sitä edes löytää... Silti suoritan tätä elämää ja arjen rutiineja vain päivästä toiseen, oli sitten toivoa tai ei... Muistan että jossain kaukana menneisyydessä, oli hyviä päiviä. Pystyin nauttimaan asioista... Mutta tuntuu nyt siltä että niistä ajoista on ikuisuus...
On vaikea löytää syy jatkuvaan paskaan oloon... Ihan sama mitä tekee, ei auta. Noita hemmetin kävelylenkkejäkin teen paljon, mutta tuntuu ettei niistä ole mitään hyötyä... Miksen vaan sitten olisi koko ajan kotona? No toki siinä on se ongelma että täytyy ruokaa saada. Alkaa vaan niin kyllästymään tähän... Jokainen päivä on samanlainen... Maailma on eräänlainen vankila...
En ole moneen vuoteen tajunnut että miksi kirjoitan tänne tai miksi kirjoitan Wordillä "itselleni" niin paljon. Että miksi on hirveä pakko kirjoittaa? Muuttaako tämä sitten oikeasti tilannettani mihinkään suuntaan? Mieleen tulee vaan mitä filosofi Kierkegaard kirjoitti: "Että hän kirjoittamalla pitää itsensä hengissä". Että hänen on vain pakko kirjoittaa, jotta ei "hukkuisi" epätoivoon. Ei hän rahan takia kirjoittanut kirjoja. Hän oli perinyt isältään rahaa ihan tarpeeksi. Hänellä oli vain pakkomielle kirjoittamiseen. Tuntuu että minunkin on vain pakko kirjoittaa, vaikkei näistä mun kirjoituksista minulle eikä kenellekään ole hyötyä. Miksi siis jatkan vain tätä päivästä toiseen? Ehkä se johtuu siitä että olen yksinäinen. Ehkä se johtuu myös siitä, että elämäni on muutenkin niin vaikeeta... Enkä voi kenellekään vaikeuksista puhua... Päiväni muutenkin vaan ovat usein sitä kuuluisaa pyristelyä... Joitakin ilon aiheita on, mutta niitä on liian vähän. Voi olla ettei ole viisasta kirjoitella nettiin oikein mitään. Mutta silti on jokin sisäinen pakko tähän kirjoitteluun... Oikeastaan koko elämäni on välillä vain kirjoittamista... Vaikka sitten Wordillä... Luulen että nämä minun vaikeudet juontuu lapsuudesta. Mutta mitä voi enää tehdä? Lapsuuttaan ei voi enää muuttaa. Sehän tässä se v-mäisin homma on... Joku terapia voisi olla kyllä ihan hyvä juttu... Ainut terapian muoto mitä olen viime aikoina käyttänyt on vain kirjoittaminen... Mutta eipä kirjoittaminen ole sama asia kuin jonkun kanssa kasvotusten jutteleminen...
Olen hakenut lisää apua. Olen nyt aika syvällä järjestelmässä. Myös se pelkäämäni neurolepti piti aloittaa, kun aloittamattomuuden haitat ylittivät lääkkeen itsensä haitat. Olin vähällä joutua osastolle, kun minuun ei saanut hetkeen yhteyttä. Terveys on siis joiltain osin laskenut, mutta toisaalta minulla on mielenkiintoa asioihin aiempaa enemmän. Jaksaminen on ongelma, mutta lueskelen ja mietin itsekseni. Katson vähän, mitä valitsen luettavaksi, jotta vaikutus hyvinvointiin olisi myönteinen. Olen vähentänyt uutisia ja poliittisia keskusteluja, vaikka ne minua perinteisesti ovatkin kiinnostaneet. Niiden liepeillä liikkuu vain niin paljon kielteisiä fiiliksiä, että ainakin tauko on tarpeen.
Itse en oikein pysty vain kävelemään kävelemisen vuoksi, mutta ensilumen myötä alkoivat lumityöt ja käyn taas kaupassa ja kahvilassa. Meni viikkoja, etten pystynyt. Oikeastaan ihan pidänkin lumen luonnista ja vaikkapa ruoan laittamisesta. En vain meinaa jaksaa. Mutta jos saan tehdyksi, tulee hyvä fiilis ja pieni toivon kipinä. Tämäkin on oikeastaan uutta.
Mikä on vaikuttanut itselläni vointiin? Stressi todennäköisesti on outojen tilojen ja neuroleptitarpeen taustalla. Minulla on ilmeisesti biologisia taipumuksia psykoosihtaviin kokemuksiin, ja voimakas pitkittynyt stressi viimeistelee yhtälön.
Ehkä myönteistä kehitystä on edesauttanut aiempaa onnistuneempi stressin säätely ihan elämänjärjestelyjen tasolla. Nuo psykoosihtavat, entistä voimakkaammat tilat, säikäyttivät pieneen elämänremonttiin. Koen terapian hyödylliseksi, ja olen ehkä jopa onnistunut kehittämään hitusen itsemyötätuntoa. Nyt työn alla on kannustavampi sisäinen puhe ja myönteisen tietoinen huomioiminen. Ja lääkitys - se on kova. Se on ollut tilanteessani välttämätön kaikista epäonnistuneista kokeiluista ja sivuoireista huolimatta. Se aloitettu neurolepti on onneksi aiempaa modernimpi, ja olo ei ole ihan niin zombimainen kuin edellisellä lääkkeellä.
Sitten se hihhuliaspektikin on toiminut voimaannuttavana taustana. Siinäkin olen valikoinut sisältöjä hyvinvointiperiaatteella. Sellainen säännöllinen rauhallinen hartauselämä tuntuu sopivan minulle. Nämäkin asiat ovat olleet tauolla terveyden kriisiydyttyä, joten niiden vähittäinen paluu arkeen on ollut toivottavaa. Rukous on oma terapeuttinen fooruminsa. Siinä voi myöntää tosiasiat turvallisesti, tietoisesti kääntyä kaikesta maailman ja itsen pahuudesta hyvyyteen, ja jättäytyä suuremman käsiin absurdia uhmaten.
Tässä tällainen tilannepäivitys. Katsotaan, miten tästä eteenpäin.
Hyvä että on tapahtunut myönteistäkin kehitystä. Minusta taas välillä on viime päivinä tuntunut, että olen ihan lopussa. Hirveä väsy koko ajan. Tekisi vaan mieli nukkua päivälläkin. Jäseniä särkee koko ajan myös. En tiedä kauanko tätä helvettiä pitää vielä kestää... Ei varmaan pitäisi kirjoittaa näistä asioista, mutta kirjoitan kuitenkin... Alkaa olemaan viimeinen väylä tämä tukinetti, mihin voi edes vähän purkaa mieltä... En jaksa soittaa mihinkään terkkuun tai vastaavaan. Miksi soittaisin? Parempi vaan kitua... En vain ymmärrä miten elämästä on voinut tulla tällaista...
Jos nukuttaa, minusta pitää nukkua. Pahimmillaan olen nukkunut 16 - 18 tuntia vuorokaudessa kuukausien ajan. Ihan selkeä häiriötilahan tuollainen oli, mutta kun mieli on ratketa, se vaatii epätavallisen paljon unta kestääkseen ja suojautuakseen. Elimistön poikkeustilasta kertoo jo se, että tuollainen nukkuminen on biologisesti mahdollista.
Tuo jakso alkoi taittua vähitellen ajan kanssa. Huomasin kuuntelevani YouTubesta teologien luentoja vähän kerrallaan ja enenevissä määrin. Se oli ensimmäinen elämänmerkki tuolloin.
Jos nukun vuorokaudessa enemmän kuin 10 tuntia, niin olen ihan tokkurassa sitten sen hereilläoloajan. Se tokkura-olo on myös karseeta. Ehkä parempi vain välillä makoilla päivällä, muttei kuitenkaan nukkua.
En pystyisi kyllä millään nukkumaan 16 tuntia. Puhumattakaan 18 tunnista. 🙂 Kuulostaa kyllä aikamoiselta. Millaista oli hereilläoloaika kun olit nukkun esim. 18 tuntia putkeen? Vai nukuitko pätkissä?
Se oli sellaista, että käytännössä nukuin jatkuvasti, mutta välillä nousin vessaan tai syömään, käymään kaupassa, tietokoneelle yms. arkista. Kellolla piti herättää, jos oli sovittu meno, vaikka se olisi ollut iltapäivällä. Jalkeilla nukutti raskaasti, ja oli vaikea pysyä ylhäällä. Joskus alkuillasta olin yleensä vähän pitemmän jakson ylhäällä, kun tuskatila vähän hellitti ja väsymys siinä samalla. Silloin istuin lähinnä koneella.